Tryffelin etsijä ja totuus joka on haudattu

Kyse on tryffelikärpäsistä. Kulkiessaan Provencen maaseudulla tammien ja muitten lehtipuiden alla sienestäjä etsii tietyn lajin hyönteisparvia, jotka ovat pysähtyneet lentelemään sen kohdan tienoille, mistä voi löytyä tryffeleitä. Tryffelin tuoksu on houkuttanut kärpäset paikalle, ne ovat symbioosissa sienirihmaston kanssa ja munivat maahan, josta tryffeleitä todennäköisesti löytyy.

***

Tietää, ei-tiedä ja tavallaan tietää. Paljon tapahtuu tässä omakohtaisen tietämisen spektrissä. Se, että tavallaan tietää mutta ei tietoisesti, liittyy mielen kykyyn torjua asioita: kyse voi olla turhan tiedon sivuuttamisesta, tai sitten kyse voi olla yrityksestä torjua jokin mentaalisesti liian iso asia.

Kun tavallaan tietää jotain, kyse on implisiittisestä tiedosta. Arkisessa toiminnassa kaiken tiedon ei tarvitse olla eksplisiittistä; mieli sopeutuu, valitsee olennaisena pitämänsä. Mutta sitten on dramaattisesti toisenlainen implisiittinen tieto, kun ihminen ei kestä jotain tosiasiaa, eikä voi kohdata sitä.

Gustave Sobin romaani The Fly Truffeler (1999) on tarina miehestä, joka ei kestä vaimonsa kuolemaa. Mies on lingvistiikan professori, joka elää eristäytynyttä elämää vaimonsa kuoleman jälkeen, ja omistautuu tryffeleiden etsimiselle. Lukija joutuu seuraamaan kuinka päähenkilö vähitellen kadottaa todellisuudentajunsa ja itsensä.

Mies nimeltä Cabassac asuu Provencessa, hän on erikoistunut katoavan provencenkielen tutkimiseen. Hän tapaa nuoren naisen, joka on jostain syystä kiintynyt tähän kadonneeseen kieleen niin, että ottaa sen eräänlaiseksi äidinkielekseen. Heidän välilleen syntyy rakkaus, ja nainen muuttaa miehen luo maatilalle. He elävät liiankin kiinteässä suhteessa ja liian eristyneinä. Nainen alkaa odottaa lasta, he menevät naimisiin. Sitten keskenmeno muuttaa kaiken ja vaimo katoaa: hän lähtee miehen luota ilman selitystä, ja jonkun ajan kuluttua mies saa tiedon, että nainen on kuollut, mies ei kestä tätä.

Päähenkilö ei pysty tekemään töitä eikä keskustelemaan ihmisten kanssa. Ainoa, mistä hän saa lohtua, ovat vaellukset Provencen maaseudulla ja tryffeleiden etsiminen. Mutta Cabassac ei osaa pitää huolta realiteeteista, kuten maatilastaan, vaan hän ajautuu toiveiden ja harhojen valtaan. Lopullinen minuuden katoaminen, dissosiaatio, tapahtuu tryffeleiden nauttimisen kautta: vaimo ja tryffelihetket alkavat olla Cabassacille sama asia.

Löysin The Fly Truffeler -romaanin tarkastelun Philip M Brombergin artikkelista nimeltä ”Nearnes of you”, artikkelikokoelmasta, jossa käsitellään psykoanalyysin kannalta kysymystä tietämisestä: Knowing and not-knowing (Petrucelli 2010).

Bromberg käsittelee artikkelissaan sitä, mitä päähenkilö Cabassac tavallaan tietää mutta ei hyväksy. Tarkastelun kohteeksi hän ottaa erityisen hienon, kärpästen avulla tapahtuvan, tryffeleiden etsimisen. Se ilmentää päähenkilön taistelua kuoleman tosiasian kanssa ja myös mahdollisuutta tervehtyä.

Cabassac on siis intohimoinen tryffelisti. Hyönteisparvien avulla hän löytää noita herkullisia, maan alla olevia sieniä. Romaanilla on myyttinen tasonsa: Cabassac harhailee kuin Orfeus Elysionin kentillä etsimässä kuollutta rakastettuaan. Tryffelit merkitsevät hänelle hurmaavaa kontaktia maan alle, samanlaista kuin minkä Orfeus loi soittamalla. Orfeus pystyi luomaan lumouksen, jonka avulla rakastettu nousisi takaisin elävien piiriin.

Kyse on tältä osin harhasta myös Cabassacilla, mutta hänellä oli mahdollisuutensa löytää vielä todellisuus. Hän eksyi harhoihin vain öisin, kun hän nautittuaan tryffeleistä hauduttamaansa teetä nukahti ja sai hallusinaatioita vaimostaan. Tryffeleiden psykoaktiivinen vaikutus tunnetaan, tryffeliteen luomat aistiharhat kestävät yön yli, 3-5, tuntia. Teen vaikutuksesta mies luulee olevansa yhdessä naisensa kanssa ja on onnellinen.

Vaimolla on aina jokin tärkeä viesti ilmoitettavana miehelle, mutta tämä havahtuu hereille aina ennen kuin nainen ehtii sanoa asiansa. Kuten unen logiikassa usein, hereille havahtuminen tapahtuu juuri ennen totuuden paljastumista. Tryffeliteen tuomat hallusinaatiot korvaavat totuuden ja suojelevat Cabassacia siltä, mikä olisi sietämätöntä kohdata.

Tryffeleihin liittyvän, liiankin houkuttavan ja tyydyttävän, mielihyvän vastapainona on se mitä tryffelikärpäset tarinaan tuovat.

Mies ei hanki avukseen tryffelikoiraa tai perinteistä tryffelisikaa, vaan keskittyy tarkkailemaan kärpäsparvia. Tryffelikärpästen löytämien on varsin vaikeaa, se edellyttää tarkkoja havaintoja, valppautta ja mentaalista läsnäoloa. Ajatuksissaan kuljeksiva ja poissaoleva ihminen ei pystyisi löytämään tiettyjä kärpäsiä luonnosta. Näin siis Cabassacin keinot etsiä tryffeleitä pitävät hänet kiinni todellisuudessa.

Tryffelikärpäsillä on monia eri merkityksiä tarinassa. Koska ihmisen aistit ovat riittämättömät maan alla olevien sienten etsimisessä, sienestäjä tarvitsee esimerkiksi tryffelikoiran avukseen. Bromberg korostaa tryffelikärpästen hienovaraisuutta suhteessa kohteeseen. Itse asian tunnistaminen tapahtuu epäsuoraan, ja juuri sitä Cabassac tuntuisi tarvitsevan parantuakseen.

Sienten etsiminen tryffelikoiran avulla on luonteeltaan aivan toisenlaista: koira etsii tryffeleitä ja sienestäjä pääasiassa ohjaa ja hallitsee tapahtumaa. Koiran täytyy olla kontrolloitu ja ehdollistettu niin, ettei se itse syö tryffeleitä. Mutta halun ja kohteen suhde on erilainen silloin kun pyydystäjä etsii vaikeasti havaittavia kärpäsparvia, jotka osoittavat missä on se kohde, jota ei voi ollenkaan havaita. Kaikki tämä vahvistaa Cabassacin havaintokykyä ja valpasta läsnäoloa luonnossa.

Kuinka sitten dissosiaatio ja tietämisen torjuminen yhdistyvät Cabassin taistelussa, jossa hän kadottaa vähitellen valppautensa ja luonnossa aistimisen kykynsä?

Ei-aivan-tietäminen on Brombergin mukaan dissosiatiivinen ansa, johon mies on joutunut. Rakastettuun liittyvät kokemukset eivät muutu muistoiksi, koska taustalla vaikuttaa aikaisempi, antoisana koettu rakkaus ja kohtuuttoman voimakas sulautuminen. Rakastetun kuolema merkitsi Cabassacille minän kadottamista, toiseen sulautuneen itsen menetystä.

Tästä syystä Cabassac ei voi vastustaa jatkuvaa tryffeleiden nauttimista, koska ne liittyvät niin vahvasti vaimon kanssa koettuun onnellisuuteen. Mielikuvissaan Cabassac saa takaisin sekä vaimonsa että omimman itsensä. Tryffelit – tuoksultaan ja maultaan ehkä hienoin tunnettu sieni – sekä hallusinaatiot synnyttävät niin voimakkaan positiivisia aistimuksia ja onnellisuuden tunnetta, että Cabassac ei voi enää löytää todellisuutta.

 

 

Heltat ja sivut, haperot

Ajan kulua voi nopeuttaa laittamalla haperot kuivuriin, ja iltaan mennessä ne ovat jo vanhoja ja hyviä.

Vaikuttaa siltä, että tulevana talvena pöydässä on ruskea nahkaselkäinen kirja (Cervantes Don Quiote) lasi espanjalaista punaviiniä sekä kuvatuista haperoista valmistettu tuulisuoja, nostettuna kukkakaalikinosta vastaan (vain jos syksyn kaalisato toteutuu koko komeudessaan).

Mutta nyt kun paahdan haperot öljyssä, ne ovat tuoreita ja pureskeltavia. Mutta vain hetken aikaa. Seuraavana aamuna aistin jo väsähtäneen rasvan. Makuero on pieni, mutta olen oppinut tunnistamaan sen. Kuivatuissa haperoissa, alustavan maistelun perusteella tuntuu olevan samoin kuin tateissa, sienen maku tiivistyy ja paranee.

Haperot, kirkkaine lakkeineen, nuo metsien muovikiekot. Niiden helttoja hapertuu muruiksi poimittaessa, mutta kuumennettaessa ei. Ihmettelen, että onk0han kyseessä jokin lihaan verrattavissa oleva ilmiö.

Ruokapöytien tofu, hapero, sen voi maustaa mihin suuntaan tahansa. Olen jo päässyt eroon rutiinimaisesta kikkomanista, kokeillut soijakastikkeen sijaan kanalientä ja sipulikeittoa, löytämättä vieläkään ratkaisua vastapaahdetulle haperolle.

Kokeilin haperoita öljyssä säilöttyinä: valutin vain kuumaa öljyä niiden  päälle kattilassa ja ladoin purkkeihin. Osa onnistui erinomaisesti, pari purkkia oli päässyt pahentumaan – kuuma öljy ei ollutkaan läpeensä steriloinut sieniä, ja hajusta tiesin heti että bakteerit olivat valloittaneet ne purkit. Mutta kaikki muut olivat erinomaisia. Öljyssä säilötyt kuppimaiset kangashaperolakit viihtyvät hyvin talvisissa padoissa. Ne ovat parempaa pureskeltavaa kuin kaupan herkkusienet, championien voittajat.

Nyt tiedän että suutuntumaksi sanotun pureskelun kannalta parasta ovat öljysälötyt haperot. Mutta entä maku, kiinnostuneena odotan mitä kuivattu hapero nostaa esiin.

Lisää sienten ihmettelyä Almakassa

Sienen löytämisen löytäminen

Muovinen ja hapero

Mistä seuraa kehnäsienelle

Minulla on nyt shiitakerihmasto puutarhassa

On varsin kiinnostavaa huomata, kuinka uuden ajan luonnossa sienet ja rihmastot saattavat olla yhtä olennaisia terveyden ja nautinnon lähteitä kuin perinteiset fotosynteesin hedelmät. Kiinnostavaa on myös tutustua uusiin, hallittuihin lahottamisen prosesseihin – siis sienirihmaston leviämisen hitaaseen tekniikkaan.

Minulla on nyt ensimmäinen oma shiitakerihmasto. Se odottaa koivupölleihin ympättynä puutarhan varjoisessa kulmassa. Jussin kanssa olimme kimpassa saaneet hakkeeseen ympätyn shiitake-rihmaston. Itävaltalaista, viileässä viihtyvää lajia.

Jussi on sienimies, alan spesialisti. Hän houkutteli minut mukaan ymppäystalkoisiin, joista ostimme rihmaston sekä opin kuinka pöllit ladataan. Toki You Tubekin näyttää, kuinka pölliin porataan 40 reikää, ja reikiin pruutataan rihmastoseosta. Sitten vaan mehiläisvahalla peitetään reiät niin, että vieraat itiöt eivät pääse syömään pölkkyä. Koska shiitake-rihmaston tulee levitä parin vuoden aikana pölkkyyn ja kasvattaa sieniä.

Keväisen taimikasvatuksen myötä olen jo oppinut, että kaikenlaista odottamista tulee välttää. Kasvit kehittyvät niin hitaasti, että odottaminen tekisi viljelystä rasittavaa. Siinäkin on kyse hitaasta prosesista, mutta sienirihmaston kanssa on varauduttava vielä hitaampaan kehitykseen. Se on minulle hyväksi.

Jos kaikki sujuu onnellisissa merkeissä, niin  kolmen vuoden kuluttua pöllit fruittailevat ja purskauttavat ilmoille herkullisia ja lääkinnällisiä shiitakkeita.

Puutarhan perällä on nyt parikymmentä pölkkyä, ja noin 800 latauspanosta. Lisäksi siellä on kaksi toteemipölkkyä myös täydessä latingissa. Niissä sienirihmaston tulisi levitä ja lahottaa pölkky juuri oikealla tavalla – räväyttäen sitten aikanaan shiitakesienet ilmoille.

Kukaan ei tiedä mistä sienten fruittailun määrä johtuu: rihmaston leviäminen on varmaa biologiaa, mutta mikä herättää fruittaamiset.

Japanilaisessa, pitkässä shiitake-rihmastojen hoitamisen perinteessä kerrotaan monista ihmeellisistä keinoista fruittailemisen herättämiseksi. Rihmaston hoito vaatii joskus pöllien upottamisen veteen vuorokaudeksi, ennen lämpimän kauden alkua. Mutta joskus vesihoito herätää myös aivan hillittömän fruittailun.

Toisaalta sille ei ole selitystä, miksi fruittailu saattaa viipyä ja puutarhan varjoon jää vain eräänlaisia peräkamarin pöllejä. Ja  miksi isku puunuijalla pölkyn päähän saattaa herättää rihmaston innokkaaseen fruittailuun.

Tätä fruittailun kevättä odotan! Varmaankin tulevaisuudessa tiedämme, millaisin keinoin sienirihmastoja tulee kiihottaa, niin että niiden into purskahtaa toteutuu parhaalla tavalla ja saame napsia sieniä pöllin kupeesta.

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Sienipitsan toivossa

tuunel

(Wien 2013) Palaan usein Tunneliin sellaisen sienipizzan toivossa, jonka kerran sain. Se maistui metsäsieneltä, ja hetken aikaa luulin että fungi tartkoittaa uutta kauppasientä, jotain champinonin korvaavaa. Metsäsientä se ei ollut, mutta jostain oli tavalliseen herkkusieneen tarttunut oikea maku, ja sen toivossa olen käynyt Tunnelissa.

Tunneli on Floriangassen päässä,Rathausin ja yliopiston välillä, puupenkkinen, puulooshinen, halpa ja rento istuskelupaikka. Vanhentuneilla verkkosivuilla se on livemusiikin paikka ja yökerho. Niistä hilluista on muisto vain – se on ruokailu ja istuskelupaikka.

Tuinneliin oli vaikea kotiutua ja saada tuo miljöö omakseen. Ensimmäisellä kerralla käännyin ovelta pois, koska edessä seisoi tupakalle tullut kaveri. Hän seisoi rapulla, aivan tiellä ja veteli röökiään niin että hänen ohitseen ei päässyt – menin muualle.

Seuraavalla kerralla oli vaikeuksia tarjoilun saamisessa, en saanut tilausta eli odottelua kesti, eikä aterian maksaminenkaan käynyt viivytyksettä, se viipyi kiusallisen kauan. Niin, en vaan osannut toimia näiden erityisen kiireettömien tarjoilijoiden kanssa. Sitten oli vaikeuksia verkkoyhteyden kanssa.Tunnukset olivat erään looshin seinällä, niin että minun oli hieman häirittävä vierasta seuruetta päästäkseni heidän selkänsä takana olevan lappusen luo.

Mutta viimein puupenkkipaikka on ottanut minut hyvin vastaan, on monia huoneita ja parvi jossa olen myös istunut. Tarjoilijaa ei kannata odotella, ja he tuntevat jo käsimerkkini joka tarkoittaa sienipizzaa.Tuon metsäsienen kaltaista en ole enää tavannut, ja muutenkin noiden vehnälettusten sijaan Tunnelissa voi syödä muutakin