Kategoria: kukat

Sulautua kasveihin ja olla yhtä luonnon kanssa – ja psykoaktiiviset aineet

Jos voisin kokea olevani yhdessä kasvien kanssa, kokea lähelläni olevien kasvien tai kasvattamieni taimien elämän, että kokisin ne kanssani elävinä, sellaisena kuin kasvit tietysti ovat. Jos ottaisin taikasientä tai muuta aivokemiaa muuttavaa psykedeelistä ainetta, menisin kasvimaailmaan, niin että egon hälvenemisen ja tajunnan herkistymisen myötä viettää aikaa siinä mikä meillä on yhteistä elävien kasvien kanssa. Vai olisiko kyse hallusinaatioista ja turhista houreista ?

”Kasvinäkökulma maailmaan, sepä se, todellakin! Samalla lehdet silmäilivät minua ja tarkensivat puhtaasti hyväntahtoisen katseensa minuun. Saatoin tuntea niiden uteliaisuuden.. .tunsin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni suorassa yhteydessä kasveihin” (Pollan, 2021, 547)

Useissa teoksissaan kasvien elämään paneutunut tietokirjailija Michael Pollan otti taikasientä, psilosybiiniä, ja koki olevansa suoraan kasvien kanssa kontaktissa. Onko tässä se peruskokemus, joka sai 60-luvun hipit palaamaan luontoon? Kokemus jossa yhteys luontoon merkitsi samalla valtavaa, vihreän myötätunnon ja vegetaarisen rauhantahdon kokemusta.

Ehkä, tai ehkä kyse on tajunnan laajentimiin liitetyistä odotuksista. Ehkä se, mitä koin kasvien kanssa olikin vain se minkä Pollan oli omaksunut Aldous Huxleyn teoksesta Tajunnan ovet. Kasvien myötätuntoinen läsnäolo, Huxleyn suuri kokemus kukkamaljakon kanssa. Ehkä Pollanin tripissä luettu yhdistyi havaittuun, tai ehkä minäkeskeisen mielen syrjäyttäminen mahdollisti todellisen luontoyhteyden.

Psykedeelen aiheuttamissa näyissä ”suuri osa niiden vaikutuksista voi olla ihmisten itsensä aikaansaamaa” sanoo Pollan. Esimerkkinä on Huxley, joka tukeutui itämaisen mystiikan kuvastoon selostaessaan meskaliini-kokemustaan. Buddhalaisen estetiikan värikirjot,symmetriat, taipuvat muodot tulivat 60-luvulla merkitsemään psykedeliaa. LSD-trippi tulkittiin vahvasti orientalistisen mystiikan läpi.

Ainoa mikä minua siinä kiinnostaa on kukkien ja lehtien voimakas ja kaiken täyttävä läsnäolo. Huxley kirjoittaa:

”Nautin pillerini yhdeltätoista. Puoltatoista tuntia myöhemmin istuin työhuoneessani ja katselin tarkkaavaisesti pientä lasimaljakkoa. Maljakossa oli ainoastaan kolme kasvia – täydessä kukassa oleva portugalinruusu, jonka kukka oli vaaleanpunainen ja jonka terälehden tyviä sävytti kuumempi, liekehtivämpi väri. Suuri magnetan ja kerman värinen neilikka sekä kalpea kurjenmiekka, jonka kukinto kohosi murtuneen varren päässä kalpean violettina ja rohkean heraldisena. (Aldous Huxley,29, Ville-Juhani Sutisen suomentamana).

Samalla Huxley vakuuttui ”jokaisessa hetkessä piilevästä alastoman olemassaolon ihmeestä”.

”Istigkeit – eikö se ollut käsite, jota mestari Eckhart käytt? Puhdas oleminen. .. kukkakimppu joka loisti omaa, sisäistä valloaan siihen latautuneen merkityksen voimasta… ruusu, kurjemiekka ja neilikka eivät merkitse enempää eikä vähempää kuin sitä, mitä ne ovat – katoavaisuutta, joka kuitenkin on ikuista elämää, jatkuvaa tuhoutumista, joka on samanaikaisesti puhdasta olemassaoloa.” (Huxley 30).

Tuo sama, minkä asetelmamaalarit aikoinaan ilmaisivat kukka-asetelmissaan, katoavaisuutta, pysyvää katoavaisuutta.

Osallistuminen kasvien olemassaoloon, oliko se Huxleulla kuitenkaan sitä? Kohta Huxleyn laajentuneet silmäterät yhtä intensiivisesti kirjahyllyä, kuinka ihmeellisiä hahmoja yksittäisissä kirjoissa on, ja kohta hän syventyy lumoutuneena pöydän jalkaan. Hallusinaatio siis, hourailua, jossa elävän ja elottoman eroa ei tajuta !

Minusta olennaisin Huxleyn kukka -kokemuksessa ilmenee lopuksi, universaali hengitys. Se on jotain, johon vain elollisina katoavaiset osallistuvat yhdessä:

”Jatkoin kukkien tutkiskelua. Huomasin niiden elävässä valossa hengityksen laadullisen vastineen – tosin sen kaltaisen hengityksen, joka ei milloinkaan palaa aloituspisteeseensä eikä vuoroveden tapaan toistu vaan soljuu eteenpäin uudistuvana virtana…” (Huxley 30.)

Kasvinäkökulma maailmaan, ja muuntunut tietoisuuden tila. On tullut harrastettua tätä ”sulautumista luontoon” mutta ei näiden psykoaktiivisten aineitten kanssa. Joskus ruohoa poltellen kesäisessä saaressa, syvän tyytyväisyyden ja kasvillisuuden hyväntahtoisessa seurassa.

Ensin on pienet niitit, nuput voikukassa.

Vielä ei olla aivan siinä voikukkavaiheessa, mutta ehkä nuput ovat jo tulleet. Voikukan nuput, pienet vihreät niitit, tiukkaan pakatus, kuin maahan niitatut turbiinin ruuvit. Niitten alla on hydrauliikkaa, nuput kohoavat maasta. Mutta sitä ennen minä nappaan ne. Istun nurmikolla ja napsautan varren poikki ja heitän kulhoon nupun toisensa jälkeen. Yhtä hyvin voisin heittää niitä kitaani kuin tabletteja, antioksidantteja. Antaa niide paahtua pannulla, mieluusti voissa niin että kitkeryys haihtuu ja tarjolle tulee pehmeä, syvän paahteinen herkkunappi.

En tiennyt että voikukkaa on syöty aina ja jokapuolella maapalloa. Sen kitkeryys on poistettu keittämällä tai kuumentamalla, tai sen kitkeryyttä ei ole poistettu vaan makuaisti on tutustunut siihen ja hyväksynyt tietyn määrän kitkeryyttä.

Muistan sen öljyisen etikan määrän, minkä kumosin ensimmäisten voikukanlehtisalaattien ylle. Kohta, kuhnan kesä kunnolla alkaa, mieluusti keitän sangollisen voikukanlehtiä, niin että siitä tulee mietoa ja pinaatin tapaan nautittavaa. Mutta terveellistä kuin yrtti, ja kieltämättä, aina siihen jää hieman voikukankarvasta makua. Leijonan henkäys.

Dandelion, voikukka, löwenzahn. En tiennyt, että leijonanhampaalla tarkoitettiin voikukaan lehden sahakuviota, ajattelin kukkaa ja keltaisia hampaita tai tuoksua joka voikukanlehtiä keitettäessä nousee – kuin leijonan henkäys.

Silti ensimmäisessä vaiheessa käyn kiinni nuppuihin, paahdan ja tarjoan niitä kaikille. Se on on pieni sesonkinsa, nopeasti ohi. Tuore, paahdettu ja pähkinäinen voikukan nuppu, kuumana nautittu.

En oikein tiedä, millainen olisi oikea mausteliemi noille nupuille niin, että sitten myöhemmin ne maistuisivat sopivasti voikukkapizzassa.

Narsissit ovat pulassa

Narsissi on maailmanluokan tähti, hänellä on vakaa asema globaaleilla kukkasipulimarkkinoilla. Hän on kaikkein tunnetuin kevätkukka, eikä aio luovuttaa asemaansa vaikka olisikin pahassa pulassa.

Narsissi poseeraa, hän on antautunut monien inhimillisten tunteiden ilmaisijaksi. Hän myy iloa, jonka nostaa kevääseen. Hieman liiankin yksinkertainen ilo sopii kaikille, simppeli ilo on tunne. Mutta hän kokee joutuvansa edustustehtäviin aina kun joku taittaa varren, ja nappaa hänet mukaansa.

Narsissi on kirjallinen kukka, ajoittain hän onkin suunnitellut ryhtyvänsä romaaniksi. Narsissi on kielellistynyt, siksi Linneus luokitteli kansan suussa munavoina tunnetun kukan nimellä narcissos poeticus.

Narsissit huojuvat tuulessa aikojen yllä ja tanssivat aina niitä tansseja, jotka ovat muodissa. ”Ne tanssivat” sanoi Wordsworth. Silloin 1800-luvun alussa ne tanssivat hieman jäykästi ja kumarrellen vanhan piirileikin malliin. Paritanssit niiltä käyvät myös, toisiinsa nojaillen ne huojuvat. Mutta mieluummin ne tanssivat yksin, kukin pyöräyttäen rock&rollin: ne tanssivat tyttömäisissä tanssimekoissaan, sanoi Hughes.

Toisaalta suru pukee narsissia. Hän on antanut tehdä itsestään kertomuksiksi laajenevia metaforia. Niissä surraan. Morsian kulkee ympäriinsä, tarkastelee jokaista narsissia kuin rakastettuaan etsisi. Narsissi tunnettiin silloin liljana, jonka esiintymiä nousi runsaasti Elysiumin kenttien verihurmeesta. Siellä se morsian on, sieltä se yrittää löytää sulhastaan satojen teurastettujen sotilaitten joukosta.

Kerrotaan että keväisen marathonin aikaan muinaisessa Kreikassa niityt olivat keltaisenaan narsisseja. Ne kuuluivat taustalle kun alastomat nuoret sotilaat juoksevat kilpaa ja lähes pysähtymättä koko matkan Marathonista Ateenaan. Jostain syystä mieleeni nousevat ne, jotka pysähtyivät. Näiden tarinoiden mukaan ensimmäiset narsissit nousivat poikien siemennesteestä.

Ja kaikki tietävät mitä tapahtui, kun narsissi ryhtyi itseihailun allegoriaksi. Hän on androgyyni teini-ikäinen poika, niin ärsyttävän tietoinen omasta kauneudestaan, että Nemesis kyllästyi moiseen. Mutta ennen kun nuorukainen muuttui kukaksi, hän katseli itseään lähteestä. Yleisestä käsityksestä poiketen hän ei peilannut itseään vedenpinnasta, vaan hän yritti nähdä lähteen pohjaan. Hän oli syvällinen nuorukainen, ainoa virhe minkä hän teki oli se, että pyöritti hieman päätään nähdäkseen miten kiharat heilahtavat. Ja siksi ollaan pulassa.

Syreeni on sireeni

Kesäiltana tuoksuva syreeni kertoo, kuinka idylli voitetaan paniikilta. Syreenipensas on pysähtynyt pako, vain kukista huokuva tuoksu, hienhajun kaltainen, paljastaa sen raivoisan hetken mikä on takanapäin.

Idyllien taiteilijan, Marc Chagallin maalauksissa syreeneihin liittyy aina makuullaan olevat ihmiset,  lepäilevät parit tai haaveilijat. Kuuluisin niistä on ”Lovers in the lilacs”, onnellinen Pariisi 1930, maalaus kukkavaasista, jossa syreenien keskellä loikoilee pari. Ne vaikuttavat naisilta. Toisen alaston yläruumis hehkuu vaaleana, ja hänen rintojaan hyväilevällä hahmolla on ja violetti asu: syreeninkukkien värit.

Ehkä Chagall tunsi syreenin liittyvän myytin ja maalasi siksi idyllisen parin. Kerrotaan, että Syreeni -niminen nuori neito oli kuljeskellut yksin metsässä, kun Pan -jumala oli havainnut hänet. Pan ja hänen panohalunsa ajoi Syreenin paniikin. Tästä nuo pan-pan homma kertoo: kiimainen ei kohtaa toista, saa aikaan vain silmittömän pelon, pakoreaktion.  Juuri kun Pan oli tarttumassa Syreeni -neitoon, tämä pelastutuu puuksi. Kuvittelen, että sillä hetkellä sireeni soi!

Hälyytyssireenin ääntä ei kertomuksessa ole. Se on tullut siihen Pohjanmaalta, jossa olen kuullut syreenin äännettävän sireeninä . Ehkä ”sy”-äänteen suuta suipistavaa elettä haluttiin leventää ja sattumalta päädyttiin myös sisällöllisesti täsmälliseen ilmaisuun. Syreenin idylli syntyy sillä hetkellä – siitä huutavasta hiljaisuudesta – kun hälyytyssireenin huuto lakkaa.

Tällä tavalla siis idylli saavutetaan; se on paniikilta voitettu tila. Luontoidylli on pelolta ja paniikilta voitettu levollinen aika. Se ei synny silmänräpäyksessä, vaan vähitellen  –  kun sydämen jyskytys rauhoittuu, ja koko ruumiin valtaa varmuus, että mitään pelättävää ei ole.

Toistaiseksi ei ole mitään pelättävää, koska Pan itsekin on muuttunut idylliseksi, ja hälyytysäänien torvet ovat muuttuneet huilunsoitoksi. Ilman muuta Chagallin syreenimaljakossa loikoilevat naiset ovat idyllisen katseen luomia: toinen maalauksen nainen on lanteikas ja toinen rintava. Myöhempi syreeninkukka-maalaus Chagallilta sijoittaakin kuvan etualalle haaveilevan miehen.

***

Kun luen Amy Lowellin amerikkalaisille lähes monumentiksi muodostunutta runoa Lilacs (syreenit, vuodelta 1928) tunnistan kuinka oivaltaen Lowell tarkentaa syreenin tarinaa.

 Lilacs -runossa syreenit tuovat idyllin pihaan, ovenpieleen – jo siitä on ehkä jo aavistettavissa, että on myös ilman turvaa jääneitä. Sellaiset syreenit tavataankin seuraavaksi. Ne ovat autiotalon liepeillä, tuulen vammauttamia ja pieksämiä pensaita – shokissa:

”Lilacs watching a deserted house
Settling sideways into the grass of an old road
Lilacs, wind-beaten, staggering under a lopsided shock of bloom
Above a cellar dug into a hill.”

Minulle syreenimaja – tuo idyllinen paikka – syntyy vasta, kun puutarhakalusteet tuodaan majaan ja kesävaatteisiin pukeutuneet ihmiset istahtavat sinne. Aivan kuin syreenit olisivat saaneet turvan puutarhakalusteista – ja ihmiset sen myötä idylinsä.

Lapset eivät kuitenkaan rauhoitu. Minä olen Pan ja kipitän pienillä jaloillani ympäri syreenipensaita, syöksähdellen niitten alta ja välistä, serkkutytöt juoksevat ja kiljahtelevat. Opin, että tytöt ovat olentoja joitten perässä juostaan.

Lowellin runossa syreenit kiitävät tietä pitkin juoksevan lapsen rinnalla. Olen yllättynyt miten syvälle kulttuurissamme on tämän Panin kaiku: kaiku tuosta väkivaltaisesta alkukuvasta jossa Pan ajaa takaa Syreeniä:
” And (lilacs) ran along the road beside the boy going to school. ”