Olla kaukana metsässä, se tunne

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.

 

 

Valppaus, läsnäolo tässä hetkessä liukastelu

Olen varsin hyvä kulkemaan liukkailla teillä. Osaan lukea jäisiä ja polanteisia polkuja. Kulkuni ei muutu jäykäksi ja varovaiseksi heti kun varma ja tasainen alusta katoaa, koska nuorena olen oppinut liukumaan. Juoksuaskel, liuku…juoksuaskel, liuku. Se on tanssia.

Oletteko huomanneet kuinka nuoret hakeutuvat hiekoittamattomille ja jäisille poluille. Tosin he ovat tyhmiä ja etenevät ilman lakkia, kädet taskuissa, mutta liukumalla ja tanssillisin elein. Samoin he laittavat auton, mopon tai polkupyörän tanssimaan aina kun mahdollista. Liukkaus on tanssiinkutsu.

Kun reitit käyvät liukkaiksi voit tietenkin olla varovainen, voit jäykistää askelesi ja hakea hiekkaisia kohtia. Niin tein minäkin maanantaina, matkalla töihin. Askelsin reippaasti eteenpäin ja pysyttelin hiekoitetulla kaistalla. Se kapeni harmittavasti juuri kohdalla, jossa lukiolaistyttö oli tulossa vastaan. Hän ei väistänyt, enkä minäkään väistänyt. Hän oli mielestäni juuri parhaassa liukumisiässä, ihmettelin miksi hän vaatii hiekoitettua kaistaa itselleen, koetin kaikin elein rohkaista häntä astumaan liukkaalle alueelle, mutta hän ei uskaltanut. Olen varma että hän ajatteli jo tulevan vuoden ylioppilaskirjoituksia ja sitten alkavaa opiskelupaikkoihin rynnimistä. Ymmärrän tämän, ja siksi olkapäämme vain hipaisivat kun ohitimme toisemme.

Olen tyytyväinen talvikenkiini, niissä on syväkuvioistet pohjat, lumella ne pitävät hyvin, mutta heti kun sää lauhtuu, ne tulevat liukkaiksi ja muistuttavat minua tästä ylimääräisestä liukastelun huvista. Kun on liukasta, et voi ajatella mitään muuta. Valppaus, ruumiillinen läsnäolo ja hetkessä eläminen !

Kun minulta on kysytty, miksi pidän liukaspohjaisia kenkiä, olen viitannut suksiin tai luistimiin. Yhtä hyvin olisin voinut viitata kaatumislajeihin kuten skeittailuun ja lautailuun.

Iän myötä minun on tosiaan täytynyt varautua kaatumisiin. Vaikka jo nuorena olen hankkinut liukkaalla liikkumisen taidot, niin ikääntyminen on ikään kuin kutsu kangisteluun ja varovaisuuteen.

Siksi olen opetellut kaatumaan sekä vasemmalle että oikealle kyljelle, niin että käytän kyynärpäätä – en koskaan varaisi käden ja ranteen päälle koko painoani. Mutta taaksepäin liukastuminen, se hilpein kaatumisen muoto, se mikä niin usein kuvataan koomisesti, sen vaaratonta versiota en ole vielä oppinut.

 

 

Tallenna

Hiihtävä parvi 1965 matkalla kouluun

Puusuksien jono matkalla kouluun, rottinkisauoja, koppuraisia monoja, hamaita villasukkia käännetty niin, ettei lumi mene kenkään, hiihtohousuja, anorakkeja tai norjalaisvillapaitoja. Hiihtäminen 60-luvun lapsilla oli parveilua.

Parviin hakeutuminen teki matkasta helpon, miksi hiihtää yksin, kun parvi voi kuljettaa kuin itsestään jokaisen perille. Latu kiersi talosta taloon ja päätyi koululle. Antti ja Heikki, Anna-Liisa, Terho ja Tapio ja Risto oli parvi, päätöstä ei tarvinnut tehdä, aamun sinisessä hämärässä pihaan ilmestyi suksivien joukko, joka vei mukaanaan.

Kuvat ovat ruotsalaisesta lasten seikkailusarjasta Kråkgulddet. Parveilevat lapset ottavat siinä rosvot kiinni. Katsoessani sarjaa you tubesta koetin laskea, montako lasta rosvojahtiin osallistuu – sitä oli mahdoton sanoa, joukko vaihteli koululuokasta kolmeen päähenkilöön. Kyse on selvästikin parvimaisesta toiminnasta, jossa seikkailuun osallistujien määrä vaihtelee koko ajan. 60-luvun lapsena jaan tuon parveilu-kokemuksen. Myös filmin  hiihtokohtaus – joka tässä on erikseen -on 60-luvun lapsille tuttu, jopa ilmeet ja eleet tuntuvat tuolle ajalle tutuilta.

Tapiolla löytyy hiihtämisen rytmi alamäessä, polvet joustaa, kädet työntää, joustavat potkut, suksen kantojen läpse kertoo että nyt kulkee. Siva-sukset on tervattu, ja keittiön uunin äärellä sinisellä Rexillä voideltu.  Järvisten puu-suksia pidettiin parhaina, mutta vimpeliläiset Sivat sai halvalla suoraan  tehtaalta. Alamäen jäkeen ylämäessä kaikki siirtyy eteen, suksi ei pidä ja potku lipsahtaa, sauvat eivät työnnä vaan vetävät, rytmi lopuu, hiihto muuttuu töksyttelyksi. Parven eteneminen hiipuu, lähes pysähtyy ja muuttuu jutteluksi, niin noustaan loiva mäki kuin itsestään. Ja vahuhti kiihtyy taas seuraavassa alamäessä.


Antilla oikean jalan mono ei pysy siteessä, ruskeaa vahvaa nahkaa olevaan pohjaan on poltettu sopivat siteeseen sopivat reijät, mutta lukko pompsahtaa aina auki. Tämä on jatkuvaa ja niin tuttua, että Antilla on jo nopea tapa painaa toisella suksella lukko taas kiinni. Eihän hän tiedä, että lukon kärki on väärällä etäisyydellä ja sitä pitäisi siirtää 5 milliä eteenpäin. Antti yrittää vaan hiihtää varovaisesti ja kun lukko pongahtaa auki, hän hakee suksen ja laittaa sen jalkaansa.

Ristolla vasen puu-järvinen on korjattu peltipaikalla, suksi tuntuu harraavan ja siitä jää metallin vetämä viiru latuun. Peltiseppä oli tehnyt hyvää työtä, mutta sukset taipuvat aina juuri takaa, ja pelti alkaa irvistää sekä jarruttaa hiihtämistä.

Riston sukset  eivät mene kärjestä vaan kannasta poikki: niin kävi hyppyrimäessä kun hän yritti tyylikästä suoritusta, mutta vasen suksen kanta upposi hankeen ja katkesi. Itkien kotiin, suksenpala kädessä. Se tiesi sitä, että hiihtäminen ei ollut mukavaa, vasta ensi talvena voisi nauttia taas uusista suksista ja mäenlaskusta.

 

Lapsi nousee ja laskee

Lapsi kiljahteli ja aivan villiintyi, kun lupasin tehdä hänelle pulkkamäen pehmeään, lumiseen rinteeseen. Heti kun tyttö oli puettu toppatakkiinsa, hän istuutui rappujen luo pulkkaan odottamaan. Hyvä on, ajattelin, tällainen siis on isän ja tytön välinen vetosuhde – ja se palautetaan tänäkin talvena.

Naru on välillemme viritetty ja kohta se irrotetaan.

Tyttö istuu pulkassa luottavaisena ja varmana siitä että teen osani. Kohta kaikki on kohdallaan: minä, talssin umpihangessa, tyttö istuu takakenossa niin, että pulkka kyntää syvällä lumessa, kokka ylhäällä. Hän naurahtelee pulkan humpsahdellessa valtaviin jalanjälkiini, aivan kuin laskettelisi jo.

Tie ylös ja alas on yksi ja sama. Isän voimalla pulkka nousee ylös, lapsi kyydissä laskee jo mäkeä alhaalta ylöspäin.  Ja kun olemme päässeet huipulle, hän voikin tulla itse samaa uomaa alas.

(Lauralle, talvella 1996)

Lumikuningatar ja pakasteet

H.C. Anderssenin sadussa paha tulee maailmaan jään muodossa. Viiltävänä ja kaiken vääristävänä peilinä se polttaa kylmyydellään kaiken: ”maisemat näyttivät keitetyltä pinatilta…”. Ja koska lumikuningatar on laskelmoiva ja kylmä, hän on ehkä ollut myös asialla, kun vokkipakasteita koottiin. Eriväristä porkkanaa, kaksi sirua punaista paprikaa, katkennut papu.

Ketä oli paikalla Lumikuningattaren lisäksi? Runsaudensarvi oli piilossa kellarissa, ja halpahintainen porkkana kuiskutteli ehdotuksiaan: oranssi ja keltainen porkkana  täyttäköön pussin, roskakasasta poimitaan hieman väriä silmänlumeeksi.

pakastevihannes

Lumikuningatar-sadussa kylmyys samaistuu tunteettomuuteen, se kertoo miten syntyy tyly tunteeton poika ja kuinka pojan kehitys taantuu, kunnes ratkaiseva asia rikkoo lumon. Satu kertoo, kuinka puberteettiin tulevan pojan silmään ja sydämeen tulee jäinen siru, hänestä tulee tyly. Puhumaton, perheessä ilkeä poika, ei enää suostu tulemaan isän tai äidin syliin, vaan pakenee mieluummin ulos ja suutelee lumikuningatarta, muuttuu poissaolevaksi ja etäiseksi.

snow-queen-3-1

David Wu’n ohjaama Snow Queen (2002) on kokonaan katsottavissa You Tubessa, siinä jää on kaunista, ei pahaa eikä vääristävää, vaan lumoavaa ja terävää, viiltävää. Erokuvan tarinaan on tehty kiinnostava rinnastus, joka jopa parantaa satua; siinä on myös mies joka on menettänyt vaimonsa ja taantuu tunteettomaksi ja omistushaluiseksi tyttärensä suhteen.

Anderssenin sadussa nuorukainen erehtyy Lumikuningattaren matkaan, ja joutuu vangiksi jäälinnaan. Samoin kuin Lumikki, siinä toisessa sadussa. Molemmissa käsitellään jollain tasolla puberteettiin liittyvää taantumaa. Kun pojat muuttuvat typeryksiksi, vältteleviksi, jotka silloin harvoin kun sanovat jotain, möläyttävät jotain loukkaavaa.

snowqueen

Cool-erotismi hallitsee elokuvaa, se tuntuu lumoavan nuorukaisen, vanhanaikainen sydämen kuolettamisen kysymys ei oikein pääse esille.

Sadun nuorukainen on kriisissä, taantunut tilaan josta hän ei etene; hän on jähmetetty itseään koskevan arvoituksen äärelle. Arvoitus on saatu jääkuningattarelta: rikkoutuneen jääpeilin palasia järjestelemällä hänen tulisi pelastaa sielunsa. Silloin hän olisi vapaa lähtemään. Nuori kaveri ei onnistu ennen kuin ystävätär lapsuudesta löytää linnaan, ja rakkaus lämmittää kylmän sydämen. Asiat asettuvat kohdalleen; paetessaan jäälinnasta he viimein huomaavat etteivät ole enää lapsia.

***

Laitan jäiset pakastevihannekset kuumalle pannulle. Mutta samoin kuin tuo jääpalasia järjestelevä poika,  tiedän, että näistä aineksista ei synny sellainen vihannesvokki kuin pitäisi. Ainekset on sulatettava lempeästi, maustettava hyvin, ja vaikka porkkanasuikaleet ovat värikkäitä, siihen on lisättävä soijan lisäksi vielä monenlaisia aineksia.

Puutarha meditointiympäristönä

Miksi suunnitella puutarhaa pelkästään kesää varten ? Suunnitelmani vadelmapuutarhan osalta ovat edenneet nyt tähän vaiheeseen; vadelmarivien sijaan nousee eräänlaisia torneja. Liian pitkään olen ihaillut viiniviljelmiä, niitten rivejä, vaikka vadelma ei ole köynnöskasvi, se on juurimatto josta singahtelee ruokoja.

Ensimmäinen torni kasvaa jo puutarhassa, oikeastaan siitä on tarkoitus rakentaa pyramidi, tarkemmin sanoen kokonaisuus, joka talveksi pakataan pyramidiksi, suojataan tuulilta, ja joka kesällä tuuhettuu jättipensaaksi.

catedrale-vegetable

Pynttärinniemen puutarhassa on kaksi pitkää vadelmariviä, jonka leikkaaminen tämän kuvan kaltaiseksi kujaksi olisi mahdollista. Vadelma on pensas, joka vihreä ja kuohkea vain vähän aikaa; sen lehtii myöhään ja on pitkään ruokona. On selvää, että tällaiset pilarimaiset näkymät tuuhettuvat siis keskikesän ajaksi, mutta muun ajan vuodesta tuolla tavalla kohoavat ruokopylväät olisivat meditoiva ympäristö.

Tallenna

Pieni jääkausi 1590-luvulla herätti edistyksen ?

frozen

Onko sattumaa, että euroopalaisen valistuksen syntyä edelsi yllättävä ilmaston kylmeneminen, 1590 -luvulla alkanut Pieni jääkausi ? Ilmaston kylmeneminen voi olla sysäys ennenkuulumattomaan emansipaatioon, sekä ratkaiseviin 1600-luvun edistysaskeliin Euroopassa.

Historisti, kirjailija Philip Blom esittää, että kylmyysshokki, jonka Pieni jääkausi aiheutti, merkitsi vapauspyrkimysten huimaa edisystä. Blom ei kuitenkaan tukeudu muodikkaaseen aivotutkimukseen, eikä väitä että kylmyys terävöittäisi ajattelua. Hänen väitteidensä perusteluja saadaan tosin odottaa helmikuuhun, kunnes Die Welt aus den Angeln ilmestyy.

Frankfurt Allgemeinen (26.12.2016) sunnuntaiesseen kirjoittaja ei huomannut esittää Blomin perusteluja. Sen sijaan hän esitti runsaasti metaforia. Valistus ja kirkkaan selkeä ajattelu on kylmää ! Rationalismi on kirkasta ja jäätävän tarkkaa!

Eurooppalaisen kulttuurin synty tapahtui Välimeren helteessä ja valossa, mutta jostain syystä seuraava sysäys olikin kylmästä ja pimeästä johtuva.

Pienestä jääkaudesta alkoi Espanjan, Italian, Kreikan kulttuurinen laiskuus. Suurin säänmuutos sattui tuolloin Englantiin ja Alankomaihin  – ikään kuin Shakespearen ja Descartesin nerokkuus olisivat edellyttäneet viileää ilmastoa.

Pohjoismaihin liittyy tässä ilmasto-älyllisessä skenariossa yhteiskunnallinen edistys. Mielikuvat muuntuvat historiaksi, kun toimittaja toteaa, että jatkuva kylmyydestä kärsiminen antoi ratkaisevan potkun tasalämpöisten hyvinvointivaltioitten rakentamiselle Pohjoismaissa.

 

 

 

Tallenna

Lumi venäläisessä filmissä

Venäläiset näkevät lumet, ottavat sen mukaan. Venäjältä tuntuu löytyvän paljon kiinnostavia lumen esityksiä. Katsoin Lunastus-nimisen filmin (2012) you tubesta: toinen maailmansota on loppumassa ja stalinismi vahvistumassa. Koska en ymmärrä kieltä, joudun katselmaan ja lukemaan kaiken kuvista. Minua kiinnosti kaikki tuo lumen näkökulmasta.

Miten lumi on läsnä pommien runteleman esikaupunkialueen pihapiirissä: puute ruuasta ja nälkä talviaikaan, kerrospukeutuminen. Pojat ja tytöt, jotka ovat ulkona suurimman osan valoisasta ajasta.

Katsoin useaan otteeseen Lunastus-filmin avausepisodin, jossa elokuvan keskeiset teemat kiteytyvät uuden vuoden juhliin. Ammuskellaan ilmaan, pojat paukuttelevat nalleja sekä pikkupanoksia nuotiossa. Heillä on sika-naamarit otsalla ja kohta he lähtevät ilmeisestikin kiertelemään kaupungille.

2

Hain filmistä myös avainkuvia, nuotiotuli lumista taustaa vasten on filmaattinen elementti, tietenkin, mutta se on myös pihakulttuurin keskus. On pulaa ruuasta, syötäväksi on vain perunoita, jotka kypsyvät nuotion tuhkassa. Kaksi poikaa istuu tulilla ja vanhempi kaveruksista kuumentaa tinaa kauhassa ja kaataa sen muottiin, joka osoittautuu nyrkkiraudaksi.

a

Uuden vuoden ennuste on selvä: nyrkkirautaa tullaan vielä käyttämään. Ikään kuin sen vahvennukseksi, poikien leikki muuttuu vaaralliseksi. Kun vanhempi pojista säntää pihalle ilmestyneen nuoren naisenn perään, nuorempikaan ei viitsi olla nuotiolla – ja heittää lähiessään loput panokset tuleen.

Niistä ei luoteja ole poistettu, ja kohta alkaa sattumanvarainen tulitus. Puukorttelin asukkaat luulevat vihollisen hyökänneen ja pakenevat suin päin. Tämä kaikki voidaan nähdä enteenä, tinan valamisen jälkeisenä näkynä johon koko tuleva vuosi piirtyy.

1

Kun nuori nainen, päähenkilö, ilmestyy pihalle, näemme kerrospukeutumisen merkit ja päällimmäisenä turkin – sekä käsilaukun, josta tyttö saa vielä pitää huolta.

Lumi osallistuu pommitetun korttelin rauniokuviin: ikkunaton ja kattoa vailla oleva talo ei tarjoa suojaa. Ihmiset ovat evakoituneet naapureiden nurkkiin, taloihin joissa on vielä ikkunat, katto ja savupiippu. Tehokkaana visuaalisena keinona näkyy muureihin heitelty lumi, sitä on kaikkialla korttelin lavastuksissa, se rinnastuu luodin jälkiin tiiliseinissä.

6

Ulos heitetyt huonekalut ja peilit sekä matot kertovat sodan hävityksestä. Erityisesti sänky, joka on puoliksi lumipenkassa on asetelma, ja harkittu lavastus, jossa lumi pääsee puhumaan kieltään. Tulee kylmyyttä ja turvattomuutta tilanteeseen, jossa äiti on juuri löytänyt luotisateessa olleen poikansa.

5

Siinä vaiheessa kun luotien ujellus alkaa, ja nainen heittäytyy lumelle, tiedämme että hän tulee olemaan päähenkilö. Onhan kyseessä lumi-aiheen sensuelli käyttö, uhka katoaa ja kamera viipyy lumelle heittäytyneen figuurissa. Se varsin suosittu tapa luoda loikoilun hetki ja lumen pehmeyden tunne. Vastaavanlainen viivähdys nuoren naisen kropan äärellä on hetkeä myöhemmin sisätiloissa, kun hän rinnat paljaina pesee ylävartaloaan.

Nuori nainen kisailee naapurin pojan kanssa, lumipallojen heittely on tietysti klisee: tosin nyt juoksennellaan ja kaatuillaan enemmän kuin amerikkalaisissa lumipalloleikeissä. Niistä muistan paljon lähikuvia siitä, miten lumi uhkaa hipiää. Venäläiset kaatua moksahtelevat usein, tuntevat lumen pehmeyden, lunta heitetään usein, huiskitaan, ei valmisteta palloja.

12

Korttelin oma lumiukkokin vain vilahtaa kuvassa, kun kamera siirtyy raunioista ainoan asuttaksi jääneen talon ulkokuviin.

13

Päähenkilö vaihtaa mutaman sanan ukon kanssa, joka asettuu lumiseen puutarhamajaan juomaan lämmitettyä viinaa. Valitettavasti näen vain vilauksen suuresta venäläisestä teemasta: vodka ja lumi. Kaksi juomalasia asetetaan lumiselle kaiteelle ja niihin kaadetaan vodkaa. Mutta nainen kiirehtää uuden vuoden tanssiaisiin ja aihe vaihtuu.

15

Ennen siirtymistä sisätiloihin ja tanssiaisiin, saan ihmetellä vielä yhtä lumikuvaa. Siinä ihmisfiguurit ovat pieniä, ja lumessa on pyryn aavistusta. Aivan kuin lumi muuttuisi toisenlaiseksi, poissa ovat lumen ja asumisen teemat, lumen signeeraamat rauniot. Aivan kuin mukaan tulisi aika ja liike: lumi hallitsee tilaa sekä naisen tarpomista kuvapinnan poikki. Samalla tarmokkuudella nainen jatkaa tanssisaliin asti. Uuden vuoden juhlaa varten myös salista löytyy paljon lumen symboleja.

19

Tanssisalin lattian valkoisuus ikään kuin jatkaa samaa elemettiä joka vallitsee ulkona. Itse saliin on lavastettu pumpulipallojen avulla lumisade.

20

Hyvin pukeutuneiden juhlijoiden asuissa on paljon amerikkalaista, samoin jazzmusiikissa jonka tahdissa tanssitaan. Pukinpäinen pakkasukko vain vilahtaa kuvassa, kuin jäänteenä. Kontrasti alun lumiseen kortteliin on selvä, olemme siirtyneet varakkaiden juhliin jossa on lumoa ja dekoraatiota.

23

Tanssin alkaessa pysähtyneet sisustuskuvat ja staattiset ihmisasetelmat hajoavat. Näyttäviä eleitä ja kiihkeitä katseita, sekä hälinän turvin ihmisjoukossa liikkuvat nuoret varkaat. Huomaan, että rauniokorttelista tullut nuori nainen kuuluu heidän seuraansa.

Nainen on varastanut käsilaukkuunsa suklaata, ja vetäytyy piiloon sitä ahmimaan kun hän saa seuraansa nuoren miehen. Ilmapiiri on yhä amerikkalainen, sitä vahvistaa se, että nuori varas muistuttaa Leonardo di Capriota. Hän on vohkinut sampanjapullon, jota he vetäytyvät yhdessä juomaan.

Tapa kuinka nainen syö sukaata ja juo shampanjaa ei näytä hyvältä, se on nälkäisen ahmimista ja yökkäilyä.  Kohta nainen joutuu pakenemaan juhlista, nuorukainen pidätetään ja nainen juoksee öiselle kadulle – on yö ja lumipyry on yltynyt. Näin lumen elementti seuraa tapahtumia läpi koko ensimmäisen episodin.

a1

Lopuksi pääsen siis näkemään klassisen venäläisen lumipyrykohtauksen. Aivan samalla tavalla, kuin Anna Kareninalla seksuaalisuus hehkeytyy lumipyryssä aivan pakkomielteeksi, myös päähenkilömme raivaa tietään läpi pyryn ja seksin.

Kohti kotia tarpoessaan, lumimyrskyn keskeltä ilmestyy sotilasjoukkoja kuorma-autoissa. Hän onnistuu pakenemaan raiskayusyrityksiä. Kotikorttelissa hän törmää siskoonsa, joka sekstailee humalaisen miehen kanssa puutarhamajassa. On uudenvuoden yö, lumi ja vodka ovat valloillaan. Päähenkilömme syöksyy kotiinsa, siellä vieras mies panee hänen äitiään. Nuori nainen heittää ämpärillisen jääkylmää vettä heidän päälleen.

xx

Venäjän kielisestä puheesta en tietysti ole ymmärtänyt sanaakaan. Jostain syystä nuori nainen oli jo filmin alkukohtauksessa hyökkäillyt äitiään ja siskoaan vastaan. Mutta minua kiinnostikin lopussa se, kuinka nainen raivoaa täysin pidäkkeettömästi: alastomien päälle lentää ämpärillinen jäistä vettä ja lumimyrsky vinkuu nurkissa.

 

Anna Karenina, lumituiskun nainen

Anna Kareninan rakastuminen ei ole subjektiivista vaan myrskyyn joutumista: ulkopuolisten voimien vietäväksi tempautumista. Anna taistelee rakastumista vastaan, pakenee sitä ja pyrkii siltä suojaan, ja hakeutuu siihen. Lumituisku tuntemattomalla asemalla jossain Moskovan ja Pietarin välillä – se on tuon tunteen kuva.

Tolstoin klassikosta on tehty monia filmejä. Uutta Joe Wrightin ohjaamaa filmiä on sanottu  tanssiaismaiseksi. Myös rautatieasema muodostaa hyvän näyttämön, tanssiaispuitteet lumimyrskylle, draamaa ja myrskyä.

Romaanin alkupuolella kaksi vierasta joutuvat lumimyrskyn säestämänä toistensa intiimiin läheisyyeen. Annan ja Vronskin, nuoren upseerin, kohtaaminen tapahtuu asemalaiturilla. Vimmattu pyry ja tuulenpuuskat aiheuttavat sen että nämä kaksi ihmistä ovat yllättäen hyvin paljaassa tilanteessa, ja molemmat tietävät toisensa, ja sen että intohimosta on kysymys.

anna-kareninAnna oli itseasiassa jo silloin pakenemassa omaa Vronski-mielikuvaansa. Edellisen illan tanssiaisissa he olivat innostuneet hieman liikaa toistensa seurasta. Nyt Anna oli päättänyt lähteä Moskovasta, jotta suhde nuoreen liehittelijään ei pääsisi liian pitkälle.

kareninaruss3

Lumimyrskykohtausta valmistelee Annan hetket junassa, hän yrittää lukea mutta vaipuu haaveisiinsa, junan kolkutus tuntuu nautinnolliselta: muistikuvat tanssista Vronskin kanssa palaavat mieleen, valot välähtelevät ja aina kun joku avaa oven, kylmää ilmaa tuprahtaa muuten lämpimään vaunuun. Kun juna pysähtyy väliasemalle, Anna astuu ulos lumituiskuun ja kokee itsensä hyvin hilpeäksi.

”Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä hauskalta.Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisi vain odottanut häntä: se vihelsi iloisesti ja aikoi temmata häntä syliinsä ja kiidättää pois, , mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon ja pidellen toisella liinaansa lasdkeutui asemasillalle ja meni vaunut taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla, vaunujen välissä oli tyynempää. Nauttien hän hengitti täysin rinnoin sisäänsä lumista pakkasilmaa…

Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja ulvoi vaununpyörien välissä pyyhältäen aseman nurkan taa. Vaunun, pylväät, ihmiset, kaiki mitä näkyi olivat toiselta puolen lumen peitossa ja lumettui yhä enemmän. Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. …

Hän hengitti vielä kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoo ja mennäkseen sisään, kun sotilastakkinen mies, tullen aivan hänen viereensä,kaihti häneltä lyhdyn valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi heti Vronskin kasvot.

Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi eikö ollut tarvis mitään, jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna katsoi häneen kauan ja kiinteästi, mitään vastaamatta.”    Leo Tolstoi: Anna Karenina (suom. Eino Kalima)

Postaus 2015

 

Talvi-city ja vapautuminen sisätiloista

lumikoivikko2Avointa ulkotilaa ja sen mahdollisuuksia ei ole ymmärretty pohjoisia kaupunkeja kehitettäessä. Kaikki haluttiin tuoda sisätöihin. Nyt tätä elämismuotoa pitää arvioida uudelleen, ulkoilu jo osataan, mutta entä talvinen elämä kaupungissa.

Kylmältä säältä suojaamisen kulttuurilla on kääntöpuolensa. Pohjoiset kaupungit ovat ankeita: tunnemme  ostoskeskusten välissä surkeat, viimaiset ja leveät kadut, tiedämme autokaupungit joissa ulkona liikkuminen on epämiellyttävää. Ei-paikat. Koko pohjoinen modernisaatio keskittyy sisätiloihin: kylmää ja pimeää vastaan taistelun hintana on psyykkistä oirehtimista ja merkityksetön ulkotila.

Fenomenologinen katse, siirtyessään kerrostalo-alueelta parkkipaikkojen yli, ei näe suurtakaan eroa niitten välillä. Ne yhdessä kertovat kaupungeista, joissa ei ole tapana elää avoimen taivaan alla.

Tilastot kertovat sääjaksojen vaikutuksesta mielialoihin, maniaan tai depressioon ja välivaltaan. Sään positiiviset vaikutukset ovat paljon negatiivisia suuremmat, mutta kulttuurista herkkyyttä hyvän sään noteeraamiseen ei ole. Toki markkinoilla tiedetään, kuinka hyvät ulkoilusäät vaikuttavat ostajiin, mutta tutkimuksessa vähemmän.

Abraham Akkermanin tutkimus Phenomenology of the Winter City (2016) rinnastaa ympäristön ja mentaaliset olot. Millaisia ovat kaupunkien avoimet julkiset tilat talvella? Miksi puistot ja aukiot eivät toimi? Onko kylmyys syynä siihen, että ne eivät toteuta sitä kohtauspaikkojen tehtävää mitä niille on suunniteltu?

Kellarinloukon ihminen – tuo Dostojevskin kuvaama tuskainen olento kärsii eksistentiaalista ahdistusta, mutta hän kärsii myös ympäristöstään: tuulisesta, kylmän kosteasta ja pimeästä Pietarista. Tuo 1800-luvun lopun kokemus ei ole muuttunut, vaikka sähkövalo ja keskuslämmitys helpottivat elämää. Ahdistys jäi.

Toisaalta Akkerman, luonnehtiessaan Dostojevskin eksistentialismia valon puutteen filosofiaksi, ei muista Albert Camusin eksistentialismia, joka on pilvettömän taivaan sekä auringon läpäisemää eksistentialismia.

Viihtymättömyys, ahdistus, kommunikoimattomuus ovat talvisia mielentiloja, mutta onko sen taustalla kylmyys, vai ylikorostunut halu suojata ihminen kylmältä. Kylmän sietokyky voi kehittyä, samoin kuin kuuman sietokyky on etelässä kehittynyt. Pelkästään lämpöasut mullistavat kylmän ilmanalan kokemista. Ne voivat muuttaa paljonkin talvisessa ulkoilmassa olemisen kulttuuria.

Tai sitten, helleaaltojen iskiessä metropoleihin, keskeiseksi nousee entistä tehokkaampi ja kaikkinainen säältä ja ulkoilmalta suojautuminen.

Kylmyys ja liikkuminen, kuumuus ja oleskelu, ne molemmat ovat ruumiillisia kylmään ja kuumaan reagoimisen tapoja. Viimeaikaiset helle-aallot ovat lamauttaneet kaupunkielämän Keski-Euroopassa pitkäksikin aikaa. Viileän sään kulttuuri kehittyy nyt varsin nopeaan. Se näkyy myös tutkimuksessa, Akkerman analysoi Talvi-cityä ja sen kulttuurisia heikkouksia.

Fenomenologian erityinen vahvuus on välittömän kokemuksen analyysi ilman kategorioita, esimerkiksi mentaalisuuden liittäminen ympäristön tutkimukseen. Talvi-city on ympäristö-kokemus, jossa lähiöt ja liikenne ovat jokapäiväistä ankeutta – ja kuten Akkerman sanoo, maaltamuutto ja autoistuminen on mahdollistanut säätilojen muuttumisen merkityksettömiksi.

Aurinko ja ulkoilma nousevat tärkeiksi Akkermanin tutkimuksessa, mutta yllättäen myös tähtitaivas. Pitkästä aikaa yötaivaan kokeminen saa sijansa, onhan kosmos ollut mentaalisesti olennainen henkisen elämän ympäristö. Nyt, kun valosaasteen myötä tämä kokemus minimoinut sillä on vaikutuksensa ihmiseen.

Mitä on kylmä sää? Fenomenologinen tutkimus väittää, että säätilan huomioimisen suhteen emme pääse pitkälle, jos pidämme säätilaa vain jonain mitattavana. Ihmiset sietävät eri tavoin kylmää, mutta kylmä on nautittavampaa kuin helteinen sää varsinkin käveltäessä. Ihmiset myös lukevat objektiivisen sään asteikkoja eri tavoin.

Kokemuksena kylmä on jotain, mikä yhdistää ja eristää kaupunkilaisia. Mutta yksipuolinen kulttuuri, jossa suojaamisen pyrkimys näkyy kaikkialla eristää ihmiset myös toisistaan. Vaikka talvinen kylmä on kaupungissa aina jaettua, se on kadulla kulkijoiden kanssa yhteistä, kylmä tulkitaan vihamielisenä tilana ja se välittyy ympäristöön.

Mentaali/ympäristö on kokonaisuus, jossa fantasioilla on tilansa. Historian myötä city-fantasiat kehittyvät Akkermanin mukaan kahteen suuntaan, joko puutarha-fantasian tai pilvenpiirtäjä-fantasiaan päin, raamatullisesti paratiisin tai baabelin-torniin. Nykyaikaiset kaupungit ovat näiden yhdistelmiä.

Kun tarkastellaan suuria populaatioita, niin talvi-city muistuttaa muurahaispesää, joka kangistuu talveksi. Kommunikaation vilkastuminen lämpimässä ja väheneminen kylmässä koskee ehkä myös ihmispopulaatiota. Näihin päiviin asti kommunikaation vähenemistä on pidetty vain huonona seikkana, mutta kognitiivisen ylikuormituksen ongelmat antavat aiheen seurata joskus luontoa tässäkin suhteessa.

 

Tallenna