Kategoria: Verkkoproosa

Massamedia on sana, joka on näemmä pakko ottaa uudelleen käyttöön, koska on ilmaantunut niin paljon yhteisöllistä ja kahdenkeskistä mediaa, eli kaikikea mikä ei ole massamediaa. Käsitteellisesti tarkasteltuna massamedia tarkoittaa laajalevikkisyyttä, sen olemus on ”broadcasting” se on mediamuoto, joka levittää informaatiota jokapuolelle erittelemättä sitä.

Lentolehtiset olivat mainontamuoto vielä 60-luvulla, lentokone nousi ilmaan kaupungin yläpuolella ja laski printattua paperisilppua säkkikaupalla ilmaan. Ja sieltä se leijaili alas kaduille. Keskusradiot kouluissa ja vankiloissa tekivät samaa kaikkien korville, kulutuskeskusten muzakia unohtamatta.

Tämä on tietyn media-aikakauden loppua,  ja massamedian suurisuuntaiset vaikutukset eivät paljastuneet, ennenkuin alkoi syntyä toisenlainen media. Ihminen ja hänen esille tulemisensa tapa on massamediassa ulkokohtainen, sen tunnussanana on ”hei, sinua haastatellaan”.

Mutta uuden ajan media toimii toisin. Verkossa ei haastatella, vaan ihminen esittää itse itsensä.  Mediaetiikan filosofi Rafael Capurro käyttää erottelua Fremdarstellung – Selbstdarstellung. Toisin sanoen, massamedian ja sosiaalisen median välillä on käsitteellinen ero siinä, että esitetäänkö sinut vai esitätkö itse itsesi.

Kun pohditaan ihmistä tällä eettisellä perustasolla, käytännön kysymykset on syytä ottaa esille oikeaan aikaan, ei siis kannata liian aikaisin soveltaa tätä itse-itsensä-esittämisen mahdollisuutta vaikkapa Facebookiin. Näin trivialisoituu koko etiikka.

Ihminen on sama kuin hänen tilanteensa. Capurron mukaan nämä kysymykset ovat keskeisiä, kun pohditaan sairastavia ihmisiä ja kahta eri mediaa. Massamedia tekee sairastamisesesta yleistapauksen,  esimerkiksi AIDSiin sairastuneet. Sosiaalisessa mediassa

Periaateessa, jos ihminen on puhuva subjekti, niin siksi hän itse on oman asiansa paras esittäjä. Ulkopuolinen silmä  on objektiivinen, ja se antaa paljon tietoa mitä ihminen itse ei huomaa, mutta tuo tuokin tieto on periaateessa häntä itseään varten, koska ihmisessä on olemassa jotain missä hän itse on paras asiantuntija. Tästä käytetään nimitystä ”inhimillinen tilanne”.

Tämä on klassisen humanismin perusidea, Ihminen on ennen kaikkea inhimillinen tilanne,  mahdollisuus esittää oma asenteensa ja elämäntilanteensa.

(2010)

Kirjojen kynnystekstit, kuten otsikot, takakansitekstit ja esipuheet ovat pitkään – ja Genettestä lähtien- olleet erityisen teoreettisen kiinnostuksen kohteina. Mitä nämä varsinaisen tekstin rajoilla olevat tekstit tekevät, kun ne välittävät varsinaista tekstiä ? Minua kiinnostaa nyt se, että ovatko kynnystekstit vain teoksen kansien välissä. Takana on yritys päästä tarkastelemaan kirjaa verkostona, jossa kynnystekstit toimivat jossain teoksen ulkopuolella. Ajatus kirjan kansista ikkunana, joka on eräänlainen verkkoon asettunut näyttöpääte teokseen voi saada erityistä apua kynnystekstien teoriasta.

Vanha, ja kirjan kansien väliin jäävä malli, jonka mukaan kaikki teoksen ulkopuolista ”vastaanottoon” kuuluvana.  Kirjan kannet olivat raja, jonka yli tekijällä ei ollut asiaa.  Ja kannet olivat kustantajan tekemä mainoskyltti teokseen, eräänlainen kotisivun edeltäjä.

Kun teoksen kannet muutuvat ikkunaksi, kaikki linki saadaan viittaamaan teokseen. Siksi teoksesta laaditaan verkkoon kymmeniä esittelyjä, tekijä antaa kymmeniä haastatteluja ja näiden verbaalien pyydysten lisäksi teoksesta asetetaan liikkeelle kymmeniä trailereita, tekstinäytteitä, ja visualisointeja. Näitä kaikkia voisi sanoa kynnysteksteiksi, koska ne eivät edusta vastaanottoa vaan julkaisemista.

Luulisi, että nimenomaan bastsellereissä kirjan verbaalinen ja visuaalinen esittely, kynnykselle tuominen on pisimmällä, mutta ei, näkymät kirjan sisään ovat aika kurkistusmaisia. Esipuheet puuttuvat bestsellereiden sivuilta.  Stephenie Meyers markkinoi vampyyri -romaaneja tietysti elokuvien kautta, kotisivua avautuu blogiin josta fanit voivat tarkastaa mitä kirjailijattarelle kuuluu.  Häen autoja rakentavat veljensä ovat myöt tulleet kuvineen  sivuille.  Kirjojen esittelyt ovat uuden polven takakansitekstejä, näihin kurkistuksiin kuuluu muutama sana romaanista sekä otteet ylistävistä arvioista. Sama funktio siis kuin takakansitekstillä.

Siinä missä Meyers kertoo ”soitolistansa” eli musikkivalikoiman, jota hän ”kuunteli kirjoittaessaan” päästäkseen tunnelmaan, siinä Carlon Ruiz Zafon soittelee itse pianolla omia soundtrakkejaan,  kauhua ja dramatiikkaa. Zafonin verkkosivuilla keskeiseksi nousevat oheistoiminta, kuten Barcelona -kuvasto, kartat ja musiikkinäytteet. Kynnystekstien täytyy näemmä olla monimediaalisia hinnalla millä hyvänsä. Mayers valittaa, että koska hän ei itse osaa säveltää, täytyy laitaa vain suosikkibiisien lista.

Kirjan maailmaan viittaavia  esipuheiden uusia muotoja ei siis vielä ole, selvästikään kirjaan itseensä, eli sen maailmaan ei osata johdattaa lukijaa. Esipuheen laji onkin vaativa,  ja kiinnostava laji myös silloin kun se sijoittuu kirjan ulkopuolelle.

Perinteisesti esipuhetta ei kirjoita tekijä, ei haastattelija eikä markkinoija vaan henkilö, joka tuntee perinpohjaisesti teoksen.  Esipuhe on sellaiselle, joka on jo päättänyt lukea teoksen, ja siitä täytyy olla suora pääsy tekstiin.  Täytyy siis palata pohtimaan kokeellisen esipuheen mahdollisuuksia, koska se poikkeaa kiinnostavasti markkinointipuheesta ja toimii nimenomaan ikkunana kirjaan.

(2010)

Jotain on mennyt pieleen digiaalisessa kumouksessa, ehkä se mitä kuvittelemme sosiaaliseksi verkoksi ei olekaan niin sosiaalista, vaan sen varsinainen vaikutus on aivan toisessa kommunikaatiossa, tietoa käsittelevien koneitten kommunikaatiosta meidän takananamme.

En kuitenkaan antaisi Jaron Lanierille verkkoteoreetikon titteliä, siksi että nimenomaan teoriaa hänen spekulaationsa ”Et ole koje” (Terra Cognita) manifestissa kaipaisivat.  You are not a Gadget on ladattavissa täältä. aa

Ohjelmoinnissa ja uusien vempainten kehittelyssä tehdään koko ajan ratkaisuja, jotka vaikuttavat pieniltä käytännön oivalluksilta, joilla on kuitenkin suuri merkitys. Laronin teos on siksi tärkeä. Hän osoittaa, kuinka hypoteettiset ratkaisut digitaalisessa suunnittelussa muuttuvat todelliksiksi ja niistä tulee luontoakin pysyvämpiä seikkoja.

Ensimmäisenä esimerkkinä Lanierilla on MIDI, musiikin digitaalista käsittelyä helpottava ohjelma,  joka on levinnyt nopeasti ja tehnyt itsensä niin välttämättömäksi että musiikkia itseään on jo vaikea tallentaa ilman tämän koodin osuutta asiaan. Mikä merkitys sillä on äänten luomisen kulttuuriin, kuka tietää?

Toinen esimerkki on ”file”,  tuo periaate jota ilman  mikään ei nykyää toimisi. Lanier kertoo, että aluksi file -rakennetta pidettiin huonona ajauksena eikä esimerkiksi Mac lähtenyt siihen mukaan, vaan pyrki rakentamaan vähemmän palikkamaisen struktuurin. Mutta kun PC -systeemi ja Windows satsasivat tarpeeksi tuohon file -kansioiden systeemiin, niin tapatui läpimurto ja nyt se on vääjäämätön.

Lanier on loistava siinä suhteessa, että hän ei lähde siunaamaan tällaista tietokonekehtystä ”evoluutiona”, koska juuri sellainen ajattelumalli on nykyään suorastaan vahingollinen. Huonotkin systeemit, jos ne menestyvät, siunataan evoluution tuloksiksi. Typeriä ratkaisuja, jotka haittaavat verkkoelämäämme, ei päästä edes muuttamaan koska se on evoluutiota.

Verkkospekulaation myötä insinöörit esittävät uutena milloin mitäkin tutkimustulosta, joskus pelkästä oppimattomuudesta johtuen. Eräs tutkimus osoitti, että jos avatar -hahmoa, profiilikuvaa tai vastaavaa pidennetään hieman, niin käyttäjän itseluottamus lisääntyy. Se on tietysti totta, mutta humanistille tuollainen esimerkki on insinööribarbariaa.  Me kirjallisuudentutkijat olemme jo pitkään tässä yhteydessä tukeutuneet oletetun tekijn käsitteeseen, joka tekstissä palvelee usein kirjoittajan paremman minän esittämisen pyrkimystä. Hienostuneessa tekstuaalisessa muodossaan se on varsin terapeuttinen seikka kirjoittamisessa,  avatar hahmon venyttämine on tosiaan barbaarin oivallus tähän verrattuna.

Kuinkahan Network as Art on käännetty, verkko taiteena, verkosto taiteena, verkottuminen taiteena. Tuolla termillä tarkoitetaan käytännössä kaikkia näitä. Esimerkiksi facebook päivitysten taide on verkon arkisessa maailmassa vaikuttavaa runoutta, verkon käyttöä taiteessa.

Tämä on performans -tradition kautta tullut mullistus taiteessa ja sanataiteen kannalta asiat ovat jääneet vielä jokseenkin hämärään.

Tatiana Bazzichelli Networking, The Net as Artwork (2008) on ladattavissa luettavaksi esim. aaaargh.org osoitteesta. Teos on kiinnostava mediataiteen ja politiikan alueelta. Bazzchielli itse on sosiologian ja taiteen yhdistäjä, ja hän on osallistunut italialaiseen verkottumisen taiteen kuumaan aaltoon muutamia vuosia sitten. Vahinko vain että hän ohittaa kirjoittamisen lähes täysin, video ja ääni hallitsevat. Monet verkkoprojektit joissa kirjoittaminen on selvästi ollut olennaista jää huomiotta.

Bazzichelli on taiteen sosiologi, jonka Network as Art kattaa lähes kaiken, alkaen taas kerran Duchampin pisuaarista. Sanataiteesta kiinnostuneet voivat lukea teosta paremman puutteessa.

Verkosto taiteena tarkoittaa verkkoalustaa, sivustoa, peli- tai keskustelusysteemiä, joka on taideprojekti. Esimerkkinä kävisi ehkä valtava amerikkalainen lama-kirjoitusten portaali (en löydä siitä enää), jonne työttömät voivat kirjoittaa. Verkkoalusta on rakennettu kirjoittajia arvostavaksi, se ei ole mikä tahansa ilmaisohjelmasta otettu keskustelufoorumi vaan suunnittelua kirjoittajien itsetunnon eduksi.

Verkosto taiteena on siis sosiaalisen taidetta. Virallinen termi on kai yhteisötaide, jota voisi tarkemmin sanoa taiteeksi, jossa ohikulkijoiden panos on keskeinen. Sihmiset eivät tunne toisiaan eivätkä toimi keskenään. Tähän alueeseen kuuluu myös hakkerointi, sosiaalinen hakkerointi, provokaatio joka paljastaa sosiaaliset luutumat ja pinttyneet etuoikeudet.

Yhteisötaide tuntuu siis liioitellulta ilmaisulta kaikelle tälle. Jos ihmiset vain käyvät kirjoittamassa muistonsa yhteiselle verkkoalustalle tai sosiaalinen hakkeri tekee provokaation, silloin on kyse urbaanin sosiaalisen tilan taiteesta, ei niinkään yhteisön.

Verkottuminen taiteena, voisi olla yhteistoiminnallista hommaa, ryhmän luomisen taidetta.

Kyse ei ole vain tajunnanvirtakirjoittamisesta sanoo Alain. Moniääninen kirjoittaminen on paljon muutakin. Mikä on se äänten kuoro, joka puhuu meissä? Tukahdutettu, jatkuvan minä-minä -jauhannan alle peittyvä alitajuinen puhe. Olemme Orivedellä, ja ranskalainen kirjailija sekä kirjoittajakoulun perustaja, Alain Andre, pitää meille polyfonisen kirjoittamisen työpajaa.

Polyfoninen kirjoittaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että luovutaan ulkopuolisesta näkökulmasta ja annetaan monen erilaisen äänen tulla esiin. Alain muistuttaa, että perinteisessä kerronnassakin on moniäänisyyttä, jos se on kielellisesti rikasta.

Kaikki kirjoitustehtävät ovat ”vaatimattomia ehdotuksia”. Alain esittää kirjoitustehtävän aina varovaisesti, aivan kuin antaen sen tunnusteltavaksi ja sovellettavaksi. Jokainen ottaa tehtävän omien odotustensa ja mielikuviensa mukaisesti, väärin ymmärrykset ovat joskus hyvä vinkki siitä, mitä kirjoittaja haluaa vältellä.

Moniäänisyys voi olla voimanlähde. Vilkaise proosaasi, jos sieltä löytyy hakkaava hän, toistuva ja useisiin virkkeisiin työntyvä yksi ja sama, rajoittunut ja köyhä hän, niin polyfoniset kirjoitusharjoitukset tekisivät sinullekin hyvää.

Vilkaise päiväkirjaasi, jos kaikkialla toistuva minä näännyttää sen, niin eikö ole aika vaihtaa persoonapronominia. Jos minä läpäisee jokaisen virkkeen, niin eiköhän olisi aika antaa egon hieman hajota.

Anna mielessäsi kiistelevien äänten tulla esiin, anna noiden härnäävien ystävysten – jotka kahvipöydässä provosoivat sinua, ja jotka jatkavat vielä mielessäsi – anna niiden tulla esiin.

Kirjoita sinä –muodossa kymmenen minuuttia, sanoo Alain, ja esimerkkien lomaan hän sujuttaa pienen, ehkä alitajunnalle tarkoitetun viestin, jonka tuskin kuulee: paljasta itsesi.

Jatkotehtävä on minä –muodon käyttäminen. Se vaikuttaa helpolta, mutta Alain ottaa esimerkin Beckettiltä. Se osoittaa miksi minän käytössä kannattaa olla pidättyväinen, niin että tuon väärän ja kaikki paikat täyttävän minä -puheen sijaan tuleekin hieman hiljaisempi ja varovainen, mutta intiimi ääni tai äännähdys.

Kolmas kirjoitustehtävä on vaativin – älä käytä mitään persoonapronominia. Kun tämän persoonattoman ja usein passiivissa vaikuttavan äänen löytää, kirjoittaminen on jo muuttunut toiseksi ja voit palata persoonapronomineihin uudella tavalla.

Lopuksi Alan tekee pienen katsauksen siihen kuinka voisimme kehitellä näin syntyneitä tekstejämme. Tällaisissa harjoituksissa syntyneiden tekstien hiominen on vain yksi mahdollisuus, kiinnostavampia ovat oikeastaan vastakkaiset menetelmät. Sen hakeminen mistä tuossa tajunnanvirrassa vaietaan. Mikä siinä on koko ajan mukana, mutta vaiettuna. Vastateeman hakeminen on parempi ajatus, kuin myötäkarvaan tapahtuva viilaaminen.

(2009)