Tiaisen kevät

Tuttu koirastiaisen kevätlaulu, niin soolomainen kutsu verrattuna talitiaisten tavalliseen visertelyyn. En tiennytkään, miten suuri muutos kevät on tiaisille. Niitten tavat ja touhut ovat jo alkukeväästä aivan toisenlaisia kuin muulloin. Syksyllä, kun poikaset ovat aikuisia, ne eivät ole erityisen pesä- ja reviirikeskeisiä. Sanotaan niitten tutustuvan syksyllä uusiin paikkoihin, terästävän muistiaan jemmailemalla löytämiään siemeniä puukuorten koloihin.

Kuulemma tiaisilla on sukuelimet oikeastaan vain keväällä.  Muun ajan vuotta ne ovat varsin surkastuneet, mutta kevätmenojen aikaan sukuelimet heräävät ja kasvavat, ottavat vallan.

Tai mikä noissa tiaisissa nyt ottaa vallan: pesimishalu, halu reviiriin. Jokin ottaa vallan tiaisten aivoissakin, niitten suhde lajitovereihin muuttuu: kaikki ovat joko kilpailijoita tai kumppaniehdokkaita.

Sellaista se on: parittelukumppaneiden hakeminen on antoisaa, sitten pesiminen on niin tyydyttävää, ja sitten suuret tunteet kohdistuvat poikasiin. Käytän tällaisia tunneilmaisuja, koska keväällä tiaisissa vaikuttavat adrenaliinit ja endorfiinit poikkeavat vain vähän ihmisen tunnetilojen hormoneista. Tunteet ovat tietysti toisenlaisia linnuilla, mutta mitä tahansa ne ovatkin, ne koetaan yksilöllisesti, ja ne hyrräävät voimakkaasti.

Olen kunnostellut linnunpönttöjä tiaisille. Uskon ymmärtäväni niitten pesimishalua, sitä halua tehdä tähän maailmaan pieni, kuiva ja pehmeä paikka.  Tunne a) mistähän löytyisi muhimispaikka, onhan paikan tekeminen lähes yhtä mukavaa kuin muhiminen.  Rinnastan sen nimenomaan sänkyyn menemiseen, pesä ei ole talo vaan se on sänky maailmassa. b) Panopaikka muovataan peitteissä loikoilemalla ja kääntyilemallä, tiaisten pullea rintakupu painelee suojaisassa pesässä sammalia.  c) Sitten ollaan pesässä sukuelimet paisuneina.  Ja vain siksi, että elämä on oikein mukavaa ja tyydyttävää, se myös jatkuu ja lisääntyy.

Ja ilman muuta – kun pönttöjä kunnostelen – koen olevani hieman myös osallisena tuossa tiaisten onnessa.

No, nyt tosin koiraslinnut vasta laulelevat ja kuuluttelevat alueitaan.  Tuntuu siltä, että pihapiiriin ne tulevat vasta lopuksi: ensin tiaiset keskittyvät puistoon ja sen takaiseen metsikköön. Ei ne pönttöjä tarvitse, pesimiskiihkossaan ne pykäävät petipaikkoja vaikka minne puskaan.  Mutta ennen pitkää ne pyrähtelevät myös täällä, vähemmän kiinnostavissa mutta turvallisissa linnunpöntöissä.

Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.

 

 

 

Ääretön tyhjyys, jouluyö ja Schleiermacher

 

Äärettömyys, jouluyön avara taivas metsien keskellä täysikuun aikaan ennakoi hyvää tyhjyyden kokemusta. Joulun tyhjä ydin on talvisessa yössä: se ei ole mitään tai sitten se on hyvin paljon.  Haluaisin siis sanoa, hyvää jouluyötä – tyhjää tai täyttä – avaruuden äärellä!

Heilige Weihnacht! Jouluaatto on joskus ollut yöhön valmistautumista, lupauksen elementit olivat tarjolla, ilta oli 1806 Schleirermacherille valmistettu, yö voi tulla. Hän kirjoitti Weihnacht Feier, dialogit jossa tarinoitiin ja filosofoitiin joulun olemuksesta. Työ tuli valmiiksi aattona, ja hänellä oli kiire saada ne samantien anonyymeiksi lahjoiksi ystävilleen.

Puhun hieman liian romanttisesti, koska nämä äärettömyysjutut ovat sellaisia. Saksalaisen romantiikan – ja idealismin vuosikymmenenä 1790 avautuneita asioita. Osaan kuvitella, miten mullistavaa oli kokea luonnon äärettömyys hyvänä ja onnelliseksi tekevänä.

Romantikot, nuo intuition ammattilaiset. Aivan kuin nuo öisin liikkuvat romantikot olisivat jo aavistaneet että kohta keksitään sähkövalo, mutta vielä on mahdollisuus paeta todelliseen yöhön. Aivan kuin yössä palellessaan he olisivat aavistaneet, että keveät untuvatakit tulevat vielä tekemään helpoksi tämän mikä heille on raskasta. Aivan kuin heillä olisi ollut suunta jo tiedossa – muttei mahdollisuuksia.  Sitä tarkoitti enthusiasmi, he säntäsivät tulevaisuuteen jo ennen kuin se oli tullut mahdolliseksi.

Ääretön tyhjyys ja kylmä yö on jotain niin hyvää ja raikasta. Tähtiyö on rikas ja avara, ja jokaisen on mahdollista kehittää itselleen sisäavaruus, löytää kosketus uniin ja äärettömään alitajuntaan, sisäisyyteen.

Romantikkojen löytämät äärikokemukset avaruuksien äärellä ovat psyykisiä uudestisyntymisiä merkitseviä kokemuksia.  Ihmisen pienikokoisuus ja vaatimattoman mittaiset asiat valtavien luonnonvoimien rinnalla eivät tuhoa ihmistä, vaan pikemminkin tuulettavat sielua, jossa uinuu samankaltaiset energiat.

Tällaiset valtamerikokemukset olivat romantikkojen löytämiä järkyttävän kauniita, yksin koettavia asioita, ja niitä alettiin kutsua yleviksi.  Samaan henkeen tajuttiin myös, että kaikki mikä oli käsittämätöntä, ei olekaan ahdistavaa.  Käsittämätön voi olla äärettömän rikasta – sanomaton on aistittavissa ja läsnä sanotussa.

***

Huomaan kuitenkin olevani kahta mieltä Schleiermacherin romanttisesta kristillisyydestä: hän oli filosofi, joka teki romantiikan ja idealismin löydöistä teologiset tulkinnat.  Huimaavasta tähtirikkaasta jouluyöstä hän teki teologiaa.

Luonnon ääretön kauneus, ihmisen mittaa suuremman mittakaavan kohtaaminen, oli hänelle Jumalan skaalaa ihmiselle näytettynä, ei tyhjyyttä.

Kaunis sielu, romantikkojen ylistämä ihminen, joka voi olla täysin spontaani ja vailla mitään pahaa, muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi ja uskon ihanteena lapsenuskoiseksi olennoksi.

Samoin musiikki, Schleiermacherin rakastama klassinen musiikki, harmonioineen on tulkittavissa Jumalan ylistykseksi. Samalla musiikki toi avaran jouluyön kokemukset sisätiloihin.

Sivistys, tuo ihmeellinen bildung, oli Schleirermacherille ihmisen henkistä kasvua parhaimmillaan ja teologiaan sovitettavissa. Mutta eihän se niin käy, kaikki ei taivu yhteen, filosofia otti sivistysyliopiston eikä antanut sitä teologialle. Schleiermacherin ylitys kääntyi polemiiksiksi hänen pääteoksessaan: Puheita uskonnosta: sen sivistyneille halveksijoille (suom.1920).

***

Äärettömyys on hyvä, siinä suunnassa on myös tulevaisuus.  Hyväksyn sen teologiset versiot, en kannata, mutta hyväksyn, koska Schleiermacherin kautta teologiaan tuli aivan uudenlaiset ilon rekisterit.  Hän näytti kristityille korkean ilon skaaloja nimenomaan romantiikan innostamana ja jouluyön kautta.

Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä on romanttinen kristinusko, on syytä huomata tunnekokemus: Kristuksen syntymän herättämä ilo. Se edellyttää mielikuvitusta, joka elävöittää evankeliumin koko romanttisella tunteella. Se edellyttää mimeettistä ja Raamatun kertomusta jäljittelevää luovuutta. Evankeliumi toimii luovana rajoitteena, niin että koko mentaalinen kyky suuntautuI Kristuksen syntymän ihmeeseen.

Näin Schleiermacher: Kristus syntyy jokaisessa kodissa uudestaan, ja kodit ovat uuden kehtoja, säteillen hyvää tulevaisuutta.

Schleiermacheria on kritisoitu siitä, että hän aikanaan pyhitti ja privatisoi kodin ja yksityiselämän. Hän toi jopa jouluyön kodin piiriin, niin että ylevä järistys tapahtui vain symbolisesti kaiken kotoisen keskellä. Sanotaan, että lopultakin Schleiermacher jää katselemaan ikkunasta ulos siinä missä hänen ystävänsä ja esikuvansa Schelling on siellä ulkona yössä kaiken armoilla.

Jouluyön kokemus on myös koko maailman uudestisyntyminen vihan jälkeisenä rauhan maailmana. Luovan ja eläytyvän kuvittelukyvyn tehtävänä on iloita myös maailmanlaajuisesta emansipaatiosta, edistyksestä tai pelastuksesta. Jouluyössä on siis kuviteltavissa tämäkin ilo: maailman ahdistavuus ei ole vain tunne katastrofin äärellä, vaan kaikesta huolimatta uhka kääntyy iloksi, jossa maailman voi kuvitella syntyvän uudestaan.

Näin Schleiermacher toi romanttiseen ylevään myös jotain ratkaisevan uutta: uudestisyntymän mentaalisen prosessin. Mutta tuodessaan tämän kaiken Jumalan suojiin, Schleiermacher tuntuu kesyttäneen jotain kesyttämätöntä. Joulukuusen hitaasti kytevä raivo läpeensä kesyn kodin keskellä.

 

Lehtikaalin ajatukset ovat lehtivihreää

Lehtikaali on poimuttunut kuin aivot.  Sillä on paljon pintaa yhteyttämistä varten, ja lisäksi sillä on hyvä muisti.

Se ei unohda mitään, koskaan.  Eräskin, jota olin loukannut alkukesästä, näytti muistelevan sitä yhä. Olin astunut vahingossa sen päälle, eikä kasvi ole vieläkään suostunut nousemaan ylös, rehottaa vaan siinä pitkällään maaten.

Jos ajatukset ovat lehtivihreää, niin lehtikaali on älyllisesti puutarhan vilkkain kasvi. Se on täydellistä aivoruokaa ja pitää ajattelun virkeänä.

Vanhemmiten lehtikaali elää muistoissaan enemmän kuin kukaan muu. Se valmistautuu syksyyn eri tavalla kuin toiset yhteyttäjät. Sen fotosynteesi kiihtyy vaikka valon määrä vähenee, ikään kuin se käyttäisi silloin muistiresurssejaan vihreän tuotantoon.

Koristelehtikaalelle tämäkään ei riitä, vaan sen lehdet muuttuvat vähitellen kirkkaan kukan kaltaisiksi. Sen lehtivihreä heikkenee, ja tämän seurauksena muut värit pääsevät esille.

Kun ensimmäiset hallat tulevat, lehtikaali muistelee jo kesää niin intensiivisesti, että sen lehdet eivät edes palennu. Päinvastoin, ne muuttuvat entistä rapeammiksi ja nuortuvat. Ja kun ensilumi sataa sen päälle, lehtikaali tuntuu rehottavan vihreämpänä ja maukkaampana kuin koskaan, täysin unessa.

Lehtikaalin tiedetään vaikuttavan jonkin verran lamauttavasti ihmisen kilpirauhaseen. Hyvin vähän tosin.

 

 

Kasvien hidas aikarytmi

Kasvukausi kiertää sitä universaalia aikaa, ja tätä paikallista säätä mukailevaa aikaa. Puutarhassa koen tämän lähes huomaamatta.

Aina on jotakin, kuten tuo kuukausimansikka, joka ei edes kukkaan ehtinyt vaikka kesä on ollut pitkä ja lämmin.  Ne ovat vasta nuoria. Kun marras tule, lupaus jota ne kantoivat, katoaa. Yhtä nuoria ovat parsan taimet, mutta ne ovat perennoja, monivuotisia. Siirrän ne isompiin ruukkuihin ja pehmeään multaan odottamaan kevään heräämistä.

”Puutarha on oma-aikainen, en voi käydä sen aikaa. Jokainen kasvi on oma-aikainen.  Puutarhassa monet ajat risteytyvät. Syyskrookukset ja kevätkrookukset näyttävät samanlaisilta, mutta niillä on aivan erilainen aikatuntuma (Zeitgefühl).” (Byun-Chul Han, 2018.)

Ajan tuntee siitä, miten toinen aika käy omani rinnalla. Die Zeit des Anderen, oli Emmanuel Levinasin pieni, filosofinen kirjanen, joka kiinnitti huomion ihmisten eriaikaisuuteen.  Muistan siitä jotain: toisen ihmisen aika kulkee niin eri rytmissä, että kohtaamiset ovat oikeastaan keskeytyksiä. Tuo sana itse on ajallinen: keskeytys.

Minun sisäinen puheeni, ajanvirtani törmää, katkeaa, muuttaa suuntaa, kun joku tulee sanomaan jotain. Keskustelut ovat keskeytysten sarjoja, todella tarpeellisia.  Toisaalla puutarhan hidas aika on tarpeen. ”Puutarha, jossa työskennellään, antaa paljon. Minulle se antaa  Olemisen ja ajan.” (Han,2018.)

Oleminen ja aika, oli myös Levinasille iso kokemus. Selvästikin hän halusi keskeyttää tuon Heideggerin ison aikamonologin ja osallistua siten olemisen ja ajan ymmärtämiseen.

Nyt luen Byung-Chul Hanin filosofiaa tästä, kuinka aika tulee puutarhaan. Han on saksalainen, joka tuo korealaista taustaansa ja zeniläistä aika-tilaa heideggerilaisittain syvenevään ajatteluunsa. Samalla Han julkaisee paljon, ja taso vaihtelee. Tiedä sitten johtuuko se mediajulkisuudesta vai tekstien eriaikaisesta ja nopeasta sadonkorjuusta.

Byung-Chul Han tarkastelee pienessä Lob der Erde -teoksessaan (2018) maata, joka puutarhurin hoitamana muuttuu erityisen ”tulossa olevaksi”.  Puutarhaan Han menee valmistelemaan kukkien tulemista, hedelmien tulemista tai sitten talven yli kestämistä. Niin minäkin sen koen: maanparannustyö on lupauksen valmistelua, ajan tekemistä kasveille.

”Die Zeit des Anderen” luvussa filosofi kohtaa ajan hitauden, kun hän vaalii kukkia. Huoli ja huolehtiminen on hänen tapansa osallistua kasvien aikaan. Heideggerin angstinen huoli saa rinnalleen huolen toisesta. Han toteaa, että koska hänellä ei ole lapsia, kukista on tullut antoisa huolehtimisen kohde.

Marjapensaat ovat jo vanhuksia: lehdissä on läikkiä; niin vähiin ovat voimat käyneet. Käyn napsimassa tomaateista lehtiä, ja ne reagoivat tähän keskittämällä voimansa hedelmiin. Kohtaamiset ovat keskeytyksiä, lehtien riistoa, kritiikkiä, johon kasvi vastaa viikon viiveellä. Niin hitaita ovat kasvien repliikit. Nyt leikkauskohdat ovat parantuneet ja tomaatit kasvaneet.

Byung-Chul Han, kirjoittaa elokuun kukasta nimeltä Herbstzeitlos, syksyn ajattomuus. (Kukan suomalaisesta nimestä ei voi mitenkään pitää – syysmyrkkylilja). Han toteaa, että tämä kukka tuo ”transsendentin ajattomuuden puutarhaan”, se kukkii vielä kun muu kasvillisuus on romahtanut hallan jäljiltä.

Puutarhassani koristekaalit valmistautuvat myöhäiseen kukoistukseen. Kaaliperhosten toukat nujersivat ne kesällä aivan henkihieveriin, saippuavesi hätisti toukkia vain hieman. Mutta vasta kun tervehdin kaalten raaskuja rankalla kädellä ja rapsin vioittuneet lehdet pois, ne ymmärsivät että vielä on aikaa työntää uutta. Kauniita olette, sanon niille nykyään.

 

Parsaa uusilla viljelymenetelmillä

Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä. Penkki on täsmälleen 40 cm korkea niin, että sorkkarautani napsauttaa valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut, vakoon. Aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla.

Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni, en tehoviljelyä, mutta ehkä aurinkokennon ja lämpöjohdon.

Se mitä tehoviljelyvideo ei kerro, on se, kuinka juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Itse parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan vielä. Yleisin väline on ikivanha sorkkarauta jonka käyttö vaatii herkkyyttä ja taitoa olla telomatta vartta.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin, parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi. Hoitoa se vaatii vähän.  Mutta jos penkin unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle ennen sinua.  Tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa parsan juuriston.

Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että kuvittelen alkukesien olevan kohta oman parsan sesonkia.

Kevään ensimmäinen resepti: HANKIKANTO -jäätelo

Jäätelö sulaa ja sitten se taas jäätyy, samoin nämä kevään lumet. Kerran sulanut jäätelö saa pahan nahkean pinnan, ja sisältä se muuttuu hieman hileiksi.

Lapset ovat tulossa käymään, nyt he ovat nuoria aikuisia, mutta muistavat kyllä kuinka litrainen jäätelökuutio lohkottiin neljälle lautaselle. He muistavat myös huudahduksen: ”lapset, syökää nyt se jäätelö ennen kuin se sulaa.”

On kevät ja sulamisaika, lumen rakenne muuttuu karkeaksi. Sulamisajan lumi on jääkennosto, jossa vesi kulkee, ja jota alaspäin hakeutuva vesi puhkaisee. Yöllä vesi jäätyy ja kennostot kovettuvat. Aamuisin hanget ovat raudankovat ja iltaisin romahtelevaa hilettä.

Hankikanto on konsonanttivoittoinen sana, aivan kuin kevään edetessä valkoiset vokaalikinokset vähitellen antaisivat periksi ja valuisivat pois. Kovan keskellä joskus askel upottaa: H..nk..k..nt.

Lapset mustavat hyvin kevätpurot, sekä pakkasöiden jälkeisen cräxjään, kuten he sitä kutsuivat.  Tästä kaikesta voisi tehdä jälkiruuaksi jäätelön.  Jäisiä, ratisevia keksejä, uunijäätelön kuumaa pintaa ja kylmää sisusta.

Hankikanto -jäätelö edustaa kaikkia lumen sulamisen vaiheita: se tehdään samanaikaisesti sekä uunissa että pakasteessa.

Pehmennyt, lumikinosmainen vaniljajäätelö kuorrutetaan marengilla ja paahdetaan uunissa. Tämän kuuman vastapuoli on kylmä pohjoinen, pakastimessa hyydytetty kerma ja valkosuklaarinne jäätelön kupeessa.

Lisäksi jäätelö saa huipulleen vielä ratisevan cräxjään. Se tehdään sumutinpullolla, jossa on päärynämehua. Pikainen viivähdys pakastimessa tekee annokselle rapean, jäisen pinnan.

Näin pitkälle olen päässyt, ja kun nautimme jäätelöä, minä puhelen jo siitä, kuinka lumihiutaleitten lisääminen jälkiruokaan ei olisi lainkaan mahdotonta. Vaikeaa se on, mutta voisi onnistua jos sen tekisi ulkona kun on pakkasta.

Lapset tietävät, että menen kohtuuttomuuksiin. Silti, vaniljalunta voisi periaatteessa tehdä vaniljateestä sumutinpullon avulla hieman samaan tapaan kuin lumitykillä.

 

Lemmensaarella on ihanneyhteisö

Anttoine Watteau: Embarquement pour Cythere

Rokokoo on aina kevyttä kuin tanssi,ei nimensä vaan äänteellisyytensä vuoksi: rococoo on kuin rockin ja cha cha chaan välimuoto. Tässä Watteaun maalauksessa (1712 -17) puistossa loikoillut hoviväki on lähtemässä liikkeelle: miehet ojentavat kätensä auttaen naisia nousemaan. Kuvassa on piiritanssia. Voin hyvin kuvitella, kuinka sama nouseminen ja liikkeelle lähteminen tehdään myöhemmin 1950-luvun cha cha chaan tapaan, tai jopa suomirockin tapaan.

Watteaun kuuluisin maalaus kertoo utopiasta, lähdöstä lemmen saarelle. Liikkuminen tapahtuu siroin elkein, siten että jokainen pari ja jokainen asento kertoo jotain. Maalausta luetaan kertomuksena, jossa hahmojen eleet puhuvat. Watteaulla on ollut kaksi nimeä teokselle Toiviomatka Kytheran saarelle, ja Kytheran laivaan astuminen – mennään siis Kytheraan eli sinne missä Venus asuu.

Paras mahdollinen maailma tuntuu aina löytyvän luonnon helmasta, niin tässäkin. Vaikka ideaalit lähtökohdat olisivat kuinka korkealla hovityylissä, niin parasta on raikas ulkoilma. Vaikka menuetit pyörivät symmetrisesti tanssisalissa, puistossa on vapaampa, ja vaikka jono hajoaa niin sirot eleet säilyvät.  Koska jokainen on istunut perseellään maan kamaralla, siitä lähdetään.

Kupido-vauvojen määrä ja leikkisä vilske kertoo aikuisille, että ilma on sakeana intohimoista. Jos lapset saisivat kertoa, mitä näkevät tässä maalauksessa, he vastaisivat ilman muuta, että tässä tehdään vauvoja. Paljon vauvoja.

Kulttuuriteoreetikko Norbet Elias lukee Watteaun maalausta ”sosiaalisen toivetilan esityksenä”, jossa ”aristokraattinen publikum esiintyy”. Tämän pohjalta ymmärrän miksi eleet ovat siroja ja liikehtimen muistuttaa tanssi-esitystä. Hovijulkisuus, esimerkillisenä mallina toimiminen, on koodattu rokokoomaisesti, lemmenhommat esitetään muodikkaasti, vaikka aihe on mitä intimein.

Katsokaa noita pareja: yksityisin halu osoitetaan kumppanille mutta näytetään muille. Ei ole ihme, että ”seurustelu” keksittiin silloin.  Sanan kirjaimellinen merkitys viittaa seuraan, vaikka sillä tarkoitetaan yksityistä parisuhdetta. Viisaasti tuo sana kertookin sen, kuinka lemmenpari toimii julkisessa tilassa – se pitää toisilleen seuraa.

Watteau kuvaa lemmenparien kulkueen, parit on kuvattu pieninä hahmoina metsän sisällä, he ovat siirtymässä purjelaivaan josta näkyy vain masto. Kupidoista innokkaimmat lentelevät jo kuin pääskyset maston luona.

Viimeisin pari, maalauksen oikeassa kulmassa on vielä toisiinsa syventyneinä, sylityksin. Heillä on mukanaan peili, jonka he ovat asettaneet Venuksen patsaan juurelle. Edes kupidoita ei lähtö näytä kiinnostavan.

Voiko pro coitum olla sama
kuin post coitum?

Watteun salaisuudeksi on ehdotettu sitä, että maalaus esittäisi sekä lemmensaarelle lähtöä, että sieltä paluuta.

Lemmensaari-aihe on askarruttanut Watteauta pitkään, hän on maalannut siitä useita versioita. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi myös työstä sellainen versio, jossa hoviväki seisoo juhlallisesti jonossa, odottamassa laivaan nousua. Tunnelma on aivan toisenlainen tässä maalauksessa, jossa lähtijät loikoilevat nurmella ja nousevat vähitellen.

Työtä katsellessa tuntuu, että aivan kuin lemmenparit jakautuisivat niihin, joilla on kiire laivaan ja niihin jotka eivät haluaisi lähteä.

Kuvan keskiosassa oleva rouva kultaisessa asussaan on kääntynyt taaksepäin ilmaisten selvästi kuinka haluton hän on lähtemään.Hän katsoo kuinka nuorukainen takana auttaa kaksin käsin kumppaniaan nousemaan ylös. Kulta-asuisen naisen posket punottavat, toisaalta hänen kumppaninsa vaikuttaa pelkältä statistilta jota nainen vastustaa.

Eleiden ja asentojen kieli on aikanaan ollut tulkittavissa, nyt kaikki vaikuttaa poseeraukseta. Erityisesti kainona istuva nainen, kasvot alas mutta suoraan katsojaan päin kääntyneenä, on varsin patsasmainen. Hän onkin saman näkoinen, kuin veistoksen Venus oikeassa kulmassa.  Jostain on kyse, mutta en ymmärrä mistä. Odottaako hän tulevaa yötä vai saako lemmekään päivän tapahtumat hänet muistoihinsa? Mies joka tapauksessa näyttää kiehnaavan hänen ympärillään, tosin kisaillen kupidon kanssa.

Heidän takanaan on pariskunta, jonka syliin nuorukainen tuo kukkia. Aikovatko he viedä kukat saarelle, vai päinvastoin, ovatko he koonneet ne muistoksi saarelta. En osaa sanoa kertooko maalaus lähdöstä vai paluusta. Ja jos ”tie sinne ja takaisin on yksi ja sama” kuten Herakleitos sanoi, en tosiaankaan osaa yhdistää sitä näihin rakkauden toimiin.

Myös etäisimmät hahmot voivat olla astumassa joko lähtevään tai palaavaan laivaan. Vasemmassa reunassa oleva, punaviittainen ja siniasuinen pariskunta on selvästi korkea arvoisin ja hillityin. He muistutavat katsojaa siitä, että hoviseurueen kaikki eleet ovat puhutteleviksi suunniteltuja. Niitä voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärrä.

Norbert Elias tuo esiin sen, miten rokokoon sievistelevä tyyli kertoo ”publikumista”, julkisesta elämästä ja sosiaalisesta toivetilasta. Seurapiirin hauska teennäisyys syntyy siitä, miten lemmenparit ottavat asentojaan toisten parien nähtäväksi. Romanttisissa haaveissa ei todellakaan esitettäisi kokonaista hovia näin kiihkeänä. Toisaalta biologi sanoisi, että kutuaika.

Matka Kytheran saarelle, Venuksen syntymäpaikaan, on klassinen aihe. Tuo Kreetan lähellä sijaiseva saari oli tarujen mukaan jumalattarien asuttama. He antoivat rakkautensa kaikille jotka tulivat saarelle. Yleensä tarinat kertovat että saaren löytää vain yksi ihminen tai rakastunut pari. Ja sekin tapahtuu sattumalta, haaksirikon tai eksymisen seurauksena.

Eliasin mukaan tarun lähtökohta on temppeliprostituutiossa, Kythera on ollut kulttipaikka. Myöhemmin kulttimenojen mielikuva on riittänyt, ja lemmensaaresta on tullut symboli. Sittemmin tätä mielikuvaa on hyödynnetty lemmenlaivoilla, jopa Eliotin korostama publikum löytyy sieltä. Siellä tavataan yhteisö, joka kaikin toimin ja elein ylistää elämää parisuhteissa.

Tuhansien järvien Suomessa saarten mahdollisuudet ovat toisenlaisia, näitä yksityisiä luononhelmoja on käytetty paljon. Pienet, asumattomat saaret ovat olleet suosittuja soutelukohteita, siellä makoilijat näkevät helposti, onko ukopuolisia tulossa.

Norbert Elias: Watteaus Pilgerfart zur Insel der Liebe (1998)

 

 

 

 

Minulla on nyt shiitakerihmasto puutarhassa

On varsin kiinnostavaa huomata, kuinka uuden ajan luonnossa sienet ja rihmastot saattavat olla yhtä olennaisia terveyden ja nautinnon lähteitä kuin perinteiset fotosynteesin hedelmät. Kiinnostavaa on myös tutustua uusiin, hallittuihin lahottamisen prosesseihin – siis sienirihmaston leviämisen hitaaseen tekniikkaan.

Minulla on nyt ensimmäinen oma shiitakerihmasto. Se odottaa koivupölleihin ympättynä puutarhan varjoisessa kulmassa. Jussin kanssa olimme kimpassa saaneet hakkeeseen ympätyn shiitake-rihmaston. Itävaltalaista, viileässä viihtyvää lajia.

Jussi on sienimies, alan spesialisti. Hän houkutteli minut mukaan ymppäystalkoisiin, joista ostimme rihmaston sekä opin kuinka pöllit ladataan. Toki You Tubekin näyttää, kuinka pölliin porataan 40 reikää, ja reikiin pruutataan rihmastoseosta. Sitten vaan mehiläisvahalla peitetään reiät niin, että vieraat itiöt eivät pääse syömään pölkkyä. Koska shiitake-rihmaston tulee levitä parin vuoden aikana pölkkyyn ja kasvattaa sieniä.

Keväisen taimikasvatuksen myötä olen jo oppinut, että kaikenlaista odottamista tulee välttää. Kasvit kehittyvät niin hitaasti, että odottaminen tekisi viljelystä rasittavaa. Siinäkin on kyse hitaasta prosesista, mutta sienirihmaston kanssa on varauduttava vielä hitaampaan kehitykseen. Se on minulle hyväksi.

Jos kaikki sujuu onnellisissa merkeissä, niin  kolmen vuoden kuluttua pöllit fruittailevat ja purskauttavat ilmoille herkullisia ja lääkinnällisiä shiitakkeita.

Puutarhan perällä on nyt parikymmentä pölkkyä, ja noin 800 latauspanosta. Lisäksi siellä on kaksi toteemipölkkyä myös täydessä latingissa. Niissä sienirihmaston tulisi levitä ja lahottaa pölkky juuri oikealla tavalla – räväyttäen sitten aikanaan shiitakesienet ilmoille.

Kukaan ei tiedä mistä sienten fruittailun määrä johtuu: rihmaston leviäminen on varmaa biologiaa, mutta mikä herättää fruittaamiset.

Japanilaisessa, pitkässä shiitake-rihmastojen hoitamisen perinteessä kerrotaan monista ihmeellisistä keinoista fruittailemisen herättämiseksi. Rihmaston hoito vaatii joskus pöllien upottamisen veteen vuorokaudeksi, ennen lämpimän kauden alkua. Mutta joskus vesihoito herätää myös aivan hillittömän fruittailun.

Toisaalta sille ei ole selitystä, miksi fruittailu saattaa viipyä ja puutarhan varjoon jää vain eräänlaisia peräkamarin pöllejä. Ja  miksi isku puunuijalla pölkyn päähän saattaa herättää rihmaston innokkaaseen fruittailuun.

Tätä fruittailun kevättä odotan! Varmaankin tulevaisuudessa tiedämme, millaisin keinoin sienirihmastoja tulee kiihottaa, niin että niiden into purskahtaa toteutuu parhaalla tavalla ja saame napsia sieniä pöllin kupeesta.

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna