Kevään ensimmäinen resepti: HANKIKANTO -jäätelo

Jäätelö sulaa ja sitten se taas jäätyy, samoin nämä kevään lumet. Kerran sulanut jäätelö saa pahan nahkean pinnan, ja sisältä se muuttuu hieman hileiksi.

Lapset ovat tulossa käymään, nyt he ovat nuoria aikuisia, mutta muistavat kyllä kuinka litrainen jäätelökuutio lohkottiin neljälle lautaselle. He muistavat myös huudahduksen: ”lapset, syökää nyt se jäätelö ennen kuin se sulaa.”

On kevät ja sulamisaika, lumen rakenne muuttuu karkeaksi. Sulamisajan lumi on jääkennosto, jossa vesi kulkee, ja jota alaspäin hakeutuva vesi puhkaisee. Yöllä vesi jäätyy ja kennostot kovettuvat. Aamuisin hanget ovat raudankovat ja iltaisin romahtelevaa hilettä.

Hankikanto on konsonanttivoittoinen sana, aivan kuin kevään edetessä valkoiset vokaalikinokset vähitellen antaisivat periksi ja valuisivat pois. Kovan keskellä joskus askel upottaa: H..nk..k..nt.

Lapset mustavat hyvin kevätpurot, sekä pakkasöiden jälkeisen cräxjään, kuten he sitä kutsuivat.  Tästä kaikesta voisi tehdä jälkiruuaksi jäätelön.  Jäisiä, ratisevia keksejä, uunijäätelön kuumaa pintaa ja kylmää sisusta.

Hankikanto -jäätelö edustaa kaikkia lumen sulamisen vaiheita: se tehdään samanaikaisesti sekä uunissa että pakasteessa.

Pehmennyt, lumikinosmainen vaniljajäätelö kuorrutetaan marengilla ja paahdetaan uunissa. Tämän kuuman vastapuoli on kylmä pohjoinen, pakastimessa hyydytetty kerma ja valkosuklaarinne jäätelön kupeessa.

Lisäksi jäätelö saa huipulleen vielä ratisevan cräxjään. Se tehdään sumutinpullolla, jossa on päärynämehua. Pikainen viivähdys pakastimessa tekee annokselle rapean, jäisen pinnan.

Näin pitkälle olen päässyt, ja kun nautimme jäätelöä, minä puhelen jo siitä, kuinka lumihiutaleitten lisääminen jälkiruokaan ei olisi lainkaan mahdotonta. Vaikeaa se on, mutta voisi onnistua jos sen tekisi ulkona kun on pakkasta.

Lapset tietävät, että menen kohtuuttomuuksiin. Silti, vaniljalunta voisi periaatteessa tehdä vaniljateestä sumutinpullon avulla hieman samaan tapaan kuin lumitykillä.

 

Siiderin valmistus, kolme hyvää sattumaa

Nyt voin jo paljastaa joulusiiderini salaisen ainesosan. Seikan, joka teki tuosta juomasta niin erityisen omenaisen, hiilihappoisen, mutta silti lähes alkoholittoman. Tein siiderin umpijäätyneistä omenista. Tämän lisäksi valmistuksessa tapahtui myös jotain muuta onnekasta.

Viime syksynä, jos muistatte, ensimmäinen pakkasjakso sattui lokakuun alkuun. Jakso oli niin kylmä, että omenat ikäänkuin pakastuivat oksilleen. Keräsin noita kalahtelevan jäisiä omenia kassillisen naapurin omenapuusta; pesin, kairasin ja laitoin ne heti kiehuvaan veteen. Jäätyminen oli lisännyt omenien makeuden huippuunsa. Minulla ei ole puristinta, niinpä survoin kattilallisen sauvasekoittimella hilloiseksi, keittelin seosta hieman ja jatkoin tavalliseen siiderin valmistuksen tapaan.

Kuinka hyvin olinkaan varautunut ensimmäisiin pakkasiin. Yleensä hallayöt yllättävät ja masentavat puutarhan. Lakastuneet ja veltostuneet vihannekset mätänevät välittömästi, kun päivällä lämmpötila nousee. Siksi olin varautunut harsojen avulla: peittelin kaalet ja juurekset ennen kuin vesisade muuttui rännäksi illalla ja lumeksi aamulla. Kylmän jakson aikana harsot olivat imeytyneet raskaiksi, räntäisiksi levyiksi. Jänikset olivat kurkotelleet niitten alle, ja syöneet reunimmaiset lehtikaalit.  Silti, marraskuun alussa, jäälevyjen alta löytyi raikkaan vihreää kaalta,  myös pienten nauriiden naatit olivat vielä tuoreita.

Puutarhassa viimekesä oli katovuosista pahin pitkään aikaan, eikä siitä ole muuta sanottavaa kuin lehtikaalisipsit pöydällä ja siideri sammiossa.

Siiderin kypsymiessä tarvittiin tuuria. Viinihiiva oli vanhaa ja heikkoa, mistä lie kaapin pohjalta olinkaan napannut sen. Ehkä hiiva oli täysin kuollut, ja sen ansiosta siideristä tuli lähes alkoholitonta. Tavallinen joulunajan turvotus ja punotus tuli siis vältettyä. Kuolleen hiivan takia käymisastian tapahtumat olivat verkkaisia, niin että marraskuun alussa kun erotin nesteen mäskistä, huomasin että maku oli imeltynyt hyvin. Ainoastaan pieni etikkainen terävyys juoman maussa herätti huolen, millaista etikkaa juoma olisi jouluna.

Taitavat siiderin valmistajat eivät lisää hiivoja, vaan antavat omenien omien hiivojen tehdä työn.  Parhaimmissa siidereissä on myös pieni etikkainen vivahde, ainakin siinä toissa kesänä Madridissa nauttimassani, jota pöytäseurueessa ylistimme. Minulla oli sammiossa siis jotain lupaavaa odottamassa.

Tiedän kyllä, että pienikin etikan vivahde on uhka siiderissä. Oli aivan mahdollista, että siiderini olisi ollut jouluun mennessä jo pilallista. Mutta kun säilytin juomaa tuon viimeiset puolitoista kuukautta ulkovarastossa, ja lähes nolla-asteessa, niin kaikki pelastui ja hyvä maku säilyi loppuun asti.

Näin on vuoden 2017 juomat pantu ja nautittu. Lähes alkoholittomien, mutta kypsyvien juomien kanssa tuli monenlaista kokemusta. Ensimmäisenä oli mahlajuoma, mutta hyvän alun jälkeen kanisterin pinnalle ilmestyi hometta, sitten tuli voikukkaviini mutta kesä oli niin kylmä että sen juominen oli pelkää lämpimän ajan nostalgiaa, mutta onnelliseksi lopuksi tämä omenasiideri. Nam.

 

 

Heltat ja sivut, haperot

Ajan kulua voi nopeuttaa laittamalla haperot kuivuriin, ja iltaan mennessä ne ovat jo vanhoja ja hyviä.

Vaikuttaa siltä, että tulevana talvena pöydässä on ruskea nahkaselkäinen kirja (Cervantes Don Quiote) lasi espanjalaista punaviiniä sekä kuvatuista haperoista valmistettu tuulisuoja, nostettuna kukkakaalikinosta vastaan (vain jos syksyn kaalisato toteutuu koko komeudessaan).

Mutta nyt kun paahdan haperot öljyssä, ne ovat tuoreita ja pureskeltavia. Mutta vain hetken aikaa. Seuraavana aamuna aistin jo väsähtäneen rasvan. Makuero on pieni, mutta olen oppinut tunnistamaan sen. Kuivatuissa haperoissa, alustavan maistelun perusteella tuntuu olevan samoin kuin tateissa, sienen maku tiivistyy ja paranee.

Haperot, kirkkaine lakkeineen, nuo metsien muovikiekot. Niiden helttoja hapertuu muruiksi poimittaessa, mutta kuumennettaessa ei. Ihmettelen, että onk0han kyseessä jokin lihaan verrattavissa oleva ilmiö.

Ruokapöytien tofu, hapero, sen voi maustaa mihin suuntaan tahansa. Olen jo päässyt eroon rutiinimaisesta kikkomanista, kokeillut soijakastikkeen sijaan kanalientä ja sipulikeittoa, löytämättä vieläkään ratkaisua vastapaahdetulle haperolle.

Kokeilin haperoita öljyssä säilöttyinä: valutin vain kuumaa öljyä niiden  päälle kattilassa ja ladoin purkkeihin. Osa onnistui erinomaisesti, pari purkkia oli päässyt pahentumaan – kuuma öljy ei ollutkaan läpeensä steriloinut sieniä, ja hajusta tiesin heti että bakteerit olivat valloittaneet ne purkit. Mutta kaikki muut olivat erinomaisia. Öljyssä säilötyt kuppimaiset kangashaperolakit viihtyvät hyvin talvisissa padoissa. Ne ovat parempaa pureskeltavaa kuin kaupan herkkusienet, championien voittajat.

Nyt tiedän että suutuntumaksi sanotun pureskelun kannalta parasta ovat öljysälötyt haperot. Mutta entä maku, kiinnostuneena odotan mitä kuivattu hapero nostaa esiin.

Lisää sienten ihmettelyä Almakassa

Sienen löytämisen löytäminen

Muovinen ja hapero

Mistä seuraa kehnäsienelle

Lasillinen hellejuomaa (paahdetta ja valoa)

Kuva: vasemmalta oikealle kesäkuu, heinäkuu, elokuu ja syyskuu. Toukokuu puuttuu, eli pullollinen mahlasimaa.

Saisipa lasillisen hellejuomaa, edes lasillisen, tällaisena hyisen kylmänä heinäkuun päivänä, kun viileä suihkuvirtaus estää helleilman nousun tänne pohjoiseen. Kunhan vaan olisi hellejuomaa, helteisen iltapäivän lasillinen.

Kesäkuussa eräänä päivänä kaadoin pullosta lasiin voikukasta tekemääni kukkajuomaa. Kesäkuujuomaa, voikukkasimaa, ja huomasin että siman sijaan juoma voisi olla pehmeämpää, lähes teetä mutta ei sentään. Tee tuo mieleen pilvisen päivän; sen pehmeys asettuneena lasilliseen.

Halusin juotavaksi lasillisen kesäkuun valoa, oli kirkas pilvetön iltapäivä, jolloin kukat on kerätty. Kun ne hautuivat kuumassa vedessä, oli tehty keltainen teevesi, silkkaa pehmeyttä. Siitä alkoi kehittyä juoma, jossa olisi mahdollisimman miedon valoviinin kaltaista pehmeää ja kirkkasta valoa.

Mutta nyt on jo heinäkuu, muistan kuinka nautin lasillisen täysin oikealla hetkellä, silloin kun voikukkajuoma oli vielä pehmeää ja raikasta. Avattaessa pullo sihahti juuri sopivasti, mutta hetki ja lasillinen oli pian ohi. Myöhemmin pullot kuohahtivat jo avattaessa kuin tavallinen sima.

Helteitä ei tullut, on heinäkuu, supermarkettiin astuessa voi aistia turhan ilmanviilennyksen, viikkolehtien kesäkuvat ovat jäljennöksiä viimevuoden ainoalta helleviikolta. Saisipa nyt lasillisen hellejuomaa, kypsää heinäkuista auringonpaahteen juomaa. Pihlajanlehtijuomaa.

Haluan valmistaa lasillisen jossa pihlajasta irtoava paahteinen pähkinän maku maustaa helteisen valon, joka huuhtoutuu silmäluomien läpi, ja kun nousen istumaan ja ojennan käteni kohti lasia, olen nurmikon laidalla, lähellä välkkyvää järvivettä.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Grillaaminen on hehkuttamista

Kesää markkinoidaan grillaamisella, liha-sesonkina vaikka luonnostaan kesä kuuluisi tuorevihanneksille. Ehkä tämä on mahdollista hehkuttamisen kaksoismerkityksen vuoksi.

Kesäisiä ruoka-aineita täytyy hehkuttaa, grillata, syödä kuumaa ja varoen sekä hekumoiden. Jos olisin ollut Agicola kääntäisin vierasperäisen grillata-sanan siis hehkuttamiseksi. Kesäruoka laitetaan hehkuttamalla ja se syödään hekumoiden.

Oikeastaan hekumointi aloitetaan jo kaupassa, kun valitaan paprikaa ja kesäkurpitsaa. Ananasrenkaista olen luopunut, ne pettivät odotukseni jo kymmenen vuotta sitten eräissä parvekejuhlissa. Broilerin rintapalat olivat yhteen aikaan herkkuani, ja myönnän joskus yhä kaipaavani niitä. Lisäksi minun on vaikea katsoa, kun tv-kokit pilaavat kalaa grillaamalla, en ole ollenkaan varma voiko arvokalalle tehdä niin.

Tomaattia ja sipulia en ole vielä nostanut grillissä hekumoinnin arvoiseksi, ne ovat parhaimmillaan muulla tavalla valmistettuina.

Kaupassa tapahtuvan valmistelevan hekumoinnin jälkeen vihannekset maustetaan yleensä hekumointikastikkeella, jossa chilillä on arvoisensa asema.

Täytyy myöntää, etten mielellään vetelisi samaa kastiketta kalan, paprikan ja kesäkurpitsan päälle. Pehmeäksi hehkutettu paprika ei tarvitse muuta, kala tarvitsee voita ja kurpitsa ehkä pippuria ennen kuin niistä tulee hekumoitavia.

En tosin ole aivan varma, mikä sopisi kurpitsalle parhaiten – pitäisikö sitä kuitenkin itkettää ensin suolan avulla, mutta niin että suola ei imeydy siihen vaan neste poistuu, koska suolaantuneesta kurpitsasta on mahdotonta nauttia. Muistan useistakin grillijuhlista haaleat, mitäänsanomattomat, sosiaalisen viivyttelyn pilaamat kurpitsat, kun niihin pitäisi käydä kiinni ahneesti,juuri hehkutettuina.

Jos rokkaan tulisi itua

Mitä emmin, kun viima puhaltaa lumipölyä ja hipoo routaista maanpintaa. Olisiko yksinkertainen rokka mitä: kuivatut herneet ja niiden liottaminen sekä hidas keittely? Rokkaa, papurokkaa tai hernerokkaa, jotain yksinkertaista, rasvaista ja tukevaa keittoa. Pitääkö rokan olla rasvaista? Huomasin, että suomensukuisissa kielissä muinoin rokka viittasi kaikkiin rasvaisiin keittoihin, parhaimmillaan pelkkään keitettyyn rasvaan.

Ehkä kermaa? Kookosmaitoa on käytetty hernemuhennoksessa, ja siihen se sopii intialaisesti maustettuna, mutta se on täysin eri asia kuin rokka. Lapsena nautin hernekeittosta, johon sekoitettiin tosiaankin kupillinen kermaa. Ehkä sekään ei ole rokkaa. Tukevasti rokkaavaa rokkaa: närkästyin Saksassa kun sain alkukeittona hernelientä, ei käy, kaipasin jotain sakeampaa.
herneet

Ei, en laittanut herneitä valkoviiniin likoamaan. Haaveilin toki eräänlaisesta hapanvellin aatelisversiosta. Josko Miehikkälän legendaarinen hapanvelli kehittyisi valkoviiniversioksi, samalla tavalla kuin hapankaalesta saa viinissä muhineen version. Hapanvellisä käytetään ruisleivän juurta tuomaan hernekeittoon tuo paikallinen happamuus. Entä valkoviinin happamuus? Luovuin kokeilusta, sitä on varmaan yritetty. Epäilen, että hernerokka viinissä tuo mieleen entisen kotiviinipönikän pohjat.

Kokeilen toista suuntaa, hapattamisen sijaan idättäminen voisi sopia. Maksimoin siis liottamisen. Tarkoitukseni oli liottaa herneitä viispäivää ja pitää vesi raikkaana niin kauan, että herneet puhkeavat eloon ja alkavat työntää itua.

Tiesin, että kaikki siemenet eivät idä. Tehotuotetut ja monta vuotta sitten kuivatetut herneet tuskin enää elävät. Viimekesäisissä luomuherneissä on parasta ituvoimaa. Ehkä näin syntyy vitamiinipommi, niin ajattelin, rokka joka voittaa tavallisen purkkihernekeiton. Sitten epäröin, olisiko pitkään kiehuneessa iturokassa enää mieltä.

hernekeitto

Näin kehittyi ratkaisu, ja tavallista parempi hernerokka. Olin huuhdellut herneet päivittäin: oli kulhollinen sikiöitä, joista kehittyi aivan pieniä pystyssä sojottavia häntiä. Yllätyin miten helposti idut irtosivat, kun pyörittelin herneitä kämmenten välissä. Ja kyllä, herneitä keittelin pitkään. Valmiiseen rokkaan tuli sitten tuore kruunaus herneitten omista iduista, jotka lisäsin vasta lopuksi.

 

Tallenna

Nuput paahdettuina

voikukannuput Parasta ovat voissa paistetut voikukan nuput. Niiden mieto aromi vetäytynyt ja tiivis maku tarvitsee voin. Nimenomaan suoraan pellon pientareelta haettuna ja paahdettuna, sormisuolalla terästettynä. Älä huoli voikukan karvaista nesteistä, huolellinen paahto kyllä häivyttää kaiken kitkeryyden ja jättää kypsän maun.

Tämä on sitä vihreän ydintä, nupuja, räjähtäviä nalleja, jotka piilevät voikukkapuskan vihreyteen kätkeytyneenä. Tämä ennenaikaisuuden tunne, tämä outo sadon keruu ennen kukkimista ja kypsymistä, ikään kuin poimisin pelkkiä lupauksia. Silti, rehevän kasvuston juurella suorastaan istahdan maahan, napsin kaksi käsin nuppuja kassiin.Syy istua kedolla, minulle siitä on muodostunut eräs onnen istumapaikka, syy pudottautua, syy antaa horisontin kohota, pelkästään sen takia olen taas tullut voikukkien luo. Nyt on pilvinen päivä ja toukokuun lopun viileähkö jakso, vielä tulen keräämään keltaisia voikukkia kesäviiniä varten. Jonain aurinkoisena alkuiltana, kun kukat ovat medestä runsaita vain hieman ennen ennen kuin ne vetäytyvät suppuun.

Täällä syrjäseudulla tuntuu hieman oudolta kysyä maanomistajalta lupaa rikkakasvien poimimiseen. Olen jo lapsena oppinut, että keskelle peltoa ei koskaan mennä talssimaan. Ja kun traktorimies sattui kerran peltotielle, kysyin että voinko kerättä voikukkaa, pysyn kyllä pientareella.Ilman muuta.

Nyt olen eka kertaa koonnut nuoppuja myös säliöttäväksi. Kerran tosin pakastin kourallisen nuppuja mutta ne tuntuivat menettävän täysin makunsa, ja maistuivat pelkiltä heinäpalloilta. Nyt yritän kaprisohjeen mukaisesti: olen kiehauttanut kattilallisen nuppuja suolavedessä, nuput aukeavat hieman kuumassa vedessä, nyt ne ovat tekeentymässä kolme päivää, kunnes purkitan ne maustettuun etikkaliemeen. Hyvä maistaa sitten talvella.

Kasa ahvenia

ahvenetAhventen kanssa on vielä paljon tekemistä, ennen kuin niistä löytyy sopivat tulevien aikojen ruokaherkut. Nyt pikkuahvenia, viikko sitten keskikokoista kutuahventa – välittömästi pyynnin jälkeen nautittuna. a) ahvenen mätiä ja ohuita ahvenen fileitä graavattuna, paahdetun leivän kanssa b) keko nyljettyjä ahvenia paistettuna, naposteltavaa illan istujaisissa valkoviinin kanssa.

Nämä ovat parhaat, mutta pikkuahven tarkemmin sanoen sangollinen pikkuahvenia. Lähiruoka, sekä proteiinin lähde, ja tulevaisuudessa niitäkin enemmän se kalaruuan erityinen aivoja ravitseva ominaisuus.

Katiskalla nousi pientä ahventa, kuin vääntäisi veden alta esiin välkehtivän pensaan, värisevän, kimaltelevan. Elämää täynnä olevan ansan, joka räpistelee elinvoimaa. Ne kuolivat jääkaapissa.

Jospa jättimäisten uivien kalatehtaiden aika olisi joskus ohi, lähikalastus, tarjolla niille jotka pyydystävät itse. Nauttivat välittömästi tämän herkun, tai vähintään kahden tunnin sisällä, herkkuna jota kalabusiness ei voi aivan halvalla tarjota.  Tulevaisuuden kala, joka nautitaan välittömästi.

Mutta ensin on selvitettävä tämä sangollinen pikkuahvenia. Niitten irtileikatut päät astiassa, oikeastaan pelkkiä silmiä.Niille on luvattava, että teen syötävää kaikesta minkä olen tappanut. Kalaliemet ja pehmoiseksi hautuneet ahvenkukot, oikeastaan ahvenkasat.

Mutta ahvenen evät eivät pehmene koskaan, ei yön yli hauduttuaankaan. Nyt odottelen uunissa kypsyvää pienten ahventen kekoa, olen kiehauttanut ne ensin ja napsinut kaikki evät ja piikkiset kohdat pois. Saa nähdä, löytyykö tästä tulevien kalaruokien läpimurto.

 

Jäähyväiset Kauzin pannulle

wienkahvila1(Wien 2015) Kauz oli nyt Käuzhen Wienissä, sama pimeä kellariravntola  Volksteatterin tienoilla. Sieltä saa yhä tukevia kasvisruokia, kuten feta-peruna-pinaattipannua. Oikeastaan tuo pannu pitäisi nimetä kokin mukaan, sillä Kauzissakin kokki vaihtuu vuosittain ja samalla annosten valmistustapa. Griechische Gröstl oli ensin valkosipulinen ja sitten vain sipulinen.

Gröstl  tarkoittaa paistettuja perunoita, eli keitettyjen pottujen paistamista. Mutta juusto, pinaatti, valkosipuli sekä oliivit tekevät tästä herkullista arkiruokaa.

Uusin kokki on korvannut pitkään uunissa muhineen perunan paistikkailla. Ja vaikka tuo paistettu peruna oli taitavasti valmistettu, niin silti. En anna tapahtunutta anteeksi, vaikka lehmäfeta on vaihtunut lampaanjuustoksi.

Voin huoletta jättää jäähyväiset Kauzin pannulle,  sillä nykyään teen itse ensimmäisen kokin antaman mallin mukaan feta-peruna-pinaattipannua valkosipulispulilla. Resepti siirtyi myös naapuriin Mikolle, joka käyttää siihen vain tuoretta pinaattia sekä bataattia.

kauz15Oma pannuni on mennyt entistä arkisempaan suuntaan, ja valmistan sen 10 minuutissa, eli lähes siinä ajassa mitä perunasiivut kypsyvät mikrossa. Myönnän tekeväni myös saman kuin Kauzin nykykokki, paistan ne rapeiksi. Samalla  pakastepinaatti sulaa mikrossa, ja valkosipuli sekä feta sujahtavat pannulle.

Pellon pekko, nokkospesto

liemi-pynttari3Nokkospesto on tämän kevään paras tapa ahmia pellon pienntarta. Nokkoslettuihin liittynyt varovaisuus, ja muutaman lehden poimiminen ei ole mitään niihin määriin verrattuna mitä pestoon uppoaa.

Nokkosten kerääminen itsessään, niin, parasta on istahtaa pientareelle, marjapensaan juurelle tai mistä nuorten nokkosten rypäs sitten löytyykin. Tietysti olen poiminut nokkosia myös kumartelemalla, ja näyttäähän se kohteliaalta kääntyä tuolla tavalla maan puoleen. Mutta alas nurmelle istuminen on kumppanuutta, se vaatii paljon paikalta sekä istahtajan housuilta, mutta maahan istahtaminen on taito, jota jokainen meistä on harrastanut ainakin yksivuotiaasta lähtien. Muistat sen kun istahdat nuorten nokkosten seuraan hetkeksi, sydänkesällä nämä kaverit ovatkin jo isoja ja vihaisia.

Paljain käsin nokkosten poimiminen vaatii tarkkuutta ja taitoa. Jos sormiotteesi on edes hieman epävarma, vihulainen rokottaa heti. Varma ote, oikeaan kohtaan, juuri lehden alapuolelle minimoi poltteen, kuten myös pitkät kynnet.

Nokkospestoon tarvitaan kuitenkin sangollinen rehua, silloin otan hanskat ja sakset . Ja kun käyn parturoimaan, saan nyppiä heinät joukosta. Nokkonen on hieman liian rautapitoista, ja varsinkin kuivattaessa nokkosen rautamaku vahvistuu niin että, se kaipaisi jotain vastalääkettä. En vain tiedä mitä.

Nokkospeston reseptiin kuuluu valkosipuli, ja tässä yhteydessä haluaisin välttää sitä. Toiset freeasaa neljä valkosipulia, toiset tipauttaa yhden kynnen suoraan blenderiin. Mutta onko pakko ? Makua nokkospestoon voi saada myös basilikasta, mutta miksi käyttää silloin ollenkaan nokkosta. Viimein löysin reseptin, jossa koko ongelma ratkesi mintun avulla. Minun nokkospestoon sopii valkosipulin tilalle minttu, sitruunamehun ja hunajan vahvistamana.