Lomailua tuulenpyörteiden äärellä

Puuskaiseen tuuleen on tottuminen, koviin syöksyvirtauksiin on tänä kesänä tottuminen. Jos ei kyse kuitenkaan ole pysyvämmästä muutoksesta – tuulisesta aikakaudesta, – eikä siitä että fennoskandiasta tulisi tuulten temmellysalue. Ehkä kyse on vaan uudenlaisesta lomasäästä.

Puuskainen tuuli tekee ulkona olemisestani hetkittäistä; on loma-aika, jonka tuuli tylsistyttää, lopettaa puuhailut ja ajaa sisään. On niin aurinkoista ja kesäistä, haluan siis ulos.

Jotain kiehtovaa on myös puissa ja pensaissa, kun ne humisevat ja taipuilevat tuulessa. Ne ovat eläimiä, tyynen hetken jälkeen ne havahtuvat ja hyppäävät paikaltaan, riehaantuvat ja tyyntyvät sitten. Viimeinkin nuo maahan juurtuneet näyttävät pääsevan liikkeelle. Istun talon seinustalla, nuori männikkö edessäni ja katselen, kuinka se ravaa täyttä laukkaa. Tuuli vinkuu ja suhisee niiden neulasissa.

Puille syntyy tuulessa lihasten liikkeen kaltaista jännittymisen, venymisen ja palautumisen kaltaista toimintaa. Kasvit vahvistuvat näin; ainakin tomaatit kehittyvät ulkona jäntevämmiksi kuin tuulettomassa kasvihuoneessa.

Itse suosin kuitenkin lekottelua tuulensuojaisessa paikassa. Talon kaakonpuoleiselle seinustalle ei pyörteileväkään tuuli tunnu löytävän. Istun seinän vierelle asetetulla tuolilla ja kuuntelen. Tuulenpyörteet kohahtelevat aikansa naapurin vanhoissa koivuissa, pienen tauon jälkeen pyörteet iskevat isoon haapaamme aivan toisesta suunnasta. Kohta aavistan jotain aivan muuta: syöksyvirtaus lähenee, kiihtyvä tuuli painaa puiston männikköä enemmän ja yhä enemmän. Vauhti voisi vieläkin kiihtyä, mutta tällä kertaa se hellittää ennen puiden murtumista.

Olen vähitellen oppinut seurailemaan näitä puuskia. Sen jälkeen kun huomasin keskittyä vain kuuntelemaan, tajusin olevani hallitsemattoman elementin äärellä. Oivalsin, että tässähän istun tuulen reunalla, kaikkine aisteineni, samoin kuin joku toinen lomailija istuu merenrannalla kallion suojassa, katsellen kuinka myrsky iskee rantakiviin.

Itse tosin olen täällä maalaiskunnan lähiössä, kaukana vedestä, harvennetun ja kaatumisvaarassa olevan nuoren männikön reunassa. Olen kuitenkin tunnistanut jo kohdat, joihin tuuli rysäyttää kuin aalto, kallioihin murtuva. Naapurin vanhat koivut humahtavat. Kohta kuuluu kuin lasi pirstoutuisi pihahaavassa ja heti tuuli tyyntyy. Jännitys kasvaa, puiston männyt heräävät, pehmeä männynneulasten metsä kiihtyy täyteen vauhtiin, kukaan ei kaadu, tuuli hellittää: puut laskevat vapaalle, huojuvat vielä hetken kuin verryttelisivät tauolla jäseniään.

Claude Simon kuvasi toisenlaisen tuulen, ei tällaista lomailijan tuulta, vaan tylsän mutta ikuisen. Tuuli -romaanissa tuntuu kuin itse aika puhaltaisi, aivan kuin nykyisyys vallitsisi juuri näin: hetki pysyy nyt, mutta aika puhaltaa tulevaisuudesta käsin. Simonin romaanissa ei ole kyse yhteen suuntaan puhaltavasta tuulesta, vaan juuri tällaisista tuulenpuuskista ja pyörteistä kuin täällä nyt.

Syreeni on sireeni

Kesäiltana tuoksuva syreeni kertoo, kuinka idylli voitetaan paniikilta. Syreenipensas on pysähtynyt pako, vain kukista huokuva tuoksu, hienhajun kaltainen, paljastaa sen raivoisan hetken mikä on takanapäin.

Idyllien taiteilijan, Marc Chagallin maalauksissa syreeneihin liittyy aina makuullaan olevat ihmiset,  lepäilevät parit tai haaveilijat. Kuuluisin niistä on ”Lovers in the lilacs”, onnellinen Pariisi 1930, maalaus kukkavaasista, jossa syreenien keskellä loikoilee pari. Ne vaikuttavat naisilta. Toisen alaston yläruumis hehkuu vaaleana, ja hänen rintojaan hyväilevällä hahmolla on ja violetti asu: syreeninkukkien värit.

Ehkä Chagall tunsi syreenin liittyvän myytin ja maalasi siksi idyllisen parin. Kerrotaan, että Syreeni -niminen nuori neito oli kuljeskellut yksin metsässä, kun Pan -jumala oli havainnut hänet. Pan ja hänen panohalunsa ajoi Syreenin paniikin. Tästä nuo pan-pan homma kertoo: kiimainen ei kohtaa toista, saa aikaan vain silmittömän pelon, pakoreaktion.  Juuri kun Pan oli tarttumassa Syreeni -neitoon, tämä pelastutuu puuksi. Kuvittelen, että sillä hetkellä sireeni soi!

Hälyytyssireenin ääntä ei kertomuksessa ole. Se on tullut siihen Pohjanmaalta, jossa olen kuullut syreenin äännettävän sireeninä . Ehkä ”sy”-äänteen suuta suipistavaa elettä haluttiin leventää ja sattumalta päädyttiin myös sisällöllisesti täsmälliseen ilmaisuun. Syreenin idylli syntyy sillä hetkellä – siitä huutavasta hiljaisuudesta – kun hälyytyssireenin huuto lakkaa.

Tällä tavalla siis idylli saavutetaan; se on paniikilta voitettu tila. Luontoidylli on pelolta ja paniikilta voitettu levollinen aika. Se ei synny silmänräpäyksessä, vaan vähitellen  –  kun sydämen jyskytys rauhoittuu, ja koko ruumiin valtaa varmuus, että mitään pelättävää ei ole.

Toistaiseksi ei ole mitään pelättävää, koska Pan itsekin on muuttunut idylliseksi, ja hälyytysäänien torvet ovat muuttuneet huilunsoitoksi. Ilman muuta Chagallin syreenimaljakossa loikoilevat naiset ovat idyllisen katseen luomia: toinen maalauksen nainen on lanteikas ja toinen rintava. Myöhempi syreeninkukka-maalaus Chagallilta sijoittaakin kuvan etualalle haaveilevan miehen.

***

Kun luen Amy Lowellin amerikkalaisille lähes monumentiksi muodostunutta runoa Lilacs (syreenit, vuodelta 1928) tunnistan kuinka oivaltaen Lowell tarkentaa syreenin tarinaa.

 Lilacs -runossa syreenit tuovat idyllin pihaan, ovenpieleen – jo siitä on ehkä jo aavistettavissa, että on myös ilman turvaa jääneitä. Sellaiset syreenit tavataankin seuraavaksi. Ne ovat autiotalon liepeillä, tuulen vammauttamia ja pieksämiä pensaita – shokissa:

”Lilacs watching a deserted house
Settling sideways into the grass of an old road
Lilacs, wind-beaten, staggering under a lopsided shock of bloom
Above a cellar dug into a hill.”

Minulle syreenimaja – tuo idyllinen paikka – syntyy vasta, kun puutarhakalusteet tuodaan majaan ja kesävaatteisiin pukeutuneet ihmiset istahtavat sinne. Aivan kuin syreenit olisivat saaneet turvan puutarhakalusteista – ja ihmiset sen myötä idylinsä.

Lapset eivät kuitenkaan rauhoitu. Minä olen Pan ja kipitän pienillä jaloillani ympäri syreenipensaita, syöksähdellen niitten alta ja välistä, serkkutytöt juoksevat ja kiljahtelevat. Opin, että tytöt ovat olentoja joitten perässä juostaan.

Lowellin runossa syreenit kiitävät tietä pitkin juoksevan lapsen rinnalla. Olen yllättynyt miten syvälle kulttuurissamme on tämän Panin kaiku: kaiku tuosta väkivaltaisesta alkukuvasta jossa Pan ajaa takaa Syreeniä:
” And (lilacs) ran along the road beside the boy going to school. ”

Kerta kielon päälle


Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.

Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.

Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.

Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.

Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.

Athene riisuutui ja sukelsi

 

Athene seisoo jyrkän rantakallion huipulla valmiina sukeltamaan. Hän laskee keihäänsä, nostaa kypäränsä pois.  Aurinko välähtää Athenen silmissä ennen kuin hän syöksyy alas veteen. Noustessaan viimein pintaan hän tuntee kuin olisi uudestaan syntynyt.

Kerrotaan, että Athenen ensimmäinen syntymä oli vaikea. Hän oli hedelmöittynyt partenogeneettisesti eli pelkästä Zeun ajatuksesta.

Zeus oli mies, joka ei pitänyt siitä, että nainen synnyttäisi hänen lapsensa. Tosin toiveet ovat muuttuneet tarinoiksi, joissa Zeus on hedelmöittänyt itsensä  – ja hänen tiedetään synnyttäneen ainakin kaksi lasta. Dionysos syntyi hänen reidestään ja Athene hänen päästään.

Athenen synnytystarina kertoo sikiön siirrosta. Sen mukaan Zeus oli saanut vauvan itseensä nielaisemalla naisen, jonka oli saattanut raskaaksi. Nainen oli nimeltään Ajatus.

Synnytystä edeltävänä päivänä Zeus oli seurannut, kuinka merikotka lensi pesälleen. Hän ei halunnut oman lapsensa syntyvän rumana ja avuttomana kuin ihminen. Parempi on synnyttää valmis olento – kaunis ja voimakas – kuin kotka, sellainen, joka kantaa jo syntyessään komeaa nokkaa ja teräviä kynsiä, sellainen, jonka katse on tarkka kuin valokiila.

Synnytyksen alla Zeus sai pahoja päänsärkyjä. Ne kehittyivät niin hankaliksi, että lopulta Zeus ei toivonut enää muuta kuin sitä, että joku kumauttaisi häntä kalloon. Näin tapahtui, ja Athene putkahti ulos Zeun päästä.

Vastasyntynyt oli täydellisesti aseistautunut lapsi ja kaunis jumalatar. Näin syntyi tytär kuin sotilaspoika, liiankin kyvykäs puolustamaan itseään. Hän oli juuri sellainen, mitä Zeus oli kotkaa katsellessaan ajatellut. Tosin silmät olivat niin suuret, että myöhemmin tytärtä kutsuttiin myös pöllöksi eli Pallas Atheneksi.

Vaan mitä muuta voi täydellisenä syntynyt lapsi toivoa kuin mahdollisuutta riisua panssarinsa ja sukeltaa – nousta vedestä märkänä ja rumana – pelkkä ihokas yllään. Siitä on tullut Athenen salainen huvi, mutta kenenkään ei saisi nähdä häntä sukeltelemassa.

Tosin nyt Zeus on ottanut kotkanpäisen hahmon ja vartioi tytärtään kaukaa kalliosaarelta. Hän tuntee isällistä onnea, koska tytär näyttää olevan sekä soturi että kaunotar – ja kaiken lisäksi täydellisen vapaa.

Pian Zeun päätä alkaa särkeä : hän tietää että tytär on vapaa vain silloin, kun kääntyy isäänsä vastaan. Zeun päässä pyörii ajatus, että Athene on häntä älykkäämpi ja tulee vielä monta kertaa nolaamaan hänet.

Mutta toistaiseksi Zeus vain vartioi ja pitää huolta siitä, että kukaan ei pääse koskemaan Atheneen, että tämä saa olla yksin sukeltamassa.

Muina aikoina, kun Athene on asioillaan, hän on sillä tavalla kaunis ja kova, että häntä ihaillaan vain kaukaa. Athene tietää, että tunteet eivät ole häntä varten. Vaikka hän pitää rakastajia, hän huolehtii siitä että ei tule raskaaksi.

Nyt on jotain uutta kuitenkin ilmaantunut hänen elämäänsä; valmistautuessaan poistumaan jyrkänteeltä, hän on tyytyväisenä menossa Herkuleen luo, hoitamaan tämän lapsia. Athene on muutaman kerran käynyt hoitamassa entisen rakastajansa lapsia. Ja vaikka hän ei miehestä välitäkään, niin lasten kanssa hän on mielellään.

Athene oli katsellut lasten perään tarkoilla silmillään, mutta erityisen tyytyväinen hän oli huomatessaan, että lapsista hänen jäykkyytensä oli kiehtovaa. Ja Athenen hymy, joka tiedettiin tappavaksi, olikin lapsista mukava. Pitäessään kahta lasta sylissään, hän tunsi uuden kyvyn itsessään. Näin Athene löysi salaisen kutsumuksensa ja toivoi, että voisi enemmänkin hoitaa lapsia.

Teksti jatkaa sarjaa Jumalat ja helteenit rantavedessä.

 

Zeus tekee kauniin auringonlaskun

Semele pysytteli kaislojen suojassa joen rannassa, hän ei halunnut paljastaa vartaloaan auringolle ja odotteli pimeän laskeutumista. Semele -jumalatar, maan hedelmällisyyden tytär, oli ajanut muulit joelle, ja nyt ne olivat juomassa. Zeus on kuin peto, joka väijyy iltapilvien takana horisontissa, kuitenkin hän on jumala, joka tekee kauniin kultaisen auringonlaskun, niin että Semele lumoutuu eikä huomaa varoa. Hän astuu kaislikon kätköistä, ja juuri silloin aurinko valaisee hänet kauttaaltaan, ja ylhäällä Zeus rakastuu. Hän tuijottaa uimaria auringossa, ennen kuin tämä laskeutuu virtaan. Semele ui ylväästi pää pystyssä. Jumalpedon katse liukuu hänen kaulallaan ja kauniisti kaartuvassa selässä. Pian Semele nousee virrasta, muulit odottavat jo kärsimättöminä rannassa.

Yö laskeutuu nopeasti, Semele joutuu Zeun alle pimeässä. Mutta maan jumalatar onnistuu vetäytymään viime hetkellä, eikä Zeus päässyt kylvämään siementään. Hän tuli naurettavasti omalle reidelleen.

Tiedetään, että sittemmin Zeun komeasta reidestä syntyi Dionysos. Isä ei erityisemmin pitänyt siitä, että hänen lapsensa kutsui Semeleä äidiksi. Lapsi viihtyi vähemmän korkeissa tähystyspaikoissa, mutta piti Semeleä äitinään ja viihtyi kasvillisuuden suojassa.

Zeus katselee usein, kuinka niityt ja kaikki vihreä kukoistaa kesän ja lakastuu sitten vailla hedelmää. Semele ei välitä, hänen nimensä on sem-el (kesän tuho) syksyisin hän antaa vihreän runsauden kadota ja ajaa muulinsa pois niityiltä.

Kuva: Tintoretto (mahdollisesti), 1545.
Teksti jatkaa sarjaa Jumalat ja helteenit rantavedessä.

 

Apollo ja liian kirkas keskipäivä

Orfeusta janotti, hän oli seurueineen palaamassa Ateenaan. Apollo piti polttavan kuumaa päivää, eivätkä hallusinaatiot hellittäneet.

Kolme auringonkiertoa kestäneiden riittimenojen jälkeen Orfeus kuuli yhä laulua; välillä hän huitoi käsillään kohti pensaita ja vastaili lintujen esittämiin arvoituksiin. Sekoittamaton viini sekä huumaavat yrtit eivät vaikuttaneet enää, mutta ajoittain hän sai yhä eläimiltä kysymyksiä ja jopa syytöksiä.

Nuorena hän oli jättänyt Apollon selkeät laulut ja siirtynyt Dionysoksen riitteihin, oppinut transsin ja rytmin, soittamaan kannabisnuotion savussa ja syömään juurenleikkaajan annostelemia oksennusyrttejä.  Sen jälkeen kun hän alkoi puhua jumalille, hän ei ole tuntenut itseään oikein terveeksi. Muistatko enää, millaista on olla yhtä selväpäinen kuin minä kysyi korppi oksaltaan. Muistan, Orfeus vastasi, mutta jo silloin minulla oli kauniimpi ääni kuin sinulla.

Aluksi Orfeus palveli Apolloa, sanat hänen lauluissaan olivat arkisia, kauniita ja selkeitä. Apolloa hänen on kiittäminen kansan suosiosta. Orfeus muistaa, kuinka Apollo opetti hänet soittamaan lyyraa.

Apollo, sinulla oli suuret eleet. Heti synnyttyäsi sinä heittelit kaikki muut lahjat pois, hyväksyit vain jousen ja lyyran. Sinulle riitti kaksi lelua: lyyra, jolla voit hallita nykyisyyttä ja lumota kuulijan hetkeen kiinni. Jousella voit hallita tulevaisuutta, ampua kauas. Näytit minullekin, miten tulevaisuuteen tähdätään ja kuinka kohtalo iskee. Mutta eniten minä nautin lyyrasta, ahdistus väheni ja oma oloni muuttui heti onnelliseksi. Olen käyttänyt lyyraa paljon, niin että minusta itsestäni on tullut lyyra, Orfeus ajatteli.

Samalla hän muisti että reitin varrella, aivan Ateenan kupeessa on Apollon pyhäkkö, jossa hän voisi käydä kysymässä oraakkelilta kuinka saisi terveytensä takaisin. Nyt on oikea aika tervehtiä Apolloa, kirkkaan kesäpäivän jumalaa, Apollo Heliosta.

Apollon pyhäkön ytimessä on kirkas, kylmävetinen lähde tai maanalainen virta. Sinne ei ole pääsyä muilla kuin valituilla, mutta Orfeus huomasi olevansa tervetullut. Hänelle ei kuitenkaan suostuttu antamaan ajatusta selkeyttäviä oksennusyrttejä, joita kaksi pappia oli itse käyttämässä. Orfeus aavisti jo että hän joutuu kylmään lähteeseen: se tuntui vastenmieliseltä, mutta hän on astunut jo pyhälle alueelle eikä voi enää kieltäytyä.

Jäätävä vesi oli harpyijoiden kynsiä, ne iskivät Orfeuksen ihon läpi ja raatelivat. Sitä kesti aikansa, kunnes hänen ruumiinsa palautui ennalleen. Miellyttävä olo tuli vasta kun hän nousi lähteestä. Mutta papit työnsivät hänet takaisin jäätävään veteen, niin menot määräsivät; sitten he painoivat hänen päänsä pinnan alle ja pitivät sitä siellä.

Monta hetkeä kului; hänen kallonsa tuntui tyhjältä, kuin kylmä vesi virtaisi sen läpi. Pää tuntui olevan läpeensä jäätä vielä, kun hänet päästettiin pintaan. Vähitellen ajatukset palasivat kuin linnut häkkiinsä, Orfeus tunsi olevansa normaali – ja onnellinen. Kun papit olivat päästäneet otteensa, Orfeus haukkoi henkeä niin äänekkäästi, että luulisi hänen kiittävän pelkkää ilmaa.

Näin Orfeus oli valmisteltu oraakkelin kuulemista varten. Ääni sanoi; nyt olet terve, mielesi on kirkas ja selkeä, sellainen jota Apollo sinulta toivoo. Mene tuonne kirkkaaseen päivään, laula ihmisille torilla, älä enää kuvittele tuonpuoleisia.

Teksti on jatkoa kesäsarjalle Jumalat ja helteenit rantavedessä.

Kuva: Euripideen Ifigeneia filmin avauskohtauksesta,  Michael Cacoyannis (1977).

Afrodisia, eli mitä olikaan ennen seksiä

Jos Cholelta kysyttäisiin, mitä on afrodisia, hän sanoisi että se oli sitä mitä tapahtui, kun Skymnos tuli rantakallioille missä  hän paimensi hanhia.

Olen palannut teemaan Jumalat ja helteenit rantavedessä, jossa helleenien kautta kuvitellaan todellista kesää.

Katselen Vasilis Koundouroksen Young Afrodites (1963) elokuvaa. Se perustuu löyhästi Longoksen Dafnis ja Chole -tarinaan.

Ihmettelen sitä, miten paljon filmin afrodiitit ovat meren rannan kivikoissa, matalassa kirkaassa vedessä. Onko se hyvä paikka harrastaa afrodisiaa?

He ovat kreikkalaisia lapsia vuoden 200 eKr tienoilla: he eivät tiedä mitä seksi on, mutta tietävät mitä on pelätä toista ja olla toisaalta utelias. He osaavat ajaa toista takaa, ja juosta terävien kivenlohkareitten keskellä; he tietävät mitä on paeta, sekä painia ja tulla kellistetyksi.


Rantametsikössä puolestaan aikuinen pariskunta tapailee toisiaan. Jostain syystä you tubessa filmin tekstitys on niin kovasti myöhässä, että aikuisten himokkaat lauseet siirtyvät joskus näitten varhaisnuorten kohtauksiin. Se kuvaakin mainiosti sitä, millaiset esteet nousevat eteen kun yritämme ymmärtää, mitä tämän kalastajantyttären ja paimenpojan välillä tapahtuu. Voimakkaita tunteita ja intensiivisiä fyysisiä kohtaamisia, mitä ne ovat?


Chole ja Skymnos eivät leiki, eivät peuhaa eivätkä pärski vettä toistensa päälle. He ajavat aggressiivisesti toisiaan takaa. Ensimmäinen kohtaus alkaa kevyehköllä kuurupiilolla vedessä olevan ison kiven ympärillä, mutta se muuttuu pian todelliseksi takaa ajoksi. Chole pakenee rannalle ja Skymnos syöksyy perässä, kellistää tämän ja pitää toista otteessaan. Kun kohtaus muuttuu hellyydeksi, Cholen hyväillessä Skymnoksen vaaleita hiuksia, poika säpsähtää ja poistuu.

Myöhemmin Skymnos tuo Cholelle lahjan, se on kuollut pelikaani. Syvän kiintymyksen lintu ripustetaan toteemi-eläimeksi rannalle.

Toisessa takaa-ajokohtauksessa asetelma on vaihtunut: nyt Chole on aktiivinen ja ajaa poikaa takaa, tämän vuoro on olla passiivinen. Ja Chole saakin kellistettyä Skymnoksen kumoon, kunnes tämä onnistuu livahtamaan pakoon.

Sitten seuraa kummallinen kohtaus, jossa lähes huomaamatta Cholen tilalle tuleekin aivan tämän näköinen ja ikäinen poika. Skymnos pakenee kauhuissaan ja poika saa hänet kiinni vedessä, kaataa hänet, lyö ja painaa hetkeksi pinnan alle. Tämä ennakoi filmin traagista loppua, jonka tunkeilija aiheuttaa.

Koundouroksen filmissä on niukasti repliikkejä, ja nekin ovat vain aikuisten sanomia. Chole ja Skymnos eivät puhu sanaakaan, kuvakerronta on välillä kuin mykkäfilmistä.

Poeettinen realismi ja rannat: tuo mustan kiven ja valoisan taivaan sekä meren tallettava kamera vie minut muinaiseen rantaan paremmin ilman värejä. Taivaan ja meren sini, nykyisyyden tyrannia, vain estäisi tuon entisen rannan esiin nousun.  Tietenkin huomaan myös, kuinka puhtaita nuo rannat olivat.

Koundouroksen Young Afrodites-filmissä aiheena on nautinto ja toisiinsa vetoa tuntevat ihmiset:

”Only the voice of desire, inarticulate, raw and elemental, permeates the film as the couple try to explorate their bodies, control their lust and enjoy their mutual  attraction.” (Vrasidas Karalis, The History of Greek Cinema, 100, Google books).

Foucault puhuu afrodisiasta taitona kokea ja säädellä sekä antaa nautintoa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että seksi on termi, joka estää meitä ymmärtämästä mitä afrodisia merkitsi helleeneille.  Seksuaalisuuden historiassa (1998) Foucault kuvaa afrodisiaa sanoilla ”rakkauden asiat, rakkauden nautinnot, sukupuolisuhteet, lihalliset asiat, aistinautinnot.” Ja vaikka nuo kuulostavat seksiltä, me emme voi tietää mitä ne olivat, koska ne Foucaultin sanoin viittaavat ”toisenlaiseen todellisuuteen … ja meiltä puuttuu käsite, joka yhdistäisi kokonaisuuden juuri sillä tavalla kuin afrodisia tekee (Foucault, 138).

Välillä jopa tuntuu, että afrodisian kokonaisuuteen voisi kuulua myös taito käyttää merenrantaa: ”afrodisian käytöllä viitataan siihen, miten nämä asiat vaikuttavat kuumuuden ja kylmyyden, sekä kuivuuden ja kosteuden vaihteluun” (Foucault, 188).

Ulkomaailman elementit ovat myös ruumiillisen tasapainon elementit. Rannalla vallitsee tältä kannalta hyvät kuivan, kostean ja lämpimän vastaavuudet. Afroditen nuorilla on Foucaultin painottamaa minätekniikkaa, aktiivisuuden ja passiivisuuden vaihtelua, halujen säätelyä sen verran, mitä takaa-ajossa ja pakenemisessa tarvitaan. Ja kesäinen kallioranta tekee siihen ison balanssin.

 

 

Pellon pekko, ostopakko, mintturontti, nokkospesto

Nokkospesto on kevään paras tapa ahmia pellon pienntarta. Nokkoslettuihin liittynyt varovaisuus, ja muutaman lehden poimiminen, ei ole mitään verrattuna niihin määriin nokkosta mitä pestoon uppoaa.

Nokkosten kerääminen, niin, parasta on istahtaa pientareelle, marjapensaan juurelle tai mistä nuorten nokkosten rypäs sitten löytyykin. Tietysti olen poiminut nokkosia myös kumartelemalla, ja näyttäähän se kohteliaalta. Kannattaisi useamminkin kääntyä tuolla tavalla maan puoleen. Mutta alas nurmelle istuminen on kumppanuutta, se vaatii luottamusta sekä paikalta että istahtajan housuilta. Maahan istahtaminen on taito, jota jokainen meistä on harrastanut jonkin aikaa ennen kävelemään oppimista. Muistatko kun istahdit varomattomasti liian lähelle jengiä, nuorten nokkosten ärhäkkää porukkaa. Olit niin seurallinen. Isompana, sydänkesällä osaat jo väistää näitä isoja ja vihaisia tyyppejä.

Paljain käsin nokkosten poimiminen vaatii tarkkuutta ja taitoa. Jos sormiotteesi on edes hieman epävarma, vihulainen rokottaa heti. Varma ote oikeaan kohtaan, juuri siihen missä lehti muuttuu varreksi,  minimoi poltteen, kuten myös pitkät kynnet.

Nokkospestoon tarvitaan sangollinen rehua, silloin otan hanskat ja sakset . Ja kun käyn parturoimaan, joudun nyppimään heinät joukosta. Nokkonen on hieman liian rautapitoista, se kaipaisi jotain vastalääkettä. En vain tiedä mitä.

Nokkospeston reseptiin kuuluu usein myös basilika, ja tässä yhteydessä haluaisin välttää sitä.  Jos sille tielle lähtee, niin saman tien voisit käyttää pelkkää basilikaa. Valkosipuliinkin haen varovaisuutta. Siinä missä toiset freeasaa neljä valkosipulia, ja toiset tipauttaa ne suoraan blenderiin,  minä otan kolme pois.  Makua nokkospestoon voi saada myös mintusta, mutta nyt sitä on vain kuivattuna.  Miksi käyttää ollenkaan, jos ei saa tuoretta? No menköön nyt pari minttuteepussillista, tällä kertaa.

Lemmensaarella on ihanneyhteisö

Anttoine Watteau: Embarquement pour Cythere

Rokokoo on aina kevyttä kuin tanssi,ei nimensä vaan äänteellisyytensä vuoksi: rococoo on kuin rockin ja cha cha chaan välimuoto. Tässä Watteaun maalauksessa (1712 -17) puistossa loikoillut hoviväki on lähtemässä liikkeelle: miehet ojentavat kätensä auttaen naisia nousemaan. Kuvassa on piiritanssia. Voin hyvin kuvitella, kuinka sama nouseminen ja liikkeelle lähteminen tehdään myöhemmin 1950-luvun cha cha chaan tapaan, tai jopa suomirockin tapaan.

Watteaun kuuluisin maalaus kertoo utopiasta, lähdöstä lemmen saarelle. Liikkuminen tapahtuu siroin elkein, siten että jokainen pari ja jokainen asento kertoo jotain. Maalausta luetaan kertomuksena, jossa hahmojen eleet puhuvat. Watteaulla on ollut kaksi nimeä teokselle Toiviomatka Kytheran saarelle, ja Kytheran laivaan astuminen – mennään siis Kytheraan eli sinne missä Venus asuu.

Paras mahdollinen maailma tuntuu aina löytyvän luonnon helmasta, niin tässäkin. Vaikka ideaalit lähtökohdat olisivat kuinka korkealla hovityylissä, niin parasta on raikas ulkoilma. Vaikka menuetit pyörivät symmetrisesti tanssisalissa, puistossa on vapaampa, ja vaikka jono hajoaa niin sirot eleet säilyvät.  Koska jokainen on istunut perseellään maan kamaralla, siitä lähdetään.

Kupido-vauvojen määrä ja leikkisä vilske kertoo aikuisille, että ilma on sakeana intohimoista. Jos lapset saisivat kertoa, mitä näkevät tässä maalauksessa, he vastaisivat ilman muuta, että tässä tehdään vauvoja. Paljon vauvoja.

Kulttuuriteoreetikko Norbet Elias lukee Watteaun maalausta ”sosiaalisen toivetilan esityksenä”, jossa ”aristokraattinen publikum esiintyy”. Tämän pohjalta ymmärrän miksi eleet ovat siroja ja liikehtimen muistuttaa tanssi-esitystä. Hovijulkisuus, esimerkillisenä mallina toimiminen, on koodattu rokokoomaisesti, lemmenhommat esitetään muodikkaasti, vaikka aihe on mitä intimein.

Katsokaa noita pareja: yksityisin halu osoitetaan kumppanille mutta näytetään muille. Ei ole ihme, että ”seurustelu” keksittiin silloin.  Sanan kirjaimellinen merkitys viittaa seuraan, vaikka sillä tarkoitetaan yksityistä parisuhdetta. Viisaasti tuo sana kertookin sen, kuinka lemmenpari toimii julkisessa tilassa – se pitää toisilleen seuraa.

Watteau kuvaa lemmenparien kulkueen, parit on kuvattu pieninä hahmoina metsän sisällä, he ovat siirtymässä purjelaivaan josta näkyy vain masto. Kupidoista innokkaimmat lentelevät jo kuin pääskyset maston luona.

Viimeisin pari, maalauksen oikeassa kulmassa on vielä toisiinsa syventyneinä, sylityksin. Heillä on mukanaan peili, jonka he ovat asettaneet Venuksen patsaan juurelle. Edes kupidoita ei lähtö näytä kiinnostavan.

Voiko pro coitum olla sama
kuin post coitum?

Watteun salaisuudeksi on ehdotettu sitä, että maalaus esittäisi sekä lemmensaarelle lähtöä, että sieltä paluuta.

Lemmensaari-aihe on askarruttanut Watteauta pitkään, hän on maalannut siitä useita versioita. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi myös työstä sellainen versio, jossa hoviväki seisoo juhlallisesti jonossa, odottamassa laivaan nousua. Tunnelma on aivan toisenlainen tässä maalauksessa, jossa lähtijät loikoilevat nurmella ja nousevat vähitellen.

Työtä katsellessa tuntuu, että aivan kuin lemmenparit jakautuisivat niihin, joilla on kiire laivaan ja niihin jotka eivät haluaisi lähteä.

Kuvan keskiosassa oleva rouva kultaisessa asussaan on kääntynyt taaksepäin ilmaisten selvästi kuinka haluton hän on lähtemään.Hän katsoo kuinka nuorukainen takana auttaa kaksin käsin kumppaniaan nousemaan ylös. Kulta-asuisen naisen posket punottavat, toisaalta hänen kumppaninsa vaikuttaa pelkältä statistilta jota nainen vastustaa.

Eleiden ja asentojen kieli on aikanaan ollut tulkittavissa, nyt kaikki vaikuttaa poseeraukseta. Erityisesti kainona istuva nainen, kasvot alas mutta suoraan katsojaan päin kääntyneenä, on varsin patsasmainen. Hän onkin saman näkoinen, kuin veistoksen Venus oikeassa kulmassa.  Jostain on kyse, mutta en ymmärrä mistä. Odottaako hän tulevaa yötä vai saako lemmekään päivän tapahtumat hänet muistoihinsa? Mies joka tapauksessa näyttää kiehnaavan hänen ympärillään, tosin kisaillen kupidon kanssa.

Heidän takanaan on pariskunta, jonka syliin nuorukainen tuo kukkia. Aikovatko he viedä kukat saarelle, vai päinvastoin, ovatko he koonneet ne muistoksi saarelta. En osaa sanoa kertooko maalaus lähdöstä vai paluusta. Ja jos ”tie sinne ja takaisin on yksi ja sama” kuten Herakleitos sanoi, en tosiaankaan osaa yhdistää sitä näihin rakkauden toimiin.

Myös etäisimmät hahmot voivat olla astumassa joko lähtevään tai palaavaan laivaan. Vasemmassa reunassa oleva, punaviittainen ja siniasuinen pariskunta on selvästi korkea arvoisin ja hillityin. He muistutavat katsojaa siitä, että hoviseurueen kaikki eleet ovat puhutteleviksi suunniteltuja. Niitä voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärrä.

Norbert Elias tuo esiin sen, miten rokokoon sievistelevä tyyli kertoo ”publikumista”, julkisesta elämästä ja sosiaalisesta toivetilasta. Seurapiirin hauska teennäisyys syntyy siitä, miten lemmenparit ottavat asentojaan toisten parien nähtäväksi. Romanttisissa haaveissa ei todellakaan esitettäisi kokonaista hovia näin kiihkeänä. Toisaalta biologi sanoisi, että kutuaika.

Matka Kytheran saarelle, Venuksen syntymäpaikaan, on klassinen aihe. Tuo Kreetan lähellä sijaiseva saari oli tarujen mukaan jumalattarien asuttama. He antoivat rakkautensa kaikille jotka tulivat saarelle. Yleensä tarinat kertovat että saaren löytää vain yksi ihminen tai rakastunut pari. Ja sekin tapahtuu sattumalta, haaksirikon tai eksymisen seurauksena.

Eliasin mukaan tarun lähtökohta on temppeliprostituutiossa, Kythera on ollut kulttipaikka. Myöhemmin kulttimenojen mielikuva on riittänyt, ja lemmensaaresta on tullut symboli. Sittemmin tätä mielikuvaa on hyödynnetty lemmenlaivoilla, jopa Eliotin korostama publikum löytyy sieltä. Siellä tavataan yhteisö, joka kaikin toimin ja elein ylistää elämää parisuhteissa.

Tuhansien järvien Suomessa saarten mahdollisuudet ovat toisenlaisia, näitä yksityisiä luononhelmoja on käytetty paljon. Pienet, asumattomat saaret ovat olleet suosittuja soutelukohteita, siellä makoilijat näkevät helposti, onko ukopuolisia tulossa.

Norbert Elias: Watteaus Pilgerfart zur Insel der Liebe (1998)

 

 

 

 

Kalan haju pehmeimmillään

Kalan haju muuttuu vähitellen puoleensavetävästä luotaantyöntäväksi. Haju on aisteista välittömin, kemiallisin.

Kun olen nostanut kuhan veneeseen, pienehkön mutta sentään syötävän kokoisen, aistin tuoksun samalla kun nujerran sen: tuore lima joutuu kosketuksiin ilman kanssa. Se on hetki, joka tuoksuu aikansa. Ennen kuin hapettuminen ehtii tuomaan siihen pienintäkään terää, se levittää pehmeää, tuoretta, kalanlimaa. Se on haju, joka voimistuu vähitellen.

En ajattele sitä, en ole huomannut kalanhajua sillä hetkellä kun saan kalan. Välittömyyden vallassa, pupillit ja sieraimet laajentuneina kaksi asiaa kuuluvat yhteen: kalan tappaminen ja tuoksun synty. Kohta haju on jo niin selkeää, että haluan pestä käteni ja päästä siitä eroon.

Eri kalat tuoksuvat luonnollisesti erilaisilta: hauen tuoksu on voimakkain, ja siksi kalan mieto maku kärsii jos haukea ei ole huolella perattu; maku kärsii jos paistaa hauen limaa. Ahvenen tuoksu on aromaattinen, kun taas särkikalat ja lohet ovat tuoksultaan suhteellisen neutraaleja.

Se, joka uskoo evoluutioon ja geneettiseen muistiin, voisi sanoa, että meihin on koodattu muutos tiedostamattomasta tuoreen kalan hajusta luotaantyöntävään, hapettuneeseen kalanhajuun. Naisen vaginan on usein sanottu tuoksuvan kalalta, hapettumisen eri vaiheiden mukaan sekin terävöityy.

Milloin siis syntyy limaisten hajujen iljetys?
Hyi, sä haiset kalalta!

Tunnistan vauvan ja kuolaavan pikkulapsen hajun vasta kun lima on jo sekoittumassa happeen. Samalla aavistan kuinka imeväinen itse tuntuu silloin olevan omassa elementissään.

Uteliaisuus, mikä lapsena oli ja veti minut kalaa perkaavan äidin luo, jää vaille vahvistusta, ei äiti eikä kukaan muukaan tunnu noteeraavan hyvää tuoreen kalan hajua. Ainoa mihin olen oppinut reagoimaan, on luotaantyöntävä kalanhaju ja tarve saada lima äkkiä pois käsistä. Minulla ei ole sille kieltä, se vie aistimusten hämärään kuten puhtaan voin syömisen makuun, villaisen lapasen imemisen tuntuun. Ne eivät tunnu miellyttäviltä enää, mutta muistan niin tehneeni.

Kalan hajun muuttaminen tuoksuksi, tuo tavallinen vitsailun aihe, koskee vain eltaantunutta löyhkää, mutta harvemmin on etsitty sitä hetken tuoksua mikä juuri pyydettyyn kalaan liittyy.

Kasvikunnasta löytyy vastaava tai lähes sama tuoksu. Olen huomannut, että tietyt paljut joiden kukat ovat huomaamattomia, leivittävät samankaltaista tuoksua. Eräs pensasmainen hopeapaju huokuu pölytysaikaan samaa, limaisen ja juuri pyydetyn kalan tuoksua. Kun huomasin yhteyden, olin ensin hämmentynyt; nykyään tuntuu, että juuri tuon tuoksun ansiosta löysin oikean kalan hajunkin.