Valppaus, läsnäolo tässä hetkessä liukastelu

Olen varsin hyvä kulkemaan liukkailla teillä. Osaan lukea jäisiä ja polanteisia polkuja. Kulkuni ei muutu jäykäksi ja varovaiseksi heti kun varma ja tasainen alusta katoaa, koska nuorena olen oppinut liukumaan. Juoksuaskel, liuku…juoksuaskel, liuku. Se on tanssia.

Oletteko huomanneet kuinka nuoret hakeutuvat hiekoittamattomille ja jäisille poluille. Tosin he ovat tyhmiä ja etenevät ilman lakkia, kädet taskuissa, mutta liukumalla ja tanssillisin elein. Samoin he laittavat auton, mopon tai polkupyörän tanssimaan aina kun mahdollista. Liukkaus on tanssiinkutsu.

Kun reitit käyvät liukkaiksi voit tietenkin olla varovainen, voit jäykistää askelesi ja hakea hiekkaisia kohtia. Niin tein minäkin maanantaina, matkalla töihin. Askelsin reippaasti eteenpäin ja pysyttelin hiekoitetulla kaistalla. Se kapeni harmittavasti juuri kohdalla, jossa lukiolaistyttö oli tulossa vastaan. Hän ei väistänyt, enkä minäkään väistänyt. Hän oli mielestäni juuri parhaassa liukumisiässä, ihmettelin miksi hän vaatii hiekoitettua kaistaa itselleen, koetin kaikin elein rohkaista häntä astumaan liukkaalle alueelle, mutta hän ei uskaltanut. Olen varma että hän ajatteli jo tulevan vuoden ylioppilaskirjoituksia ja sitten alkavaa opiskelupaikkoihin rynnimistä. Ymmärrän tämän, ja siksi olkapäämme vain hipaisivat kun ohitimme toisemme.

Olen tyytyväinen talvikenkiini, niissä on syväkuvioistet pohjat, lumella ne pitävät hyvin, mutta heti kun sää lauhtuu, ne tulevat liukkaiksi ja muistuttavat minua tästä ylimääräisestä liukastelun huvista. Kun on liukasta, et voi ajatella mitään muuta. Valppaus, ruumiillinen läsnäolo ja hetkessä eläminen !

Kun minulta on kysytty, miksi pidän liukaspohjaisia kenkiä, olen viitannut suksiin tai luistimiin. Yhtä hyvin olisin voinut viitata kaatumislajeihin kuten skeittailuun ja lautailuun.

Iän myötä minun on tosiaan täytynyt varautua kaatumisiin. Vaikka jo nuorena olen hankkinut liukkaalla liikkumisen taidot, niin ikääntyminen on ikään kuin kutsu kangisteluun ja varovaisuuteen.

Siksi olen opetellut kaatumaan sekä vasemmalle että oikealle kyljelle, niin että käytän kyynärpäätä – en koskaan varaisi käden ja ranteen päälle koko painoani. Mutta taaksepäin liukastuminen, se hilpein kaatumisen muoto, se mikä niin usein kuvataan koomisesti, sen vaaratonta versiota en ole vielä oppinut.

 

 

Tallenna

Hiihtävä parvi 1965 matkalla kouluun

Puusuksien jono matkalla kouluun, rottinkisauoja, koppuraisia monoja, hamaita villasukkia käännetty niin, ettei lumi mene kenkään, hiihtohousuja, anorakkeja tai norjalaisvillapaitoja. Hiihtäminen 60-luvun lapsilla oli parveilua.

Parviin hakeutuminen teki matkasta helpon, miksi hiihtää yksin, kun parvi voi kuljettaa kuin itsestään jokaisen perille. Latu kiersi talosta taloon ja päätyi koululle. Antti ja Heikki, Anna-Liisa, Terho ja Tapio ja Risto oli parvi, päätöstä ei tarvinnut tehdä, aamun sinisessä hämärässä pihaan ilmestyi suksivien joukko, joka vei mukaanaan.

Kuvat ovat ruotsalaisesta lasten seikkailusarjasta Kråkgulddet. Parveilevat lapset ottavat siinä rosvot kiinni. Katsoessani sarjaa you tubesta koetin laskea, montako lasta rosvojahtiin osallistuu – sitä oli mahdoton sanoa, joukko vaihteli koululuokasta kolmeen päähenkilöön. Kyse on selvästikin parvimaisesta toiminnasta, jossa seikkailuun osallistujien määrä vaihtelee koko ajan. 60-luvun lapsena jaan tuon parveilu-kokemuksen. Myös filmin  hiihtokohtaus – joka tässä on erikseen -on 60-luvun lapsille tuttu, jopa ilmeet ja eleet tuntuvat tuolle ajalle tutuilta.

Tapiolla löytyy hiihtämisen rytmi alamäessä, polvet joustaa, kädet työntää, joustavat potkut, suksen kantojen läpse kertoo että nyt kulkee. Siva-sukset on tervattu, ja keittiön uunin äärellä sinisellä Rexillä voideltu.  Järvisten puu-suksia pidettiin parhaina, mutta vimpeliläiset Sivat sai halvalla suoraan  tehtaalta. Alamäen jäkeen ylämäessä kaikki siirtyy eteen, suksi ei pidä ja potku lipsahtaa, sauvat eivät työnnä vaan vetävät, rytmi lopuu, hiihto muuttuu töksyttelyksi. Parven eteneminen hiipuu, lähes pysähtyy ja muuttuu jutteluksi, niin noustaan loiva mäki kuin itsestään. Ja vahuhti kiihtyy taas seuraavassa alamäessä.


Antilla oikean jalan mono ei pysy siteessä, ruskeaa vahvaa nahkaa olevaan pohjaan on poltettu sopivat siteeseen sopivat reijät, mutta lukko pompsahtaa aina auki. Tämä on jatkuvaa ja niin tuttua, että Antilla on jo nopea tapa painaa toisella suksella lukko taas kiinni. Eihän hän tiedä, että lukon kärki on väärällä etäisyydellä ja sitä pitäisi siirtää 5 milliä eteenpäin. Antti yrittää vaan hiihtää varovaisesti ja kun lukko pongahtaa auki, hän hakee suksen ja laittaa sen jalkaansa.

Ristolla vasen puu-järvinen on korjattu peltipaikalla, suksi tuntuu harraavan ja siitä jää metallin vetämä viiru latuun. Peltiseppä oli tehnyt hyvää työtä, mutta sukset taipuvat aina juuri takaa, ja pelti alkaa irvistää sekä jarruttaa hiihtämistä.

Riston sukset  eivät mene kärjestä vaan kannasta poikki: niin kävi hyppyrimäessä kun hän yritti tyylikästä suoritusta, mutta vasen suksen kanta upposi hankeen ja katkesi. Itkien kotiin, suksenpala kädessä. Se tiesi sitä, että hiihtäminen ei ollut mukavaa, vasta ensi talvena voisi nauttia taas uusista suksista ja mäenlaskusta.

 

Dystopia: karnevaali onkin voitonparaati

”Olemme jälleen Kölnissä, jossa kauan kaivattu Kölnin karnevaali saa jatkua. Me kaikki olemme odottaneet tätä ruusumaanantaita jo kolme vuotta päästäksemme rakkaan kaupunkimme kaduille”,  selostaa TV-toimittaja Richard. Kölnin aluetta terrorisoinut Taleban-diktatuuri on kukistettu, silti jotain on pielessä.

Telluria, Vladimir Sorokinin groteskin dystopian luku 5 kertoo Saksan tilanteen vuonna 2080. Talebanit olivat ensi töikseen kieltäneet karnevaalit – pitäen niitä Saitanin henkäyksinä.  Toisenlaisia henkäyksiä levitettiin 1949, sodan jälkeen, kun venäläisten ja amerikkalaisten miehittäien ylle heiteltiin Eau de Colognea.  Nyt kolme vuotta kestänyt terrori on ohi, ja kansa juhlii kaduilla.

Toimittaja selostaa: ”Kolme vuotta teloituksia, kidutuksia, alkoholin, teatterin ja elokuvan kieltämistä, naisten alistamista, masennusta, painostava ilmapiiri…”

Toimittaja Richard itse tarvitsee rahaa huumeisiinsa ja  kipeästi työpaikan valtion tukemassa mediassa: siksi hän ylistää tätä valtion järjestämää karnevaalia. Kilpailu työpaikoista on kovaa, hän tekee kaikkensa ylistääkseen varsin patrioottiseksi paljastuvaa karnevaalikulkuetta. Sen huipentumana esiin tulee valtionjohto hevosilla ratsastaen:

”Presidentillä on valkoinen hevonen, jonka valkoisessa loimessa on ristejä, kanslerilla on korpinmusta, jonka viherässä loimessa on puolikuu. Se on symbolista, ystävät hyvät” toimittaja kuvailee uuden hallinnon näkymiä ”se ei symboloi vain valtiomme politiikkaa, vaan myös kahden kulttuurin, kahden sivilisaation, katolisen ja islaminuskon, yhdistymistä.”

”Presidentti ja kansleri näyttävät virkeiltä, iloisilta, voimaa uhkuvilta, he jakelevat ihmisille makeisia valtavasta, kullanhohtoisesta runsaudensarvesta” selostaa toimittaja, ”Katsokaa kuinka paljon vaaleanpunaisen eri sävyjä karnevaalijoukossa näkyy, ja kuinka paljon kukiksi puettuja lapsia, joiden pää on kuin ruusunnuppu! He ovat tulevaisuuden lapsia, lapsia jotka kasvavat nuoren valtiomme kansalaisiksi ja tulevat ylläpitämään rauhaa jonka heidän isänsä ovat taistellen saavuttaneet.”

Totuus tulee ilmi juhlivan kansan suusta, toimittaja haastattelee satunnaista narripariskuntaa, he ovat tulleet juhlimaan uutta valtakuntaa, narrinasuissaan he kertovat kuinka ylpeitä ovat pojastaan joka on sotasankari. Jostain syystä nuori mies on lähtenyt maasta, hän lähettää älyrin kautta mielistelevät terveiset uudelle valtiolle, ja kaikki näyttää olevan hyvin.

”Menemme seuraavaksi tapaamaan peikkoja”, sanoo toimittaja, kolme suurta peikoksi pukeutta hahmoa lähestyy kantaen harteillaan tonttuja. Mutta toimittaja keskeytetään ja ohjataan haastattelemaan naissoturi Sabinaa.

Sorokinin dystopian kuvaus toimii vaikenemalla: tiedämme, että katolis-musimis valtaklikissä ei ole kyse monikulttuurisuudesta, vaan sotilaiden sopimuksesta. Huomaamme, että karnevaali onkin sotilaitten voitonparaati.

Monikulttuurisuus on Sorokinin dystopiassa ainoa asia, mikä on elävää – ja seksi todistaa tämän.  Toimittaja Richard palatessaan karnevaalikeikalta kotiinsa saa tervehdyksen vaimoltaan, joka on tuskin olutpullon kokoinen. Noin 30 senttiä pitkä nainen jumppaa sinisissä verkkareissaan, ja Richard lupaa hänelle jotain mukavaa illaksi. Kokoero näyttäisi tekevän seksin mahdottomaksi, muttei se tee.

 

Lapsi nousee ja laskee

Lapsi kiljahteli ja aivan villiintyi, kun lupasin tehdä hänelle pulkkamäen pehmeään, lumiseen rinteeseen. Heti kun tyttö oli puettu toppatakkiinsa, hän istuutui rappujen luo pulkkaan odottamaan. Hyvä on, ajattelin, tällainen siis on isän ja tytön välinen vetosuhde – ja se palautetaan tänäkin talvena.

Naru on välillemme viritetty ja kohta se irrotetaan.

Tyttö istuu pulkassa luottavaisena ja varmana siitä että teen osani. Kohta kaikki on kohdallaan: minä, talssin umpihangessa, tyttö istuu takakenossa niin, että pulkka kyntää syvällä lumessa, kokka ylhäällä. Hän naurahtelee pulkan humpsahdellessa valtaviin jalanjälkiini, aivan kuin laskettelisi jo.

Tie ylös ja alas on yksi ja sama. Isän voimalla pulkka nousee ylös, lapsi kyydissä laskee jo mäkeä alhaalta ylöspäin.  Ja kun olemme päässeet huipulle, hän voikin tulla itse samaa uomaa alas.

(Lauralle, talvella 1996)

Lumikuningatar ja pakasteet

H.C. Anderssenin sadussa paha tulee maailmaan jään muodossa. Viiltävänä ja kaiken vääristävänä peilinä se polttaa kylmyydellään kaiken: ”maisemat näyttivät keitetyltä pinatilta…”. Ja koska lumikuningatar on laskelmoiva ja kylmä, hän on ehkä ollut myös asialla, kun vokkipakasteita koottiin. Eriväristä porkkanaa, kaksi sirua punaista paprikaa, katkennut papu.

Ketä oli paikalla Lumikuningattaren lisäksi? Runsaudensarvi oli piilossa kellarissa, ja halpahintainen porkkana kuiskutteli ehdotuksiaan: oranssi ja keltainen porkkana  täyttäköön pussin, roskakasasta poimitaan hieman väriä silmänlumeeksi.

pakastevihannes

Lumikuningatar-sadussa kylmyys samaistuu tunteettomuuteen, se kertoo miten syntyy tyly tunteeton poika ja kuinka pojan kehitys taantuu, kunnes ratkaiseva asia rikkoo lumon. Satu kertoo, kuinka puberteettiin tulevan pojan silmään ja sydämeen tulee jäinen siru, hänestä tulee tyly. Puhumaton, perheessä ilkeä poika, ei enää suostu tulemaan isän tai äidin syliin, vaan pakenee mieluummin ulos ja suutelee lumikuningatarta, muuttuu poissaolevaksi ja etäiseksi.

snow-queen-3-1

David Wu’n ohjaama Snow Queen (2002) on kokonaan katsottavissa You Tubessa, siinä jää on kaunista, ei pahaa eikä vääristävää, vaan lumoavaa ja terävää, viiltävää. Erokuvan tarinaan on tehty kiinnostava rinnastus, joka jopa parantaa satua; siinä on myös mies joka on menettänyt vaimonsa ja taantuu tunteettomaksi ja omistushaluiseksi tyttärensä suhteen.

Anderssenin sadussa nuorukainen erehtyy Lumikuningattaren matkaan, ja joutuu vangiksi jäälinnaan. Samoin kuin Lumikki, siinä toisessa sadussa. Molemmissa käsitellään jollain tasolla puberteettiin liittyvää taantumaa. Kun pojat muuttuvat typeryksiksi, vältteleviksi, jotka silloin harvoin kun sanovat jotain, möläyttävät jotain loukkaavaa.

snowqueen

Cool-erotismi hallitsee elokuvaa, se tuntuu lumoavan nuorukaisen, vanhanaikainen sydämen kuolettamisen kysymys ei oikein pääse esille.

Sadun nuorukainen on kriisissä, taantunut tilaan josta hän ei etene; hän on jähmetetty itseään koskevan arvoituksen äärelle. Arvoitus on saatu jääkuningattarelta: rikkoutuneen jääpeilin palasia järjestelemällä hänen tulisi pelastaa sielunsa. Silloin hän olisi vapaa lähtemään. Nuori kaveri ei onnistu ennen kuin ystävätär lapsuudesta löytää linnaan, ja rakkaus lämmittää kylmän sydämen. Asiat asettuvat kohdalleen; paetessaan jäälinnasta he viimein huomaavat etteivät ole enää lapsia.

***

Laitan jäiset pakastevihannekset kuumalle pannulle. Mutta samoin kuin tuo jääpalasia järjestelevä poika,  tiedän, että näistä aineksista ei synny sellainen vihannesvokki kuin pitäisi. Ainekset on sulatettava lempeästi, maustettava hyvin, ja vaikka porkkanasuikaleet ovat värikkäitä, siihen on lisättävä soijan lisäksi vielä monenlaisia aineksia.

Puutarha meditointiympäristönä

Miksi suunnitella puutarhaa pelkästään kesää varten ? Suunnitelmani vadelmapuutarhan osalta ovat edenneet nyt tähän vaiheeseen; vadelmarivien sijaan nousee eräänlaisia torneja. Liian pitkään olen ihaillut viiniviljelmiä, niitten rivejä, vaikka vadelma ei ole köynnöskasvi, se on juurimatto josta singahtelee ruokoja.

Ensimmäinen torni kasvaa jo puutarhassa, oikeastaan siitä on tarkoitus rakentaa pyramidi, tarkemmin sanoen kokonaisuus, joka talveksi pakataan pyramidiksi, suojataan tuulilta, ja joka kesällä tuuhettuu jättipensaaksi.

catedrale-vegetable

Pynttärinniemen puutarhassa on kaksi pitkää vadelmariviä, jonka leikkaaminen tämän kuvan kaltaiseksi kujaksi olisi mahdollista. Vadelma on pensas, joka vihreä ja kuohkea vain vähän aikaa; sen lehtii myöhään ja on pitkään ruokona. On selvää, että tällaiset pilarimaiset näkymät tuuhettuvat siis keskikesän ajaksi, mutta muun ajan vuodesta tuolla tavalla kohoavat ruokopylväät olisivat meditoiva ympäristö.

Tallenna

Pieni jääkausi 1590-luvulla herätti edistyksen ?

frozen

Onko sattumaa, että euroopalaisen valistuksen syntyä edelsi yllättävä ilmaston kylmeneminen, 1590 -luvulla alkanut Pieni jääkausi ? Ilmaston kylmeneminen voi olla sysäys ennenkuulumattomaan emansipaatioon, sekä ratkaiseviin 1600-luvun edistysaskeliin Euroopassa.

Historisti, kirjailija Philip Blom esittää, että kylmyysshokki, jonka Pieni jääkausi aiheutti, merkitsi vapauspyrkimysten huimaa edisystä. Blom ei kuitenkaan tukeudu muodikkaaseen aivotutkimukseen, eikä väitä että kylmyys terävöittäisi ajattelua. Hänen väitteidensä perusteluja saadaan tosin odottaa helmikuuhun, kunnes Die Welt aus den Angeln ilmestyy.

Frankfurt Allgemeinen (26.12.2016) sunnuntaiesseen kirjoittaja ei huomannut esittää Blomin perusteluja. Sen sijaan hän esitti runsaasti metaforia. Valistus ja kirkkaan selkeä ajattelu on kylmää ! Rationalismi on kirkasta ja jäätävän tarkkaa!

Eurooppalaisen kulttuurin synty tapahtui Välimeren helteessä ja valossa, mutta jostain syystä seuraava sysäys olikin kylmästä ja pimeästä johtuva.

Pienestä jääkaudesta alkoi Espanjan, Italian, Kreikan kulttuurinen laiskuus. Suurin säänmuutos sattui tuolloin Englantiin ja Alankomaihin  – ikään kuin Shakespearen ja Descartesin nerokkuus olisivat edellyttäneet viileää ilmastoa.

Pohjoismaihin liittyy tässä ilmasto-älyllisessä skenariossa yhteiskunnallinen edistys. Mielikuvat muuntuvat historiaksi, kun toimittaja toteaa, että jatkuva kylmyydestä kärsiminen antoi ratkaisevan potkun tasalämpöisten hyvinvointivaltioitten rakentamiselle Pohjoismaissa.

 

 

 

Tallenna

Lumi venäläisessä filmissä

Venäläiset näkevät lumet, ottavat sen mukaan. Venäjältä tuntuu löytyvän paljon kiinnostavia lumen esityksiä. Katsoin Lunastus-nimisen filmin (2012) you tubesta: toinen maailmansota on loppumassa ja stalinismi vahvistumassa. Koska en ymmärrä kieltä, joudun katselmaan ja lukemaan kaiken kuvista. Minua kiinnosti kaikki tuo lumen näkökulmasta.

Miten lumi on läsnä pommien runteleman esikaupunkialueen pihapiirissä: puute ruuasta ja nälkä talviaikaan, kerrospukeutuminen. Pojat ja tytöt, jotka ovat ulkona suurimman osan valoisasta ajasta.

Katsoin useaan otteeseen Lunastus-filmin avausepisodin, jossa elokuvan keskeiset teemat kiteytyvät uuden vuoden juhliin. Ammuskellaan ilmaan, pojat paukuttelevat nalleja sekä pikkupanoksia nuotiossa. Heillä on sika-naamarit otsalla ja kohta he lähtevät ilmeisestikin kiertelemään kaupungille.

2

Hain filmistä myös avainkuvia, nuotiotuli lumista taustaa vasten on filmaattinen elementti, tietenkin, mutta se on myös pihakulttuurin keskus. On pulaa ruuasta, syötäväksi on vain perunoita, jotka kypsyvät nuotion tuhkassa. Kaksi poikaa istuu tulilla ja vanhempi kaveruksista kuumentaa tinaa kauhassa ja kaataa sen muottiin, joka osoittautuu nyrkkiraudaksi.

a

Uuden vuoden ennuste on selvä: nyrkkirautaa tullaan vielä käyttämään. Ikään kuin sen vahvennukseksi, poikien leikki muuttuu vaaralliseksi. Kun vanhempi pojista säntää pihalle ilmestyneen nuoren naisenn perään, nuorempikaan ei viitsi olla nuotiolla – ja heittää lähiessään loput panokset tuleen.

Niistä ei luoteja ole poistettu, ja kohta alkaa sattumanvarainen tulitus. Puukorttelin asukkaat luulevat vihollisen hyökänneen ja pakenevat suin päin. Tämä kaikki voidaan nähdä enteenä, tinan valamisen jälkeisenä näkynä johon koko tuleva vuosi piirtyy.

1

Kun nuori nainen, päähenkilö, ilmestyy pihalle, näemme kerrospukeutumisen merkit ja päällimmäisenä turkin – sekä käsilaukun, josta tyttö saa vielä pitää huolta.

Lumi osallistuu pommitetun korttelin rauniokuviin: ikkunaton ja kattoa vailla oleva talo ei tarjoa suojaa. Ihmiset ovat evakoituneet naapureiden nurkkiin, taloihin joissa on vielä ikkunat, katto ja savupiippu. Tehokkaana visuaalisena keinona näkyy muureihin heitelty lumi, sitä on kaikkialla korttelin lavastuksissa, se rinnastuu luodin jälkiin tiiliseinissä.

6

Ulos heitetyt huonekalut ja peilit sekä matot kertovat sodan hävityksestä. Erityisesti sänky, joka on puoliksi lumipenkassa on asetelma, ja harkittu lavastus, jossa lumi pääsee puhumaan kieltään. Tulee kylmyyttä ja turvattomuutta tilanteeseen, jossa äiti on juuri löytänyt luotisateessa olleen poikansa.

5

Siinä vaiheessa kun luotien ujellus alkaa, ja nainen heittäytyy lumelle, tiedämme että hän tulee olemaan päähenkilö. Onhan kyseessä lumi-aiheen sensuelli käyttö, uhka katoaa ja kamera viipyy lumelle heittäytyneen figuurissa. Se varsin suosittu tapa luoda loikoilun hetki ja lumen pehmeyden tunne. Vastaavanlainen viivähdys nuoren naisen kropan äärellä on hetkeä myöhemmin sisätiloissa, kun hän rinnat paljaina pesee ylävartaloaan.

Nuori nainen kisailee naapurin pojan kanssa, lumipallojen heittely on tietysti klisee: tosin nyt juoksennellaan ja kaatuillaan enemmän kuin amerikkalaisissa lumipalloleikeissä. Niistä muistan paljon lähikuvia siitä, miten lumi uhkaa hipiää. Venäläiset kaatua moksahtelevat usein, tuntevat lumen pehmeyden, lunta heitetään usein, huiskitaan, ei valmisteta palloja.

12

Korttelin oma lumiukkokin vain vilahtaa kuvassa, kun kamera siirtyy raunioista ainoan asuttaksi jääneen talon ulkokuviin.

13

Päähenkilö vaihtaa mutaman sanan ukon kanssa, joka asettuu lumiseen puutarhamajaan juomaan lämmitettyä viinaa. Valitettavasti näen vain vilauksen suuresta venäläisestä teemasta: vodka ja lumi. Kaksi juomalasia asetetaan lumiselle kaiteelle ja niihin kaadetaan vodkaa. Mutta nainen kiirehtää uuden vuoden tanssiaisiin ja aihe vaihtuu.

15

Ennen siirtymistä sisätiloihin ja tanssiaisiin, saan ihmetellä vielä yhtä lumikuvaa. Siinä ihmisfiguurit ovat pieniä, ja lumessa on pyryn aavistusta. Aivan kuin lumi muuttuisi toisenlaiseksi, poissa ovat lumen ja asumisen teemat, lumen signeeraamat rauniot. Aivan kuin mukaan tulisi aika ja liike: lumi hallitsee tilaa sekä naisen tarpomista kuvapinnan poikki. Samalla tarmokkuudella nainen jatkaa tanssisaliin asti. Uuden vuoden juhlaa varten myös salista löytyy paljon lumen symboleja.

19

Tanssisalin lattian valkoisuus ikään kuin jatkaa samaa elemettiä joka vallitsee ulkona. Itse saliin on lavastettu pumpulipallojen avulla lumisade.

20

Hyvin pukeutuneiden juhlijoiden asuissa on paljon amerikkalaista, samoin jazzmusiikissa jonka tahdissa tanssitaan. Pukinpäinen pakkasukko vain vilahtaa kuvassa, kuin jäänteenä. Kontrasti alun lumiseen kortteliin on selvä, olemme siirtyneet varakkaiden juhliin jossa on lumoa ja dekoraatiota.

23

Tanssin alkaessa pysähtyneet sisustuskuvat ja staattiset ihmisasetelmat hajoavat. Näyttäviä eleitä ja kiihkeitä katseita, sekä hälinän turvin ihmisjoukossa liikkuvat nuoret varkaat. Huomaan, että rauniokorttelista tullut nuori nainen kuuluu heidän seuraansa.

Nainen on varastanut käsilaukkuunsa suklaata, ja vetäytyy piiloon sitä ahmimaan kun hän saa seuraansa nuoren miehen. Ilmapiiri on yhä amerikkalainen, sitä vahvistaa se, että nuori varas muistuttaa Leonardo di Capriota. Hän on vohkinut sampanjapullon, jota he vetäytyvät yhdessä juomaan.

Tapa kuinka nainen syö sukaata ja juo shampanjaa ei näytä hyvältä, se on nälkäisen ahmimista ja yökkäilyä.  Kohta nainen joutuu pakenemaan juhlista, nuorukainen pidätetään ja nainen juoksee öiselle kadulle – on yö ja lumipyry on yltynyt. Näin lumen elementti seuraa tapahtumia läpi koko ensimmäisen episodin.

a1

Lopuksi pääsen siis näkemään klassisen venäläisen lumipyrykohtauksen. Aivan samalla tavalla, kuin Anna Kareninalla seksuaalisuus hehkeytyy lumipyryssä aivan pakkomielteeksi, myös päähenkilömme raivaa tietään läpi pyryn ja seksin.

Kohti kotia tarpoessaan, lumimyrskyn keskeltä ilmestyy sotilasjoukkoja kuorma-autoissa. Hän onnistuu pakenemaan raiskayusyrityksiä. Kotikorttelissa hän törmää siskoonsa, joka sekstailee humalaisen miehen kanssa puutarhamajassa. On uudenvuoden yö, lumi ja vodka ovat valloillaan. Päähenkilömme syöksyy kotiinsa, siellä vieras mies panee hänen äitiään. Nuori nainen heittää ämpärillisen jääkylmää vettä heidän päälleen.

xx

Venäjän kielisestä puheesta en tietysti ole ymmärtänyt sanaakaan. Jostain syystä nuori nainen oli jo filmin alkukohtauksessa hyökkäillyt äitiään ja siskoaan vastaan. Mutta minua kiinnostikin lopussa se, kuinka nainen raivoaa täysin pidäkkeettömästi: alastomien päälle lentää ämpärillinen jäistä vettä ja lumimyrsky vinkuu nurkissa.

 

Anna Karenina, lumituiskun nainen

Anna Kareninan rakastuminen ei ole subjektiivista vaan myrskyyn joutumista: ulkopuolisten voimien vietäväksi tempautumista. Anna taistelee rakastumista vastaan, pakenee sitä ja pyrkii siltä suojaan, ja hakeutuu siihen. Lumituisku tuntemattomalla asemalla jossain Moskovan ja Pietarin välillä – se on tuon tunteen kuva.

Tolstoin klassikosta on tehty monia filmejä. Uutta Joe Wrightin ohjaamaa filmiä on sanottu  tanssiaismaiseksi. Myös rautatieasema muodostaa hyvän näyttämön, tanssiaispuitteet lumimyrskylle, draamaa ja myrskyä.

Romaanin alkupuolella kaksi vierasta joutuvat lumimyrskyn säestämänä toistensa intiimiin läheisyyeen. Annan ja Vronskin, nuoren upseerin, kohtaaminen tapahtuu asemalaiturilla. Vimmattu pyry ja tuulenpuuskat aiheuttavat sen että nämä kaksi ihmistä ovat yllättäen hyvin paljaassa tilanteessa, ja molemmat tietävät toisensa, ja sen että intohimosta on kysymys.

anna-kareninAnna oli itseasiassa jo silloin pakenemassa omaa Vronski-mielikuvaansa. Edellisen illan tanssiaisissa he olivat innostuneet hieman liikaa toistensa seurasta. Nyt Anna oli päättänyt lähteä Moskovasta, jotta suhde nuoreen liehittelijään ei pääsisi liian pitkälle.

kareninaruss3

Lumimyrskykohtausta valmistelee Annan hetket junassa, hän yrittää lukea mutta vaipuu haaveisiinsa, junan kolkutus tuntuu nautinnolliselta: muistikuvat tanssista Vronskin kanssa palaavat mieleen, valot välähtelevät ja aina kun joku avaa oven, kylmää ilmaa tuprahtaa muuten lämpimään vaunuun. Kun juna pysähtyy väliasemalle, Anna astuu ulos lumituiskuun ja kokee itsensä hyvin hilpeäksi.

”Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä hauskalta.Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisi vain odottanut häntä: se vihelsi iloisesti ja aikoi temmata häntä syliinsä ja kiidättää pois, , mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon ja pidellen toisella liinaansa lasdkeutui asemasillalle ja meni vaunut taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla, vaunujen välissä oli tyynempää. Nauttien hän hengitti täysin rinnoin sisäänsä lumista pakkasilmaa…

Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja ulvoi vaununpyörien välissä pyyhältäen aseman nurkan taa. Vaunun, pylväät, ihmiset, kaiki mitä näkyi olivat toiselta puolen lumen peitossa ja lumettui yhä enemmän. Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. …

Hän hengitti vielä kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoo ja mennäkseen sisään, kun sotilastakkinen mies, tullen aivan hänen viereensä,kaihti häneltä lyhdyn valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi heti Vronskin kasvot.

Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi eikö ollut tarvis mitään, jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna katsoi häneen kauan ja kiinteästi, mitään vastaamatta.”    Leo Tolstoi: Anna Karenina (suom. Eino Kalima)

Postaus 2015

 

Huikaiseva hetki ennen likaa ja sohjoa

valoinen-pusakka2Hieno lumiluku avaa Michael Cunninghamin Lumikuningatar romaanin (suom. Raimo Salminen). Sen aiheena on lumipeite, joka kestää aamuhetken, ennen kuin muuttuu taas sohjoksi.

Niinkuin tänä maaliskuisena aamuna, kun keväinen valo huikaisee uudella lumella kuin juuri ostettu, kertakäyttöinen, puhtautta huokuva toppaliivi, joka on likainen jo iltapäivällä.

Mutta Cunninhamin romaanissa on vielä aamu. Avonaiseksi jääneestä ikkunasta pyryttää lunta sisään makuuhuoneeseen. Onko se unta vai totta? Tyler irrottautuu Bethin kyljestä varovaisesti nousee sängystä sulkeakseen ikkunan.

”Kello ei vielä ole edes kuutta. Ulkona on valkoista joka puolella. Vanhat lumikasat, jotka on monen päivän aikana aurattu viereiseen pysäköintialueen reunoille – jotka ovat kiteytyneet harmaiksi iljettävien nokipaljettien laikuttamiksi pienoisvuoriksi – ovat nyt, toistaiseksi kuin alppeja..” (22)

Likainen ja sohjoinen Bushwick New Yorkissa on hetken aikaa puhdas, huikaiseva. Yön viileys on tuonut lumen, laskenut sen sohjon ja likaisen lumen päälle – ”huvenneen, mutta yhä elossa olevan toivon tuntua”.

”Nyt sataa uutta lunta, vakuuttavaa ja moitteetonta lunta jossa on häivähdys siunausta, ikään kuin jokin firma jonka tehtävänä on toimittaa kaupungin paremmille alueille rauhaa, hiljaisuutta ja sopusointua olisi erehtynyt osoitteesta.”

Toivo on kuitenkin jo huvennut, ihmiset liikkuvat lannistuneina

Ihmisiä ”laahustaa velvollisuudentuntoisina minimipalkkaa maksaviin työpaikkoihinsa (…) On vaikea seistä ikkunassa katselemassa kuinka lumihiutaleet leijailevat ylitsepursuavien roskapönttöjen päälle (…) ajattelematta kuinka lumi ennen pitkää rappeutuu likaisenharmaaksi sohjoksi ja ruskeiksi, nilkansyvyisiksi kadunkulmalätäköiksi, joihin sitten ilmestyy kellumaan tupakantumppeja ja palloksi rutistettuja purukumien tinapaperikääreitä (narrinhopeaa).”