Kuinka maa luovuttaa porkkanan

Tartun solmukohtaan naatin ja juuren välille. Nostelen maasta näitä jäykkäjalkoja. Varovasti kuin hammasta irrottaen ne löystyvät, porkkana jos toinenkin.

Lapset tietävät miten kiinnostavaa on nostaa porkkanaa, kuinka maa luovuttaa sen otteestaan.

Aion tutustua maaperään syömällä, haluan tuntea maan sen porkkanalle antaman maun perusteella. Tämä on vain aikomus; minä, tavanomainen bulkkiporkkanan rouskuttelija en osaa tunnistaa maaperää, erottelukyky ei riitä.

Yritys voi sikälikin olla turha, että vain vieraan voi maistaa. En voi maistaa sitä maaperää, jota on kynsieni alla. Minä maistun siltä itse.

Silti, huomaan kuinka pitkä jälkimaku on tässä pienessä, kuivan kesän kiusaamassa porkkanassa. Juuri nostetun ja huuhdellun porkkanan rouskutus antaa raikkaan maun, joka kypsyy pehmeään oranssiin. Jälkimaussa tunnen saman kuin porkkanan naateissa. Siinä on selleriä ja persiljaa, aavistus anista. Mutta maku muuttuu tunkkaiseksi jo ennen kuin haihtuu.

Vatsassa raaka porkkana teettää töitä. Joillekin se kertoo vatsanpuruista,  minä koen sen miellyttävänä, vaikka tiedän, että porkkana puree vatsassa.

Opin pitämään siitä, kun aloittelin kasvissyöntiä. Ne olivat 80-luvun porkkananpurijan vuosia: olin luopunut kirjallisuudesta ja järsin kirjastossa filosofian alkeita, poimin maiharin taskusta porkkanan. Joku huomasi, miten multainen se oli ja varoitti maabakteereista. Ai, tosiaan, totesin ja sen jälkeen kävin aina kirjaston vessassa huuhtaisemassa porkkanani.

Opin nauttimaan raa’an juureksen murinasta vatsassa. En tiennyt, että haudutettu porkkana on terveellisempi: jopa antioksidantit irtoavat paremmin kun juures on kypsytetty.

***

Tänä kesänä porkkanarivin harventaminen unohtui, ja nyt mullasta nousee paikoin pieniä korkkiruuveja, toisiinsa kietoutuneita porkkanoita. Miks ne tolleen kietoutuu, ympäri toinen toista? Toisaalta heti kun on tilaa, niistä tulee paksujalkoja, liian isoja.

Parhaita ovat sormiporkkanat. Sormet asettuvat sopivasti vierekkäin, kuin käsi kasvaisi mullassa.  Solakoissa porkkanoissa ei ole mautonta ydintä, koska paras osa on juuri ulkopinnan alla, ja sormiporkkanoissa sitä pintaa on eniten.

90-luvun pulavuosina valikoin lapsia varten 5 kg porkkanapusseja, maistelin erilaisia, ja makeimpia ostin sitten pusseittain.

Silloin kuvittelin, että maun perusteella pystyisin erottamaan typpibuustauksen ja myrkkyjen määrän. Tämä johtui siitä, että todella huonoja ja metallin makuisia porkkanoita tarjottiin siihen aikaan usein syötäväksi. Porkkanakemppiä tykitettiin järeillä aineilla. Tarkka valikointi kannatti, samaan hintaan saatoin saada rapeita ja hyviä.

Huonoimmat porkkanat ostin ovelle tulleelta hevosmieheltä: 10 kg luomuporkkanoita, oikein juuttisäkissä.  Ne olivat niin metallisia maultaan, että pian oivalsin asian. Myyjä oli saanut halvalla ylimyrkytetyn porkkanasadon, eivätkä hevoset suostuneetkaan syömään niitä. Mies päätti jakaa porkkanat rehteihin juuttisäkkeihin, silloin ne voi myydä luomuna pois.

Tämän kesän lajikkeeni on Nantes varhainen, oranssi. Joskus historiassa porkkana oli punainen, kolmisen sataa vuotta sitten tapahtuneen ihmeen, mutaation, seurauksena löytyi oranssi. Ja heti sitä haluttiin viljellä. Aivan kuin oranssi pureskeltava olisi jo ollut odottamassa tulemistaan.

Kumma kyllä porkkanan ihme tapahtui nimenomaan juuressa eikä kukassa, jota yleensä pidetään värien alueena.

Sekavihannespussi onkin sitten tulosta tästä porkkanan värivaihtelusta. Niitten valikoimat koostuvat pääasiassa erivärisistä porkkanoista. Vain pienen pienet paprikan palat, kirkkaan punaiset, virittävät  nuo eriväriset porkkanakuutiot.

Valitettavasti kaikki pakastevihannesten valikoimat tuntuvat yhdistelyn parodialta – niin kauan kun inkivääri puuttuu. Sillä porkkana on löytänyt parinsa jo kauan sitten: kokit tuntevatkin parhaat porkkanan ja inkiväärin sekoitukset.

Toisaalta: olen nähnyt kuvan, joka tuntuu lupaukselta:  porkkanaa dipataan siinä johonkin mullalta näyttävään, tummaan ja tukevaan seokseen. En saanut selville, mitä se oli, mutta juuri multaan dippaamisesta haluaisin tehdä kattauksen. Dippaamisen ele on kuin kaste, mutta mullasta nostamisen sukua.

 

 

 

Kyky aavistaa kevät jo ennen sen tuloa

Kevään ensimmäiseen merkkiin havahduin vasta maaliskuun lopulla, oli suojasää ja kosteutta ilmassa. Märän puun tuoksua, ehkä, kevään ensimmäinen merkki oli ehkä hieman myöhempi maantien tuoksu, märän hiekan ja saven vivahde. Ehkä niitä tuoksuja oli enemmän,  mitä milloinkin sekoittui suojasään kosteuteen, kun ilma viiletessään vahvisti tuoksuja.

Kevään merkkejä on paljon, sen huomaa kunhan välttää ensimmäisen liian pikaista valitsemista. Sama, jos astuisin ulos nuuhkimaan ulkoilma, ja heti tunnistaessani dieselin katkun, päättelisin että juuri se on ulkoilman ensimmäinen merkki.  Kevään ensimmäisiä merkkejä on tarjolla satoja, kaikki ne ovat satunnaisia. Miksi tarvitsisin mitä tahansa merkkiä, jonka voisin asettaa ensimmäisen paikalle ?

Kevään aavistus viittaa laajalle: epämääräiseen ilman kosteuteen, joka välittää monenlaisia tuoksuja. Se on märkä puu, jos kuljen puupinon ohi; tuore havu, jos lähistöllä on kaadettu metsää. Ensimmäinen merkki voi olla kelirikon tuoksu, tai tuoksu joka syntyy kun katupöly kastuu lumen sulaessa. Kevään merkiksi voidaan valita mikä tahansa joka tulee illan tuoksuna, kun hieman lämmennyt sää herättää hajut ja viileneminen voimistaa ne.

Aamuisesta ilmasta löytämäni kevään merkit ovat toisenlaisia, usein ne ovat valon lisääntymiseen liittyviä huomioita. Keskipäivän kevään merkit ovat sulamisjälkiä lumessa,  tai ne voivat olla kevään eleitä: kasvojen kääntäminen päin aurinkoa, silmien sulkeminen ja toteamus, että se lämmittää jo.

x x x

Kevään aavistus on odotusta. Joskus aurinko valaisee ja lämmittää niin paljon että syntyy vihreää. Pidän tästä odotuksesta, koska se on samantapaista kuin kasveilla. Niitten herääminen on aavistuksen kaltainen, mutta biologinen.  Kasvi ennakoi valon sekä lämmön lisääntymisen, ja uskaltaa siksi repäistä siemenensä, työntää itua odottamaan valoa. Mutta lehtiä se voi kehittää vasta saadessaan valoa.

Kevään aavistuksen – sen aloittamisen jo ennen, ennen kuin se on tullut – voi siis havaita myös siemenissä. Kukkaruukkuun joutuneet kyntelin siemenet itivät varhain, mutta koska valoa ei ollut vielä tarpeeksi, ne venyivät ja venyivät ikään kuin voisivat hieman korkeammalla avata sirkkalehtensä valolle. Kun siementen voima loppui ne kaatuivat, niitten biologinen aavistus oli sillä kertaa väärä.

Sanalla  ”kevät” on ehkä erilainen sisältö kuin sanalla ”spring”. Kevät alkaa vähäisemmistä merkeistä täällä pohjoisessa, siinä on pakostakin etäistä aavistusta ja ennakointia. Aivan kuin puutkin täällä kasvaisivat ohuina ja suorina,niin itumaisesti ylöspäin, ennakoinnin varassa, valon täyttämää aikaa odottaen. Etelässä puut levittävät oksansa aikaisemmin.

Aavistus, jonka koen keväässä, on kasvillisuuden heräämisen kanssa samantapainen: olen kostean sumuisessa tilassa, kuin kasvi sumutinpullon alla jalat ravassa. Kun haistan kevään, minussa viriää tuo meillä ihmisillä jo rappeutunut aisti, joka on kosketuksissa ilman molekyyleihin.  Hajuaisti on kosketuksen tapainen, mutta  se tapailee ilmaa, ja nenään kantautuu myös etäisiä aavistuksia. Kevään aavistus, on jotain mikä voi haistaa vaikka kevään läsnäolo puuttuu.

Toisaalta kevät tulee myös korvaan; se ilmenee myös akustisesti ja tulee jo ennen suojasäiden tuoksua. Valon lisääntyminen muuttaa pohjoisten lintujen piipityksen viserrykseksi: tammikuinen tiaisen harvakseltaan tapahtuva yksitavuinen muuttuu jo maaliskuussa monitavuiseksi. Ne vastaavat valoon, muutos on reaktio valon lisääntymiseen.

Linnut siis muuttavat tilan, niiden viserrys muuttaa valon akustiseksi. Varsinkin tiaisten äly ja valppaus tässä uuden akustisen ympäristön julki kuuluttamiseen on ihailtavaa. Ne ovat ensimmäisiä ja ikään kuin avaavat pelin muillekin.

On lohduttavaa ajatella, että valon lisääntyminen on ikuinen, pysyvä ja tarkka muutos. Se herättää linnut lähes yhtä tarkasti. Kasvit aktivoituvat myös suhteellisen tarkasti kevättä varten, ja ihmiset osaavat odottaa. Mutta tuleeko kevät? Säätilat ja tuulten virtaukset vaihtelevat: ne ovat tuoneet hyviä keväitä joihin luotamme, vaikka tulossa olisikin huonoja keväitä.

 

Tervehtii maata, Wienerwaldia, viinimaata

Tervehtiä metsänpohjaa, aluskasvillisuutta, aavistaa pintajuuristo, sienirihmasto ja puiden syvät juuret. Olen tullut lumen keskeltä Wienerwaldin  kevääseen, ja heittäydyn koko kroppani painolla maata vasten. Painaudun vihertyvään kasvillisuuteen, saan halata maata. Yhtä hyvin voisin myös itkeä ja antaa kyynelten tulla, paljon on tuhoutunut ja paljon tulee vielä tuhoutumaan.

Mutta vihreä nousee taas, joska juuret ovat elossa. Karhunlaukka on yhtä aromikas villiyrtti kuin aina ennenkin: terve, sinä mieto ja valkosipulin sukuinen varhaiskevään yrtti.

Wienin huonoin sesonkiruoka tarjottiin Praterin puistossa, terassiravintolassa, jonka nimeä en halua muistaa. Kuinka on mahdollista tehdä karhunlaukkamunakas ilman minkäänlaista makua? Ja tähän aikaan vuodesta karhunlaukka on kaikkein halvinta rehua. Mutta tuo vihreä silppu oli ehkä vielä halvempaa, pelkkää heinää.

Parhaat kokit eivät mainitse karhunlaukkaa, eivät anna nimeämisen pilata löytämistä. Kun alkuliemenä on sipulikeitto, ja sitten muutaman lusikallisen jälkeen tapahtuu valaistuminen, jonka kokki on suunnitellut: ja ihastus nousee keiton ääreltä, no  mutta tämähän on…

Tällä kertaa karhunlaukan tunnistaminen tapahtui surkean oloisessa, tupakansavuisessa pikkukuppilassa. Lounas-annoksen nimi oli paistettua kuhaa ranskalaisilla perunoilla. Runsaiden kuhafileiden ylle oli valutettu voikastike, joka oli maustettu juuri tällä villiyrtillä, tällä, joka laittaa sielun laulamaan. Tuntui kuin kuppilan tupakkarinkikin olisi ollut puoli tuntia savuttamatta – ja  kokin temppu toimi taas. Älä mainitse karhulaukkaa, anna ruokailijan yllättyä, koska niin tulee parhaat tipit.

Ja kiitos myös maaperälle, jonka juurista nousee viiniköynnös. Erityisesti Grüner Weltliner -niminen rypäle, muodonmuutoksen jälkeen tarjottuna Wienin kahviloissa, paikoissa, jotka ovat kuin tehtyjä lukemista ja hyviä kirjoitushetkiä  varten. Valkoviini on kuin skumppa, se ei vie huomiota itseensä kuten punkku, vaan antaa ajatusten kuplia. Kiitos niille muutamien lasillisten aiheuttamille sysäyksille hyvissä alkuillan paikoissa: Cafe Alt Wien, Cafe Jelinek, Cafe Rathaus. En mainitse sitä paikkaa, jossa oli hyvää valkkaria, mutta sietämätön ja häiriköivä tarjoilija.

Erityisesti kiitän itse maaperää, joka on satojen vuosien ajan jaksanut työntää rypälettä. Sitä se työntäisi yhä, jos vaan juuret pysyvät elossa.

Miten meidän tulisi elää tämä loppuaika, kun suuri lajien kato alkaa olla jo totta, vaikka sitä ei tunnusteta. Haluaisin elää lähellä maata, mitä sitten tapahtuukin. Ehkä pelastus on maaperässä, juuristojen, sienirihmastojen ja bakteerien yhteistyössä. Ja jos pelastusta ei ole, elämänmuotomme lamaantuu ja minä, sekä suuri osa meistä painuu pitkälleen maahan.

Karhunlaukka on villiyrtti, joka elää Suomessa vain eteläisillä alueilla. Olen jo kahdena vuonna yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, mutta idätys vaatii kovin tarkkaa kylmän ja lämpimän vaihtelua, niin että en ole onnistunut.

Wienerwaldin tienoilla, suojelualueen ulkopuolella, kaivoin maasta muutamia karhunlaukan sipuleita ja tungin ne takin taskuun. Nyt ne kasvavat ruukussa ja voivat erinomaisesti, mutta talvesta selviäminen on niille epätodennäköistä.

?