Lupiini, onko se jotain lupaavaa

Lupiinit viihtyvät valtateiden varsilla, ne ovat siellä typen takia. Aivan kuin monipäinen yleisö olisi tullut seuraamaan liikennettä. Ja niinhän se onkin: isot tiet muodostavat eräänlaisia tunneleita, joissa autojen tuottamat typpipilvet pyörteilevät; ja lupiinit kokoontuvat sinne ikään kuin nauttimaan ilmapiiristä. Niitten läsnäolo puhdistaa ilmaa, mutta samalla lupiinit ovat vieraslaji, ja liikenteen kanssa jokseenkin pitelemätön.

No niin. Sinä alat tässä jo ehdotella tienvarsille paikallisia lajeja, jotka poistavat samalla tavalla typpeä ilmasta; patistelet tienvarsia kukkakedoiksi, ehdottelet apilaa, joka sitoo typpeä; muistuttelet muista palkokasveista, jotka sitovat typpeä; tietysti päädyt johonkin pienikukkaiseen ja sävykkääseen hiirenvirnaan, jota kasvattelet puutarhassasi itsekin.

Asiaan. Kuvassa oleva lupiini on viljelylajike. Sinilupiini on syötävä ja erittäin protetiinipitoinen laji. Keski-Euroopassa teollinen suurviljely on jo pitkään satsannut sinilupiiniin; seuraava kasvispohjainen paisti, jonka väitetään olevan herkullinen, tulee kuulemma lupiinista. Myynnissä on jo lupiinimaitoa ja lupiinijäätelöä, tämä siksi, että lupiini on varsin kalsiumpitoinen kuten maito. Mutta edes kemistit eivät usko lupiinijuustoon, siihen ei tulisi luontaista makua.

Nyt sinä olet taas lipsumassa, ja alat kohta valittaa ruuan prosessoinnista; ensin luonnonantimet muutetaan massaksi, sitten se neutralisoidaan ja palautetaan luonnollisen makuiseksi. Massa – kuten nyt selittelet – on sananmukaisesti ainesta, proteiinia tai kuitua, jota tuotetaan massoittain. Sitten aineksesta poistetaan erityispiirteet. Näin puusta saadaan selluloosaa ja uutta muovia; näin palkokasveista saadaan proteiinia ja uutta lihaa. Viimein lupiini alkaa näyttää ja tuoksua paistilta.  

Kaikkihan tietävät, että villi tienvarsilupiini on myrkyllinen. Myös me, jotka olemme sitä maistaneet, tiedämme, että lupiininpapua ei voi sylkemättä maistaa, se on niin kitkerää.  Onhan niissä jonkin verran lektiiniä, kuten kaikissa palkokasveissa: herneissä, linsseissä, pavuissa ja maapähkinöissä. Toisaalta lupiini on terveellisempää kuin esimerkiksi vehnä; ja lupiinissa on oikein hyvin mineraaleja.

Mikset voi kirjoittaa niin, ettet käy neuvomaan muita. Kohta olet valittamassa sitä, miksi Suomeen ei edes tuoda lupiininsiementä viljeltäväksi. Kyllä sitä tuotaisiin, jos se menestyisi. Tai jos se Etelä-Suomessa hyvinä kesinä menestyisikin, niin viljely on silti epävarmaa. Tietysti kysyt, että miksei vielä ole kehitetty lajia, joka menestyisi. No, varmasti sitä kehiteltäisiin, jos siinä olisi järkeä. Varmaankin kaura ja kaikki siitä tehdyt tuotteet sopivat tänne paremmin. Omassa ruokakaapissasi on erilaisia, uusia kauraperäisiä aineksia, mutta etpä ole opetellut edes niitten käyttöä ruuanlaitossa.

Lomailua tuulenpyörteiden äärellä

Puuskaiseen tuuleen on tottuminen, koviin syöksyvirtauksiin on tänä kesänä tottuminen. Jos ei kyse kuitenkaan ole pysyvämmästä muutoksesta – tuulisesta aikakaudesta, – eikä siitä että fennoskandiasta tulisi tuulten temmellysalue. Ehkä kyse on vaan uudenlaisesta lomasäästä.

Puuskainen tuuli tekee ulkona olemisestani hetkittäistä; on loma-aika, jonka tuuli tylsistyttää, lopettaa puuhailut ja ajaa sisään. On niin aurinkoista ja kesäistä, haluan siis ulos.

Jotain kiehtovaa on myös puissa ja pensaissa, kun ne humisevat ja taipuilevat tuulessa. Ne ovat eläimiä, tyynen hetken jälkeen ne havahtuvat ja hyppäävät paikaltaan, riehaantuvat ja tyyntyvät sitten. Viimeinkin nuo maahan juurtuneet näyttävät pääsevan liikkeelle. Istun talon seinustalla, nuori männikkö edessäni ja katselen, kuinka se ravaa täyttä laukkaa. Tuuli vinkuu ja suhisee niiden neulasissa.

Puille syntyy tuulessa lihasten liikkeen kaltaista jännittymisen, venymisen ja palautumisen kaltaista toimintaa. Kasvit vahvistuvat näin; ainakin tomaatit kehittyvät ulkona jäntevämmiksi kuin tuulettomassa kasvihuoneessa.

Itse suosin kuitenkin lekottelua tuulensuojaisessa paikassa. Talon kaakonpuoleiselle seinustalle ei pyörteileväkään tuuli tunnu löytävän. Istun seinän vierelle asetetulla tuolilla ja kuuntelen. Tuulenpyörteet kohahtelevat aikansa naapurin vanhoissa koivuissa, pienen tauon jälkeen pyörteet iskevat isoon haapaamme aivan toisesta suunnasta. Kohta aavistan jotain aivan muuta: syöksyvirtaus lähenee, kiihtyvä tuuli painaa puiston männikköä enemmän ja yhä enemmän. Vauhti voisi vieläkin kiihtyä, mutta tällä kertaa se hellittää ennen puiden murtumista.

Olen vähitellen oppinut seurailemaan näitä puuskia. Sen jälkeen kun huomasin keskittyä vain kuuntelemaan, tajusin olevani hallitsemattoman elementin äärellä. Oivalsin, että tässähän istun tuulen reunalla, kaikkine aisteineni, samoin kuin joku toinen lomailija istuu merenrannalla kallion suojassa, katsellen kuinka myrsky iskee rantakiviin.

Itse tosin olen täällä maalaiskunnan lähiössä, kaukana vedestä, harvennetun ja kaatumisvaarassa olevan nuoren männikön reunassa. Olen kuitenkin tunnistanut jo kohdat, joihin tuuli rysäyttää kuin aalto, kallioihin murtuva. Naapurin vanhat koivut humahtavat. Kohta kuuluu kuin lasi pirstoutuisi pihahaavassa ja heti tuuli tyyntyy. Jännitys kasvaa, puiston männyt heräävät, pehmeä männynneulasten metsä kiihtyy täyteen vauhtiin, kukaan ei kaadu, tuuli hellittää: puut laskevat vapaalle, huojuvat vielä hetken kuin verryttelisivät tauolla jäseniään.

Claude Simon kuvasi toisenlaisen tuulen, ei tällaista lomailijan tuulta, vaan tylsän mutta ikuisen. Tuuli -romaanissa tuntuu kuin itse aika puhaltaisi, aivan kuin nykyisyys vallitsisi juuri näin: hetki pysyy nyt, mutta aika puhaltaa tulevaisuudesta käsin. Simonin romaanissa ei ole kyse yhteen suuntaan puhaltavasta tuulesta, vaan juuri tällaisista tuulenpuuskista ja pyörteistä kuin täällä nyt.

Mahla ja maanalaisten hiivat

Mahlasima on valmistunut, pari viikkoa sen jälkeen, kun sitä tuli valutettua koivuista. Kun koivu lopettaa talviunensa, alkaa mahla virrata: se nousee oksan kärkiin ja ruokkii lehtisilmuja niin että ne puhkeavat. Tai toisin päin, puiden silmut paisuvat keväällä ja imevät oksien kärjissä puun suonista nestettä. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa.

Halusin esittää tällaisen rinnastuksen, mahla ja maito, siksi koska juon mahlasimaa, jossa on käyneen maidon maku. Ja pitää siinä ollakin potkua kuin tamman maidossa, ei tosin väkevyyttä vaan maitohappobakteereja ja maan voimaa.

Olisi hyvä tietää enemmän mahlan käymisestä, onhan se ikivanha viikinkien juoma, jonka käyttäminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Maanalisten hiivat! Syvällä maassa olevat juuret tuovat nesteen ja kivennäisten myötä hiivaa, joka saa mahlan muutaman päivän kuluttua käymään.

Sen tiedän, että koivun rungon sisällä puuaines ja ksylitolit ovat täysin puhtaita ja steriilejä – kuten siman valmistus edellyttää. Maan alta siihen tulee luotettava, aina samanlainen hiiva, joka saa tämän ihmeellisen imetystuotteen kukoistamaan.

Monena vuonna olen ihmetellyt tätä maitohappomaisuutta mahlasimassa. Vaikka mahlan makeus vaihtelee, ja vaikka lisään simaan hunajaa ja viinihiivaa, silti maku poikkeaa tavallisesta simasta ja tavallisesta viinistä. Ensin häpesin sitä, pidin simaa epäonnistuneena, sitten ymmärsin että niin sen pitääkin käydä. Tänä vuonna kokeilin kukkaisaa, ja makeutin mahlan syreeninkukkasiirapilla, jota oli jäänyt viimekesästä. Tuoksu on kukkaisa, mutta maku muistuttaa käynyttä, rasvatonta kefiiriä.


Tiaisen kevät

Tuttu koirastiaisen kevätlaulu, niin soolomainen kutsu verrattuna talitiaisten tavalliseen visertelyyn. En tiennytkään, miten suuri muutos kevät on tiaisille. Niitten tavat ja touhut ovat jo alkukeväästä aivan toisenlaisia kuin muulloin. Syksyllä, kun poikaset ovat aikuisia, ne eivät ole erityisen pesä- ja reviirikeskeisiä. Sanotaan niitten tutustuvan syksyllä uusiin paikkoihin, terästävän muistiaan jemmailemalla löytämiään siemeniä puukuorten koloihin.

Kuulemma tiaisilla on sukuelimet oikeastaan vain keväällä.  Muun ajan vuotta ne ovat varsin surkastuneet, mutta kevätmenojen aikaan sukuelimet heräävät ja kasvavat, ottavat vallan.

Tai mikä noissa tiaisissa nyt ottaa vallan: pesimishalu, halu reviiriin. Jokin ottaa vallan tiaisten aivoissakin, niitten suhde lajitovereihin muuttuu: kaikki ovat joko kilpailijoita tai kumppaniehdokkaita.

Sellaista se on: parittelukumppaneiden hakeminen on antoisaa, sitten pesiminen on niin tyydyttävää, ja sitten suuret tunteet kohdistuvat poikasiin. Käytän tällaisia tunneilmaisuja, koska keväällä tiaisissa vaikuttavat adrenaliinit ja endorfiinit poikkeavat vain vähän ihmisen tunnetilojen hormoneista. Tunteet ovat tietysti toisenlaisia linnuilla, mutta mitä tahansa ne ovatkin, ne koetaan yksilöllisesti, ja ne hyrräävät voimakkaasti.

Olen kunnostellut linnunpönttöjä tiaisille. Uskon ymmärtäväni niitten pesimishalua, sitä halua tehdä tähän maailmaan pieni, kuiva ja pehmeä paikka.  Tunne a) mistähän löytyisi muhimispaikka, onhan paikan tekeminen lähes yhtä mukavaa kuin muhiminen.  Rinnastan sen nimenomaan sänkyyn menemiseen, pesä ei ole talo vaan se on sänky maailmassa. b) Panopaikka muovataan peitteissä loikoilemalla ja kääntyilemallä, tiaisten pullea rintakupu painelee suojaisassa pesässä sammalia.  c) Sitten ollaan pesässä sukuelimet paisuneina.  Ja vain siksi, että elämä on oikein mukavaa ja tyydyttävää, se myös jatkuu ja lisääntyy.

Ja ilman muuta – kun pönttöjä kunnostelen – koen olevani hieman myös osallisena tuossa tiaisten onnessa.

No, nyt tosin koiraslinnut vasta laulelevat ja kuuluttelevat alueitaan.  Tuntuu siltä, että pihapiiriin ne tulevat vasta lopuksi: ensin tiaiset keskittyvät puistoon ja sen takaiseen metsikköön. Ei ne pönttöjä tarvitse, pesimiskiihkossaan ne pykäävät petipaikkoja vaikka minne puskaan.  Mutta ennen pitkää ne pyrähtelevät myös täällä, vähemmän kiinnostavissa mutta turvallisissa linnunpöntöissä.

Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.

 

 

 

Ääretön tyhjyys, jouluyö ja Schleiermacher

 

Äärettömyys, jouluyön avara taivas metsien keskellä täysikuun aikaan ennakoi hyvää tyhjyyden kokemusta. Joulun tyhjä ydin on talvisessa yössä: se ei ole mitään tai sitten se on hyvin paljon.  Haluaisin siis sanoa, hyvää jouluyötä – tyhjää tai täyttä – avaruuden äärellä!

Heilige Weihnacht! Jouluaatto on joskus ollut yöhön valmistautumista, lupauksen elementit olivat tarjolla, ilta oli 1806 Schleirermacherille valmistettu, yö voi tulla. Hän kirjoitti Weihnacht Feier, dialogit jossa tarinoitiin ja filosofoitiin joulun olemuksesta. Työ tuli valmiiksi aattona, ja hänellä oli kiire saada ne samantien anonyymeiksi lahjoiksi ystävilleen.

Puhun hieman liian romanttisesti, koska nämä äärettömyysjutut ovat sellaisia. Saksalaisen romantiikan – ja idealismin vuosikymmenenä 1790 avautuneita asioita. Osaan kuvitella, miten mullistavaa oli kokea luonnon äärettömyys hyvänä ja onnelliseksi tekevänä.

Romantikot, nuo intuition ammattilaiset. Aivan kuin nuo öisin liikkuvat romantikot olisivat jo aavistaneet että kohta keksitään sähkövalo, mutta vielä on mahdollisuus paeta todelliseen yöhön. Aivan kuin yössä palellessaan he olisivat aavistaneet, että keveät untuvatakit tulevat vielä tekemään helpoksi tämän mikä heille on raskasta. Aivan kuin heillä olisi ollut suunta jo tiedossa – muttei mahdollisuuksia.  Sitä tarkoitti enthusiasmi, he säntäsivät tulevaisuuteen jo ennen kuin se oli tullut mahdolliseksi.

Ääretön tyhjyys ja kylmä yö on jotain niin hyvää ja raikasta. Tähtiyö on rikas ja avara, ja jokaisen on mahdollista kehittää itselleen sisäavaruus, löytää kosketus uniin ja äärettömään alitajuntaan, sisäisyyteen.

Romantikkojen löytämät äärikokemukset avaruuksien äärellä ovat psyykisiä uudestisyntymisiä merkitseviä kokemuksia.  Ihmisen pienikokoisuus ja vaatimattoman mittaiset asiat valtavien luonnonvoimien rinnalla eivät tuhoa ihmistä, vaan pikemminkin tuulettavat sielua, jossa uinuu samankaltaiset energiat.

Tällaiset valtamerikokemukset olivat romantikkojen löytämiä järkyttävän kauniita, yksin koettavia asioita, ja niitä alettiin kutsua yleviksi.  Samaan henkeen tajuttiin myös, että kaikki mikä oli käsittämätöntä, ei olekaan ahdistavaa.  Käsittämätön voi olla äärettömän rikasta – sanomaton on aistittavissa ja läsnä sanotussa.

***

Huomaan kuitenkin olevani kahta mieltä Schleiermacherin romanttisesta kristillisyydestä: hän oli filosofi, joka teki romantiikan ja idealismin löydöistä teologiset tulkinnat.  Huimaavasta tähtirikkaasta jouluyöstä hän teki teologiaa.

Luonnon ääretön kauneus, ihmisen mittaa suuremman mittakaavan kohtaaminen, oli hänelle Jumalan skaalaa ihmiselle näytettynä, ei tyhjyyttä.

Kaunis sielu, romantikkojen ylistämä ihminen, joka voi olla täysin spontaani ja vailla mitään pahaa, muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi ja uskon ihanteena lapsenuskoiseksi olennoksi.

Samoin musiikki, Schleiermacherin rakastama klassinen musiikki, harmonioineen on tulkittavissa Jumalan ylistykseksi. Samalla musiikki toi avaran jouluyön kokemukset sisätiloihin.

Sivistys, tuo ihmeellinen bildung, oli Schleirermacherille ihmisen henkistä kasvua parhaimmillaan ja teologiaan sovitettavissa. Mutta eihän se niin käy, kaikki ei taivu yhteen, filosofia otti sivistysyliopiston eikä antanut sitä teologialle. Schleiermacherin ylitys kääntyi polemiiksiksi hänen pääteoksessaan: Puheita uskonnosta: sen sivistyneille halveksijoille (suom.1920).

***

Äärettömyys on hyvä, siinä suunnassa on myös tulevaisuus.  Hyväksyn sen teologiset versiot, en kannata, mutta hyväksyn, koska Schleiermacherin kautta teologiaan tuli aivan uudenlaiset ilon rekisterit.  Hän näytti kristityille korkean ilon skaaloja nimenomaan romantiikan innostamana ja jouluyön kautta.

Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä on romanttinen kristinusko, on syytä huomata tunnekokemus: Kristuksen syntymän herättämä ilo. Se edellyttää mielikuvitusta, joka elävöittää evankeliumin koko romanttisella tunteella. Se edellyttää mimeettistä ja Raamatun kertomusta jäljittelevää luovuutta. Evankeliumi toimii luovana rajoitteena, niin että koko mentaalinen kyky suuntautuI Kristuksen syntymän ihmeeseen.

Näin Schleiermacher: Kristus syntyy jokaisessa kodissa uudestaan, ja kodit ovat uuden kehtoja, säteillen hyvää tulevaisuutta.

Schleiermacheria on kritisoitu siitä, että hän aikanaan pyhitti ja privatisoi kodin ja yksityiselämän. Hän toi jopa jouluyön kodin piiriin, niin että ylevä järistys tapahtui vain symbolisesti kaiken kotoisen keskellä. Sanotaan, että lopultakin Schleiermacher jää katselemaan ikkunasta ulos siinä missä hänen ystävänsä ja esikuvansa Schelling on siellä ulkona yössä kaiken armoilla.

Jouluyön kokemus on myös koko maailman uudestisyntyminen vihan jälkeisenä rauhan maailmana. Luovan ja eläytyvän kuvittelukyvyn tehtävänä on iloita myös maailmanlaajuisesta emansipaatiosta, edistyksestä tai pelastuksesta. Jouluyössä on siis kuviteltavissa tämäkin ilo: maailman ahdistavuus ei ole vain tunne katastrofin äärellä, vaan kaikesta huolimatta uhka kääntyy iloksi, jossa maailman voi kuvitella syntyvän uudestaan.

Näin Schleiermacher toi romanttiseen ylevään myös jotain ratkaisevan uutta: uudestisyntymän mentaalisen prosessin. Mutta tuodessaan tämän kaiken Jumalan suojiin, Schleiermacher tuntuu kesyttäneen jotain kesyttämätöntä. Joulukuusen hitaasti kytevä raivo läpeensä kesyn kodin keskellä.

 

Lehtikaalin ajatukset ovat lehtivihreää

Lehtikaali on poimuttunut kuin aivot.  Sillä on paljon pintaa yhteyttämistä varten, ja lisäksi sillä on hyvä muisti.

Se ei unohda mitään, koskaan.  Eräskin, jota olin loukannut alkukesästä, näytti muistelevan sitä yhä. Olin astunut vahingossa sen päälle, eikä kasvi ole vieläkään suostunut nousemaan ylös, rehottaa vaan siinä pitkällään maaten.

Jos ajatukset ovat lehtivihreää, niin lehtikaali on älyllisesti puutarhan vilkkain kasvi. Se on täydellistä aivoruokaa ja pitää ajattelun virkeänä.

Vanhemmiten lehtikaali elää muistoissaan enemmän kuin kukaan muu. Se valmistautuu syksyyn eri tavalla kuin toiset yhteyttäjät. Sen fotosynteesi kiihtyy vaikka valon määrä vähenee, ikään kuin se käyttäisi silloin muistiresurssejaan vihreän tuotantoon.

Koristelehtikaalelle tämäkään ei riitä, vaan sen lehdet muuttuvat vähitellen kirkkaan kukan kaltaisiksi. Sen lehtivihreä heikkenee, ja tämän seurauksena muut värit pääsevät esille.

Kun ensimmäiset hallat tulevat, lehtikaali muistelee jo kesää niin intensiivisesti, että sen lehdet eivät edes palennu. Päinvastoin, ne muuttuvat entistä rapeammiksi ja nuortuvat. Ja kun ensilumi sataa sen päälle, lehtikaali tuntuu rehottavan vihreämpänä ja maukkaampana kuin koskaan, täysin unessa.

Lehtikaalin tiedetään vaikuttavan jonkin verran lamauttavasti ihmisen kilpirauhaseen. Hyvin vähän tosin.

 

 

Kasvien hidas aikarytmi

Kasvukausi kiertää sitä universaalia aikaa, ja tätä paikallista säätä mukailevaa aikaa. Puutarhassa koen tämän lähes huomaamatta.

Aina on jotakin, kuten tuo kuukausimansikka, joka ei edes kukkaan ehtinyt vaikka kesä on ollut pitkä ja lämmin.  Ne ovat vasta nuoria. Kun marras tule, lupaus jota ne kantoivat, katoaa. Yhtä nuoria ovat parsan taimet, mutta ne ovat perennoja, monivuotisia. Siirrän ne isompiin ruukkuihin ja pehmeään multaan odottamaan kevään heräämistä.

”Puutarha on oma-aikainen, en voi käydä sen aikaa. Jokainen kasvi on oma-aikainen.  Puutarhassa monet ajat risteytyvät. Syyskrookukset ja kevätkrookukset näyttävät samanlaisilta, mutta niillä on aivan erilainen aikatuntuma (Zeitgefühl).” (Byun-Chul Han, 2018.)

Ajan tuntee siitä, miten toinen aika käy omani rinnalla. Die Zeit des Anderen, oli Emmanuel Levinasin pieni, filosofinen kirjanen, joka kiinnitti huomion ihmisten eriaikaisuuteen.  Muistan siitä jotain: toisen ihmisen aika kulkee niin eri rytmissä, että kohtaamiset ovat oikeastaan keskeytyksiä. Tuo sana itse on ajallinen: keskeytys.

Minun sisäinen puheeni, ajanvirtani törmää, katkeaa, muuttaa suuntaa, kun joku tulee sanomaan jotain. Keskustelut ovat keskeytysten sarjoja, todella tarpeellisia.  Toisaalla puutarhan hidas aika on tarpeen. ”Puutarha, jossa työskennellään, antaa paljon. Minulle se antaa  Olemisen ja ajan.” (Han,2018.)

Oleminen ja aika, oli myös Levinasille iso kokemus. Selvästikin hän halusi keskeyttää tuon Heideggerin ison aikamonologin ja osallistua siten olemisen ja ajan ymmärtämiseen.

Nyt luen Byung-Chul Hanin filosofiaa tästä, kuinka aika tulee puutarhaan. Han on saksalainen, joka tuo korealaista taustaansa ja zeniläistä aika-tilaa heideggerilaisittain syvenevään ajatteluunsa. Samalla Han julkaisee paljon, ja taso vaihtelee. Tiedä sitten johtuuko se mediajulkisuudesta vai tekstien eriaikaisesta ja nopeasta sadonkorjuusta.

Byung-Chul Han tarkastelee pienessä Lob der Erde -teoksessaan (2018) maata, joka puutarhurin hoitamana muuttuu erityisen ”tulossa olevaksi”.  Puutarhaan Han menee valmistelemaan kukkien tulemista, hedelmien tulemista tai sitten talven yli kestämistä. Niin minäkin sen koen: maanparannustyö on lupauksen valmistelua, ajan tekemistä kasveille.

”Die Zeit des Anderen” luvussa filosofi kohtaa ajan hitauden, kun hän vaalii kukkia. Huoli ja huolehtiminen on hänen tapansa osallistua kasvien aikaan. Heideggerin angstinen huoli saa rinnalleen huolen toisesta. Han toteaa, että koska hänellä ei ole lapsia, kukista on tullut antoisa huolehtimisen kohde.

Marjapensaat ovat jo vanhuksia: lehdissä on läikkiä; niin vähiin ovat voimat käyneet. Käyn napsimassa tomaateista lehtiä, ja ne reagoivat tähän keskittämällä voimansa hedelmiin. Kohtaamiset ovat keskeytyksiä, lehtien riistoa, kritiikkiä, johon kasvi vastaa viikon viiveellä. Niin hitaita ovat kasvien repliikit. Nyt leikkauskohdat ovat parantuneet ja tomaatit kasvaneet.

Byung-Chul Han, kirjoittaa elokuun kukasta nimeltä Herbstzeitlos, syksyn ajattomuus. (Kukan suomalaisesta nimestä ei voi mitenkään pitää – syysmyrkkylilja). Han toteaa, että tämä kukka tuo ”transsendentin ajattomuuden puutarhaan”, se kukkii vielä kun muu kasvillisuus on romahtanut hallan jäljiltä.

Puutarhassani koristekaalit valmistautuvat myöhäiseen kukoistukseen. Kaaliperhosten toukat nujersivat ne kesällä aivan henkihieveriin, saippuavesi hätisti toukkia vain hieman. Mutta vasta kun tervehdin kaalten raaskuja rankalla kädellä ja rapsin vioittuneet lehdet pois, ne ymmärsivät että vielä on aikaa työntää uutta. Kauniita olette, sanon niille nykyään.

 

Parsaa uusilla viljelymenetelmillä

Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä. Penkki on täsmälleen 40 cm korkea niin, että sorkkarautani napsauttaa valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut, vakoon. Aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla.

Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni, en tehoviljelyä, mutta ehkä aurinkokennon ja lämpöjohdon.

Se mitä tehoviljelyvideo ei kerro, on se, kuinka juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Itse parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan vielä. Yleisin väline on ikivanha sorkkarauta jonka käyttö vaatii herkkyyttä ja taitoa olla telomatta vartta.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin, parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi. Hoitoa se vaatii vähän.  Mutta jos penkin unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle ennen sinua.  Tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa parsan juuriston.

Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että kuvittelen alkukesien olevan kohta oman parsan sesonkia.

Kevään ensimmäinen resepti: HANKIKANTO -jäätelo

Jäätelö sulaa ja sitten se taas jäätyy, samoin nämä kevään lumet. Kerran sulanut jäätelö saa pahan nahkean pinnan, ja sisältä se muuttuu hieman hileiksi.

Lapset ovat tulossa käymään, nyt he ovat nuoria aikuisia, mutta muistavat kyllä kuinka litrainen jäätelökuutio lohkottiin neljälle lautaselle. He muistavat myös huudahduksen: ”lapset, syökää nyt se jäätelö ennen kuin se sulaa.”

On kevät ja sulamisaika, lumen rakenne muuttuu karkeaksi. Sulamisajan lumi on jääkennosto, jossa vesi kulkee, ja jota alaspäin hakeutuva vesi puhkaisee. Yöllä vesi jäätyy ja kennostot kovettuvat. Aamuisin hanget ovat raudankovat ja iltaisin romahtelevaa hilettä.

Hankikanto on konsonanttivoittoinen sana, aivan kuin kevään edetessä valkoiset vokaalikinokset vähitellen antaisivat periksi ja valuisivat pois. Kovan keskellä joskus askel upottaa: H..nk..k..nt.

Lapset mustavat hyvin kevätpurot, sekä pakkasöiden jälkeisen cräxjään, kuten he sitä kutsuivat.  Tästä kaikesta voisi tehdä jälkiruuaksi jäätelön.  Jäisiä, ratisevia keksejä, uunijäätelön kuumaa pintaa ja kylmää sisusta.

Hankikanto -jäätelö edustaa kaikkia lumen sulamisen vaiheita: se tehdään samanaikaisesti sekä uunissa että pakasteessa.

Pehmennyt, lumikinosmainen vaniljajäätelö kuorrutetaan marengilla ja paahdetaan uunissa. Tämän kuuman vastapuoli on kylmä pohjoinen, pakastimessa hyydytetty kerma ja valkosuklaarinne jäätelön kupeessa.

Lisäksi jäätelö saa huipulleen vielä ratisevan cräxjään. Se tehdään sumutinpullolla, jossa on päärynämehua. Pikainen viivähdys pakastimessa tekee annokselle rapean, jäisen pinnan.

Näin pitkälle olen päässyt, ja kun nautimme jäätelöä, minä puhelen jo siitä, kuinka lumihiutaleitten lisääminen jälkiruokaan ei olisi lainkaan mahdotonta. Vaikeaa se on, mutta voisi onnistua jos sen tekisi ulkona kun on pakkasta.

Lapset tietävät, että menen kohtuuttomuuksiin. Silti, vaniljalunta voisi periaatteessa tehdä vaniljateestä sumutinpullon avulla hieman samaan tapaan kuin lumitykillä.