Talvimasennus, säätila

”On julma ja vihamielinen talviaamu, räntää sataa ja taivas pyyhkii ylitsemme kylmänä ja harmaana”.

Kun ympäristöä, säätä ja tunnelmaa kuvataan tarpeeksi paljon. se tulee esiin taustalta. Kirjoittajat keräävät usein muistikirjoihinsa aamujen kuvauksia, taivasnäkymiä, lumituiskuja, pakkasia ja suojia, kaikenlaista säätä ja näkymää. Niistä on tapana valita jokin ilmaisemaan sitä maailmaa, johon kertomus kuuluu. Mutta ympäristön taju loppuu usein tähän: laatukuva aloittaa novellin tai luvun, se itse ei merkitse mitään. Se on tausta. Tausta, joka vetäytyy sen tieltä, mitä tulee tapahtumaan.

”Koko päivän on tullut lunta, varhaisesta aamusta alkaen se on laskeutunut lähes hellästi yllemme. Illan pimetessä sade lakkasi ja paljastui tähtitaivas.”

Entä mitä tapahtuu, kun luonnon, sään, päivän kierron kuvausta on epätavallisen paljon ? Eikö kirjoittajalla ole mitään tärkeämpää kerrottavaa? Eikö hän pääse alkuun? Miksi hän kiertelee säätiloja maalaten?

Nämä kysymykset kertovat sään ja vuodenajan toisarvoisesta merkityksestä. Jos talvisen sään vaihtelun kuvauksia on paljon, sen täytyy olla masennuksen merkki.

”Nyt laakso on kuin joki, jossa valo virtaa. Ennen aamun kajastusta superkuu on siniverinen, se tekee hopeanvalkean käytävän.”

Horatio Claren talvipäiväkirjaa on kiitetty brittiläisissä kritiikeissä. The Light in the Dark (2018) on päiväkirja, jossa kerrotaan paljon siitä, millaista on ulkona. Kuvaukset ovat mielialoja, sekä ulkona että sisäisesti. Sidos on niin vahva, että talvinen sää näyttäisi lisäävän masennusta.

Tosin väittäisin, että sään kuvaus, sävyttäessään masennusta, keventää sitä, ohjaa värittämään itselle ominaista masennusta ja erityistä tunneskaalaa, samalla tämä väritystehtävä kevetää katsetta siten, että näkymät ovatkin melankolisia.

En siis odottaisi kirjoittamiselta ihmeitä, mutta jos se auttaa siirtymään masennuksesta melankoliaan, niin se on paljon

Horatio Clare opettaa luovaa kirjoittamista Manchesterissa, ja sattui niin että tapasin viimeviikolla hänen työtoverinsa. Keskustelimme Jyväskylässä vierailleen Cathleen Millerin kanssa esseestä ja luovasta nonfiktiosta. Kerroin, että olen viimeaikoina seurannut brittiläistä luontoesseistiikkaa. Cathleen sanoi, että hänen työtoverinsa Horatio Clare on tällä alueella erinomainen, ja että suomalaisena pitäisin hänen talvipäiväkirjastaan.

Hän ei aluksi uskonut, että olen lukenut jo tuota Claren teosta. Todistin että teoksessa kuvataan paljon talvisia säätiloja eri aikaan päivästä. Kirjoittamisen opettamisesta ei montaakaan merkintää löydy. Muuten siinä kerrotaan elämästä vaimon ja pienen lapsen kanssa, sekä pienestä lammastilasta Walesissa, jossa äiti asuu.

Tällä tavalla sain välitettyä kiitokset The Light in the Dark -teoksen tekijälle. Ja vaikka englannin kielen taitoni riittää tavoittamaan vain osin talvisten säätilojen nyansseja – ymmärrän niistä jotain peilaamalla lukemaani talvisäihin jotka tunnen.

Säätilat, valon esiintymistavat, tuulten tunnelmat muodostavat Claren teoksessa päivittäistä etenemistä. Liike melankolian, haikeuden, ahdistuksen ja masennuksen välillä voisi vaihdella loputtomasti päivien myötä. Aivan kuin melankolia olisikin hypnoositila.

Talvisen päiväkirjan maaliskuu alkoi tuolloin Britanniassa mahdottoman runsailla lumisateilla. Kaikki meni tukkoon, maanteille syntyi lumivalleja kuin käärittyjä ruumiita joihin autoilija töksähteli. Tuuli pyörteili niin, että äidin maatilalla lampaat palelivat. Lumi eristi äidin taloonsa.

”The white deepening as you come into Pennines is dramatic: three days´ snow humped and frozen, the trees stark, darkly schoked, the roads glazed with salt dust and slush-swish, and everything sheened with ice. The cars carry hoods of old snow and icicles.” (2.march)

Kun lumimyrsky muuttui räntäsateeksi, Claren perheen talossa katto alkoi vuotaa. Kun tuuli lakkasi, vuoto loppui, mutta uuden myrskyn tullessa vuoto jatkui. Kiivettyään katolle, ja korjattuaan vuodon, syvä tyytyväisyys valtasi Horation mielen, ja hän tiesi että masennusputki oli katkennut.

Clare toteaa, että hänellä masennusputki katkeaa johonkin tekoon. Hän saa korjattua koko talven rikki olleen ovenkahvan, tai niin kuin tuona talvena, hänen on pakko korjata vuotava katto. Ahdistus ja masennus loppuivat, haikeus ja melankolia sai rinnalleen keväisiä tunnelmia.

”The rain comes. I listen to constellations. Soft as children´s whispers at first, then tippling, then fatter taps. In the bedroom children´s brething is perfect peace, gentle as nightfall. And the roof holds – miracle. All night the rain visits in different moods, but nothing comes through. ” (9 March).


Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.

 

 

 

Huopikkaat, kevyt mieli ja se pehmeys

Lumen keskellä eläminen on niin kaunista, aivan kuin komediassa, joka sijoittuu metsäkämpälle Neuvostoliittoon.  Talvi on kuohkea, metsätyöläiset ovat iloisia eikä kellään ole kylmä. Tällaista unelmaa mekin tarvitsemme, ehkä kaikki tapahtuu hyväntuulisen Pakkasukon maailmassa: talvi on tuossa komediassa se suuri ystävällinen.

Sieltä se Venäjän Heidiksi kutsumani nuori nainen astahtaa ulos metsäkämpästä, ja kaikki on niin intiimiä lumen kanssa. Sen sijaan, että lunta olisi sysitty pois, tässä komediassa sitä on haalittu ympärille.

Lavasteen omainen lumi vielä korostaa sen käyttöä osana unelmaa: kuinka runsaasti tätä suurta kuohkeutta onkaan. Sitä on myös ripautettu jokaisen näyttelijän karvalakille ja olkapäille.

Heidi on lähdössä hakemaan vettä lähteeltä, kaksi emaliämpäriä sekä korento on hänellä mukana. Korento on nerokas yksinkertainen tanko, jonka ansioista täydet vesiämpäritkin tuntuvat keveiltä. Kuinka hilpeästi ja jalka kevyenä Heidi kirmaisee lumessa.

Mieli on kevyt, sydän on leikkituulella ja huopikkaat jalassa aivan kuin hehottaisivat Heidiä lumihankeen. Huopatossut, nuo isot ja ilmavat pakkassään kengät ovat kevyet kuin villasukat.

Ja kun Igoriksi kutsumani mies juoksee Heidin luo, sekin tapahtuu lähes lentäen. Sopivan jyrkkä alamäki antaa pitkän askelen, ja siivet huopikasjalkoihin tulee lumesta, joka pöllyää hänen jalkojensa ympärillä. Sitten kinastellaan hellästi, lumen pyyhkiminen toisen päältä antaa syyn olla sylityksin.

Miten mukavia ovatkaan kaikki nämä pehmeät, pörröiset vaatteet: niitä tarvitaan mahdollisimman paljon suhteen alkuvaiheessa. Turvallista läheisyyttä,  sitä seksuaalisuutta jolle on olemassa vain suu, silmät, nenänpää  ja hymyt. Heidi on löytänyt ison pehmolelun.

Suuri ystävällinen lumi tulee lähelle ja pöllyää heidän ympärillään.

Hiihto loskassa, pelko ja väsymys 1916

Kohtaamme vaativan talvikauden Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian alkusivuilla, kun meidät viedään vuoteen 1916 Lapin liepeille, Pohjois-Ruotsiin. Vastaavia talven kokemusten kuvauksia kirjallisuudessa olen käsitellyt Pakkaskaunis -sikermässä (2018).

Ekmanin teossarjan ensimmäisessä osassa, sen avauskohtauksessa 6- vuotias Kristin kulkee yksin, peloissaan iltapimeällä kirpeässä pakkasessa ja kohtaa pelottavan ukon.

”Oli ankara pakkanen, tähdet tuikkivat neulanterävinä korkealta. Minä pelkäsin kuusimetsää, joka kohosi tien kummankin puolen. Lumitaakka painoi oksia alas ja puiden sisällä oli mustaa. Vielä pahemmin aloin pelätä kun sillalla oli varjo.”

Ekman talvisissa kuvausissa henkilö heitetään vaaralliselle tai pelottavalle matkalle, ja luonnon keskellä hän saa tuntea olevansa pieni ja avuton. Sitten tämä avuttomuuden tunne muuttuu ulkoiseksi, konkreettisesti uhkaavaksi mieheksi, jota tyttö tai nainen haluaisi paeta. Tässä lapsuus -kohtauksessa pelko muuttuu riemukkaiksi tunteiksi, kun pelottava hahmo paljastuukin Kristinin saamelaiseksi enoksi. Miten heleäksi pakkasyö muuttuukaan.

Luonnon keskelle ilmestyvä pelon aihe, jokin kammottava jota ei voi paeta tuntuu olevan Ekmanin suosima tapa muuttaa pakkasyö tai lumiräntä tunteeksi. Sudentalja -trilogian päähenkilö Hellevi kokee samantapaisen pelottavan hahmon rämpiessään suksineen jäällä lumirännän nujertamana:

Tuisku muuttui kaatosateeksi Hillevin lykkiessä kylää kohti. Hän sauvoi minkä vesikeliltä pääsi, mutta sukset takertuivat kerran toisensa jälkeen lumipöpperöön ja kengät luiskahtelivat mäystimistä. Hän alkoi olla näännyksissä ja hänen oli pakko taas levätä, roikkuen koko painolla sauvojen varassa. Metsäiset vaarat kylän takana kohosivat suhruisina väräjävässä veden ja ilman välimuodossa. Omasta mielestään hän ei ollut päässyt juurikaan lähemmäs , vaikka oli sauvonut itsensä kuolemanväsyksiin.

Hillevi hiihtää rättiväsyneenä ja peloissaan järven jäällä. Olemme vuodessa 1916, Pohjois-Ruotsin rajaseudulla, Nuori Hellevi on aloittanut juuri kätilön työt, puoliväkisin hän oli tunkeutunut löyhkäävään pirttiin, löytänyt synnytystuskissa olevan tytön, ja onnistunut pelastamaan tämän mutta ei lasta. Tässä mielentilassa hän hiihtää kohti kotia, kun hänen pelkonsa saa konkreettisen muodon:

Silloin hän kuuli takaansa koiran haukkua. Hän lähti taas lykkimään niin lujaa kuin pääsi. Mutta haukku läheni. Lopulta hän jo näki mustan koiran, kun vilkaisi olkansa yli. Koira haukkui juostessaan, eikä aikaakaan kun Hillevi sai sen kannoilleen ja tunsi sen repivän hametta. Hän yritti puolustautua sauvalla, mutta siitä koira kävi vain entistä äkäisemmäksi ja hyppi häntä vasten ja repi oikeanpuoleista takinhinhaa.

Hillevillä on takana hirvittävä kokemus pimeässä ja ikkunattomassa savupirtissä. Synnytystä tekevän tytön isä oli uhannut häntä kirveellä, vienyt hänen muistiinpanonsa.  Hillevi oli väsynyt ja kaikki pelot tuntuivat tavallista voimakkaammilta. Koiran silmätkin tuntuivat valtavilta:

Ensin koira näytti vallan kamalalta, koska sillä oli isot valkoiset silmät, jommoisia hän ei ollut ikinä nähnyt koiralla. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin kaksi valkoista täplää turkissa silmien yläpuolella. Hän sohi koiraa sauvalla ja saikin sen tanssahtelemaan vähän kauemmas. Mutta nyt hän kuuli huudon ja hänen takanaan rahisivat ja lätisivät jonkun sukset. Koira näytti asettuvan hiukan ja tyytyi juoksemaan puoliympyröitä hänen ympärillään yhä haukkuen.

Hillevi ei pysähtynyt. Painoi pään harteiden väliin ja sauvoi kaikin voimin. Mutta äkkiä hänen rinnalleen hiihti mies ja viisti poikittain eteen niin että Hillevi törmäsi.

Tähän hetkeen kiteytyvät Hillevin kaikki pelot: hän on yksin suksineen keskellä tuiskua järven jäällä, on aivan mahdollista että pirtin vihainen ukko on seurannut häntä kirves kädessään.

Hän oli mies, jota sanottiin Villeksi. Hän vain ojensi kätensä. Eikä Hillevi voinut tehdä muuta kuin sen minkä teki. Koska pelkäsi miestä.
Koira jolla oli valkoiset silmätäplät, seurasi miestä tämän kääntyessä sauvomaan kohti Lubbenia.”

Kerstin Ekman, Herran armo, Sudentalja I-osa 2002, 89 suom. Pirkko Talvio-Jaatinen).

Katso myös. Henna Pääkkönen: Marginaalissa vai maailman keskipisteessä? Pohjoisen representaatioista Kerstin Ekmanin Vargskinnet -trilogiassa (pro gradu Oulu 2015)

Olla kaukana metsässä, se tunne

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.

 

 

Valppaus, läsnäolo tässä hetkessä liukastelu

Olen varsin hyvä kulkemaan liukkailla teillä. Osaan lukea jäisiä ja polanteisia polkuja. Kulkuni ei muutu jäykäksi ja varovaiseksi heti kun varma ja tasainen alusta katoaa, koska nuorena olen oppinut liukumaan. Juoksuaskel, liuku…juoksuaskel, liuku. Se on tanssia.

Oletteko huomanneet kuinka nuoret hakeutuvat hiekoittamattomille ja jäisille poluille. Tosin he ovat tyhmiä ja etenevät ilman lakkia, kädet taskuissa, mutta liukumalla ja tanssillisin elein. Samoin he laittavat auton, mopon tai polkupyörän tanssimaan aina kun mahdollista. Liukkaus on tanssiinkutsu.

Kun reitit käyvät liukkaiksi voit tietenkin olla varovainen, voit jäykistää askelesi ja hakea hiekkaisia kohtia. Niin tein minäkin maanantaina, matkalla töihin. Askelsin reippaasti eteenpäin ja pysyttelin hiekoitetulla kaistalla. Se kapeni harmittavasti juuri kohdalla, jossa lukiolaistyttö oli tulossa vastaan. Hän ei väistänyt, enkä minäkään väistänyt. Hän oli mielestäni juuri parhaassa liukumisiässä, ihmettelin miksi hän vaatii hiekoitettua kaistaa itselleen, koetin kaikin elein rohkaista häntä astumaan liukkaalle alueelle, mutta hän ei uskaltanut. Olen varma että hän ajatteli jo tulevan vuoden ylioppilaskirjoituksia ja sitten alkavaa opiskelupaikkoihin rynnimistä. Ymmärrän tämän, ja siksi olkapäämme vain hipaisivat kun ohitimme toisemme.

Olen tyytyväinen talvikenkiini, niissä on syväkuvioistet pohjat, lumella ne pitävät hyvin, mutta heti kun sää lauhtuu, ne tulevat liukkaiksi ja muistuttavat minua tästä ylimääräisestä liukastelun huvista. Kun on liukasta, et voi ajatella mitään muuta. Valppaus, ruumiillinen läsnäolo ja hetkessä eläminen !

Kun minulta on kysytty, miksi pidän liukaspohjaisia kenkiä, olen viitannut suksiin tai luistimiin. Yhtä hyvin olisin voinut viitata kaatumislajeihin kuten skeittailuun ja lautailuun.

Iän myötä minun on tosiaan täytynyt varautua kaatumisiin. Vaikka jo nuorena olen hankkinut liukkaalla liikkumisen taidot, niin ikääntyminen on ikään kuin kutsu kangisteluun ja varovaisuuteen.

Siksi olen opetellut kaatumaan sekä vasemmalle että oikealle kyljelle, niin että käytän kyynärpäätä – en koskaan varaisi käden ja ranteen päälle koko painoani. Mutta taaksepäin liukastuminen, se hilpein kaatumisen muoto, se mikä niin usein kuvataan koomisesti, sen vaaratonta versiota en ole vielä oppinut.

 

 

Tallenna

Hiihtävä parvi 1965 matkalla kouluun

Puusuksien jono matkalla kouluun, rottinkisauoja, koppuraisia monoja, hamaita villasukkia käännetty niin, ettei lumi mene kenkään, hiihtohousuja, anorakkeja tai norjalaisvillapaitoja. Hiihtäminen 60-luvun lapsilla oli parveilua.

Parviin hakeutuminen teki matkasta helpon, miksi hiihtää yksin, kun parvi voi kuljettaa kuin itsestään jokaisen perille. Latu kiersi talosta taloon ja päätyi koululle. Antti ja Heikki, Anna-Liisa, Terho ja Tapio ja Risto oli parvi, päätöstä ei tarvinnut tehdä, aamun sinisessä hämärässä pihaan ilmestyi suksivien joukko, joka vei mukaanaan.

Kuvat ovat ruotsalaisesta lasten seikkailusarjasta Kråkgulddet. Parveilevat lapset ottavat siinä rosvot kiinni. Katsoessani sarjaa you tubesta koetin laskea, montako lasta rosvojahtiin osallistuu – sitä oli mahdoton sanoa, joukko vaihteli koululuokasta kolmeen päähenkilöön. Kyse on selvästikin parvimaisesta toiminnasta, jossa seikkailuun osallistujien määrä vaihtelee koko ajan. 60-luvun lapsena jaan tuon parveilu-kokemuksen. Myös filmin  hiihtokohtaus – joka tässä on erikseen -on 60-luvun lapsille tuttu, jopa ilmeet ja eleet tuntuvat tuolle ajalle tutuilta.

Tapiolla löytyy hiihtämisen rytmi alamäessä, polvet joustaa, kädet työntää, joustavat potkut, suksen kantojen läpse kertoo että nyt kulkee. Siva-sukset on tervattu, ja keittiön uunin äärellä sinisellä Rexillä voideltu.  Järvisten puu-suksia pidettiin parhaina, mutta vimpeliläiset Sivat sai halvalla suoraan  tehtaalta. Alamäen jäkeen ylämäessä kaikki siirtyy eteen, suksi ei pidä ja potku lipsahtaa, sauvat eivät työnnä vaan vetävät, rytmi lopuu, hiihto muuttuu töksyttelyksi. Parven eteneminen hiipuu, lähes pysähtyy ja muuttuu jutteluksi, niin noustaan loiva mäki kuin itsestään. Ja vahuhti kiihtyy taas seuraavassa alamäessä.


Antilla oikean jalan mono ei pysy siteessä, ruskeaa vahvaa nahkaa olevaan pohjaan on poltettu sopivat siteeseen sopivat reijät, mutta lukko pompsahtaa aina auki. Tämä on jatkuvaa ja niin tuttua, että Antilla on jo nopea tapa painaa toisella suksella lukko taas kiinni. Eihän hän tiedä, että lukon kärki on väärällä etäisyydellä ja sitä pitäisi siirtää 5 milliä eteenpäin. Antti yrittää vaan hiihtää varovaisesti ja kun lukko pongahtaa auki, hän hakee suksen ja laittaa sen jalkaansa.

Ristolla vasen puu-järvinen on korjattu peltipaikalla, suksi tuntuu harraavan ja siitä jää metallin vetämä viiru latuun. Peltiseppä oli tehnyt hyvää työtä, mutta sukset taipuvat aina juuri takaa, ja pelti alkaa irvistää sekä jarruttaa hiihtämistä.

Riston sukset  eivät mene kärjestä vaan kannasta poikki: niin kävi hyppyrimäessä kun hän yritti tyylikästä suoritusta, mutta vasen suksen kanta upposi hankeen ja katkesi. Itkien kotiin, suksenpala kädessä. Se tiesi sitä, että hiihtäminen ei ollut mukavaa, vasta ensi talvena voisi nauttia taas uusista suksista ja mäenlaskusta.

 

Lapsi nousee ja laskee

Lapsi kiljahteli ja aivan villiintyi, kun lupasin tehdä hänelle pulkkamäen pehmeään, lumiseen rinteeseen. Heti kun tyttö oli puettu toppatakkiinsa, hän istuutui rappujen luo pulkkaan odottamaan. Hyvä on, ajattelin, tällainen siis on isän ja tytön välinen vetosuhde – ja se palautetaan tänäkin talvena.

Naru on välillemme viritetty ja kohta se irrotetaan.

Tyttö istuu pulkassa luottavaisena ja varmana siitä että teen osani. Kohta kaikki on kohdallaan: minä, talssin umpihangessa, tyttö istuu takakenossa niin, että pulkka kyntää syvällä lumessa, kokka ylhäällä. Hän naurahtelee pulkan humpsahdellessa valtaviin jalanjälkiini, aivan kuin laskettelisi jo.

Tie ylös ja alas on yksi ja sama. Isän voimalla pulkka nousee ylös, lapsi kyydissä laskee jo mäkeä alhaalta ylöspäin.  Ja kun olemme päässeet huipulle, hän voikin tulla itse samaa uomaa alas.

(Lauralle, talvella 1996)

Lumikuningatar ja pakasteet

H.C. Anderssenin sadussa paha tulee maailmaan jään muodossa. Viiltävänä ja kaiken vääristävänä peilinä se polttaa kylmyydellään kaiken: ”maisemat näyttivät keitetyltä pinatilta…”. Ja koska lumikuningatar on laskelmoiva ja kylmä, hän on ehkä ollut myös asialla, kun vokkipakasteita koottiin. Eriväristä porkkanaa, kaksi sirua punaista paprikaa, katkennut papu.

Ketä oli paikalla Lumikuningattaren lisäksi? Runsaudensarvi oli piilossa kellarissa, ja halpahintainen porkkana kuiskutteli ehdotuksiaan: oranssi ja keltainen porkkana  täyttäköön pussin, roskakasasta poimitaan hieman väriä silmänlumeeksi.

pakastevihannes

Lumikuningatar-sadussa kylmyys samaistuu tunteettomuuteen, se kertoo miten syntyy tyly tunteeton poika ja kuinka pojan kehitys taantuu, kunnes ratkaiseva asia rikkoo lumon. Satu kertoo, kuinka puberteettiin tulevan pojan silmään ja sydämeen tulee jäinen siru, hänestä tulee tyly. Puhumaton, perheessä ilkeä poika, ei enää suostu tulemaan isän tai äidin syliin, vaan pakenee mieluummin ulos ja suutelee lumikuningatarta, muuttuu poissaolevaksi ja etäiseksi.

snow-queen-3-1

David Wu’n ohjaama Snow Queen (2002) on kokonaan katsottavissa You Tubessa, siinä jää on kaunista, ei pahaa eikä vääristävää, vaan lumoavaa ja terävää, viiltävää. Erokuvan tarinaan on tehty kiinnostava rinnastus, joka jopa parantaa satua; siinä on myös mies joka on menettänyt vaimonsa ja taantuu tunteettomaksi ja omistushaluiseksi tyttärensä suhteen.

Anderssenin sadussa nuorukainen erehtyy Lumikuningattaren matkaan, ja joutuu vangiksi jäälinnaan. Samoin kuin Lumikki, siinä toisessa sadussa. Molemmissa käsitellään jollain tasolla puberteettiin liittyvää taantumaa. Kun pojat muuttuvat typeryksiksi, vältteleviksi, jotka silloin harvoin kun sanovat jotain, möläyttävät jotain loukkaavaa.

snowqueen

Cool-erotismi hallitsee elokuvaa, se tuntuu lumoavan nuorukaisen, vanhanaikainen sydämen kuolettamisen kysymys ei oikein pääse esille.

Sadun nuorukainen on kriisissä, taantunut tilaan josta hän ei etene; hän on jähmetetty itseään koskevan arvoituksen äärelle. Arvoitus on saatu jääkuningattarelta: rikkoutuneen jääpeilin palasia järjestelemällä hänen tulisi pelastaa sielunsa. Silloin hän olisi vapaa lähtemään. Nuori kaveri ei onnistu ennen kuin ystävätär lapsuudesta löytää linnaan, ja rakkaus lämmittää kylmän sydämen. Asiat asettuvat kohdalleen; paetessaan jäälinnasta he viimein huomaavat etteivät ole enää lapsia.

***

Laitan jäiset pakastevihannekset kuumalle pannulle. Mutta samoin kuin tuo jääpalasia järjestelevä poika,  tiedän, että näistä aineksista ei synny sellainen vihannesvokki kuin pitäisi. Ainekset on sulatettava lempeästi, maustettava hyvin, ja vaikka porkkanasuikaleet ovat värikkäitä, siihen on lisättävä soijan lisäksi vielä monenlaisia aineksia.

Puutarha meditointiympäristönä

Miksi suunnitella puutarhaa pelkästään kesää varten ? Suunnitelmani vadelmapuutarhan osalta ovat edenneet nyt tähän vaiheeseen; vadelmarivien sijaan nousee eräänlaisia torneja. Liian pitkään olen ihaillut viiniviljelmiä, niitten rivejä, vaikka vadelma ei ole köynnöskasvi, se on juurimatto josta singahtelee ruokoja.

Ensimmäinen torni kasvaa jo puutarhassa, oikeastaan siitä on tarkoitus rakentaa pyramidi, tarkemmin sanoen kokonaisuus, joka talveksi pakataan pyramidiksi, suojataan tuulilta, ja joka kesällä tuuhettuu jättipensaaksi.

catedrale-vegetable

Pynttärinniemen puutarhassa on kaksi pitkää vadelmariviä, jonka leikkaaminen tämän kuvan kaltaiseksi kujaksi olisi mahdollista. Vadelma on pensas, joka vihreä ja kuohkea vain vähän aikaa; sen lehtii myöhään ja on pitkään ruokona. On selvää, että tällaiset pilarimaiset näkymät tuuhettuvat siis keskikesän ajaksi, mutta muun ajan vuodesta tuolla tavalla kohoavat ruokopylväät olisivat meditoiva ympäristö.

Tallenna