Lemmensaarella on ihanneyhteisö

Anttoine Watteau: Embarquement pour Cythere

Rokokoo on aina kevyttä kuin tanssi,ei nimensä vaan äänteellisyytensä vuoksi: rococoo on kuin rockin ja cha cha chaan välimuoto. Tässä Watteaun maalauksessa (1712 -17) puistossa loikoillut hoviväki on lähtemässä liikkeelle: miehet ojentavat kätensä auttaen naisia nousemaan. Kuvassa on piiritanssia. Voin hyvin kuvitella, kuinka sama nouseminen ja liikkeelle lähteminen tehdään myöhemmin 1950-luvun cha cha chaan tapaan, tai jopa suomirockin tapaan.

Watteaun kuuluisin maalaus kertoo utopiasta, lähdöstä lemmen saarelle. Liikkuminen tapahtuu siroin elkein, siten että jokainen pari ja jokainen asento kertoo jotain. Maalausta luetaan kertomuksena, jossa hahmojen eleet puhuvat. Watteaulla on ollut kaksi nimeä teokselle Toiviomatka Kytheran saarelle, ja Kytheran laivaan astuminen – mennään siis Kytheraan eli sinne missä Venus asuu.

Paras mahdollinen maailma tuntuu aina löytyvän luonnon helmasta, niin tässäkin. Vaikka ideaalit lähtökohdat olisivat kuinka korkealla hovityylissä, niin parasta on raikas ulkoilma. Vaikka menuetit pyörivät symmetrisesti tanssisalissa, puistossa on vapaampa, ja vaikka jono hajoaa niin sirot eleet säilyvät.  Koska jokainen on istunut perseellään maan kamaralla, siitä lähdetään.

Kupido-vauvojen määrä ja leikkisä vilske kertoo aikuisille, että ilma on sakeana intohimoista. Jos lapset saisivat kertoa, mitä näkevät tässä maalauksessa, he vastaisivat ilman muuta, että tässä tehdään vauvoja. Paljon vauvoja.

Kulttuuriteoreetikko Norbet Elias lukee Watteaun maalausta ”sosiaalisen toivetilan esityksenä”, jossa ”aristokraattinen publikum esiintyy”. Tämän pohjalta ymmärrän miksi eleet ovat siroja ja liikehtimen muistuttaa tanssi-esitystä. Hovijulkisuus, esimerkillisenä mallina toimiminen, on koodattu rokokoomaisesti, lemmenhommat esitetään muodikkaasti, vaikka aihe on mitä intimein.

Katsokaa noita pareja: yksityisin halu osoitetaan kumppanille mutta näytetään muille. Ei ole ihme, että ”seurustelu” keksittiin silloin.  Sanan kirjaimellinen merkitys viittaa seuraan, vaikka sillä tarkoitetaan yksityistä parisuhdetta. Viisaasti tuo sana kertookin sen, kuinka lemmenpari toimii julkisessa tilassa – se pitää toisilleen seuraa.

Watteau kuvaa lemmenparien kulkueen, parit on kuvattu pieninä hahmoina metsän sisällä, he ovat siirtymässä purjelaivaan josta näkyy vain masto. Kupidoista innokkaimmat lentelevät jo kuin pääskyset maston luona.

Viimeisin pari, maalauksen oikeassa kulmassa on vielä toisiinsa syventyneinä, sylityksin. Heillä on mukanaan peili, jonka he ovat asettaneet Venuksen patsaan juurelle. Edes kupidoita ei lähtö näytä kiinnostavan.

Voiko pro coitum olla sama
kuin post coitum?

Watteun salaisuudeksi on ehdotettu sitä, että maalaus esittäisi sekä lemmensaarelle lähtöä, että sieltä paluuta.

Lemmensaari-aihe on askarruttanut Watteauta pitkään, hän on maalannut siitä useita versioita. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi myös työstä sellainen versio, jossa hoviväki seisoo juhlallisesti jonossa, odottamassa laivaan nousua. Tunnelma on aivan toisenlainen tässä maalauksessa, jossa lähtijät loikoilevat nurmella ja nousevat vähitellen.

Työtä katsellessa tuntuu, että aivan kuin lemmenparit jakautuisivat niihin, joilla on kiire laivaan ja niihin jotka eivät haluaisi lähteä.

Kuvan keskiosassa oleva rouva kultaisessa asussaan on kääntynyt taaksepäin ilmaisten selvästi kuinka haluton hän on lähtemään.Hän katsoo kuinka nuorukainen takana auttaa kaksin käsin kumppaniaan nousemaan ylös. Kulta-asuisen naisen posket punottavat, toisaalta hänen kumppaninsa vaikuttaa pelkältä statistilta jota nainen vastustaa.

Eleiden ja asentojen kieli on aikanaan ollut tulkittavissa, nyt kaikki vaikuttaa poseeraukseta. Erityisesti kainona istuva nainen, kasvot alas mutta suoraan katsojaan päin kääntyneenä, on varsin patsasmainen. Hän onkin saman näkoinen, kuin veistoksen Venus oikeassa kulmassa.  Jostain on kyse, mutta en ymmärrä mistä. Odottaako hän tulevaa yötä vai saako lemmekään päivän tapahtumat hänet muistoihinsa? Mies joka tapauksessa näyttää kiehnaavan hänen ympärillään, tosin kisaillen kupidon kanssa.

Heidän takanaan on pariskunta, jonka syliin nuorukainen tuo kukkia. Aikovatko he viedä kukat saarelle, vai päinvastoin, ovatko he koonneet ne muistoksi saarelta. En osaa sanoa kertooko maalaus lähdöstä vai paluusta. Ja jos ”tie sinne ja takaisin on yksi ja sama” kuten Herakleitos sanoi, en tosiaankaan osaa yhdistää sitä näihin rakkauden toimiin.

Myös etäisimmät hahmot voivat olla astumassa joko lähtevään tai palaavaan laivaan. Vasemmassa reunassa oleva, punaviittainen ja siniasuinen pariskunta on selvästi korkea arvoisin ja hillityin. He muistutavat katsojaa siitä, että hoviseurueen kaikki eleet ovat puhutteleviksi suunniteltuja. Niitä voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärrä.

Norbert Elias tuo esiin sen, miten rokokoon sievistelevä tyyli kertoo ”publikumista”, julkisesta elämästä ja sosiaalisesta toivetilasta. Seurapiirin hauska teennäisyys syntyy siitä, miten lemmenparit ottavat asentojaan toisten parien nähtäväksi. Romanttisissa haaveissa ei todellakaan esitettäisi kokonaista hovia näin kiihkeänä. Toisaalta biologi sanoisi, että kutuaika.

Matka Kytheran saarelle, Venuksen syntymäpaikaan, on klassinen aihe. Tuo Kreetan lähellä sijaiseva saari oli tarujen mukaan jumalattarien asuttama. He antoivat rakkautensa kaikille jotka tulivat saarelle. Yleensä tarinat kertovat että saaren löytää vain yksi ihminen tai rakastunut pari. Ja sekin tapahtuu sattumalta, haaksirikon tai eksymisen seurauksena.

Eliasin mukaan tarun lähtökohta on temppeliprostituutiossa, Kythera on ollut kulttipaikka. Myöhemmin kulttimenojen mielikuva on riittänyt, ja lemmensaaresta on tullut symboli. Sittemmin tätä mielikuvaa on hyödynnetty lemmenlaivoilla, jopa Eliotin korostama publikum löytyy sieltä. Siellä tavataan yhteisö, joka kaikin toimin ja elein ylistää elämää parisuhteissa.

Tuhansien järvien Suomessa saarten mahdollisuudet ovat toisenlaisia, näitä yksityisiä luononhelmoja on käytetty paljon. Pienet, asumattomat saaret ovat olleet suosittuja soutelukohteita, siellä makoilijat näkevät helposti, onko ukopuolisia tulossa.

Norbert Elias: Watteaus Pilgerfart zur Insel der Liebe (1998)

 

 

 

 

Kalan haju pehmeimmillään

Kalan haju muuttuu vähitellen puoleensavetävästä luotaantyöntäväksi. Haju on aisteista välittömin, kemiallisin.

Kun olen nostanut kuhan veneeseen, pienehkön mutta sentään syötävän kokoisen, aistin tuoksun samalla kun nujerran sen: tuore lima joutuu kosketuksiin ilman kanssa. Se on hetki, joka tuoksuu aikansa. Ennen kuin hapettuminen ehtii tuomaan siihen pienintäkään terää, se levittää pehmeää, tuoretta, kalanlimaa. Se on haju, joka voimistuu vähitellen.

En ajattele sitä, en ole huomannut kalanhajua sillä hetkellä kun saan kalan. Välittömyyden vallassa, pupillit ja sieraimet laajentuneina kaksi asiaa kuuluvat yhteen: kalan tappaminen ja tuoksun synty. Kohta haju on jo niin selkeää, että haluan pestä käteni ja päästä siitä eroon.

Eri kalat tuoksuvat luonnollisesti erilaisilta: hauen tuoksu on voimakkain, ja siksi kalan mieto maku kärsii jos haukea ei ole huolella perattu; maku kärsii jos paistaa hauen limaa. Ahvenen tuoksu on aromaattinen, kun taas särkikalat ja lohet ovat tuoksultaan suhteellisen neutraaleja.

Se, joka uskoo evoluutioon ja geneettiseen muistiin, voisi sanoa, että meihin on koodattu muutos tiedostamattomasta tuoreen kalan hajusta luotaantyöntävään, hapettuneeseen kalanhajuun. Naisen vaginan on usein sanottu tuoksuvan kalalta, hapettumisen eri vaiheiden mukaan sekin terävöityy.

Milloin siis syntyy limaisten hajujen iljetys?
Hyi, sä haiset kalalta!

Tunnistan vauvan ja kuolaavan pikkulapsen hajun vasta kun lima on jo sekoittumassa happeen. Samalla aavistan kuinka imeväinen itse tuntuu silloin olevan omassa elementissään.

Uteliaisuus, mikä lapsena oli ja veti minut kalaa perkaavan äidin luo, jää vaille vahvistusta, ei äiti eikä kukaan muukaan tunnu noteeraavan hyvää tuoreen kalan hajua. Ainoa mihin olen oppinut reagoimaan, on luotaantyöntävä kalanhaju ja tarve saada lima äkkiä pois käsistä. Minulla ei ole sille kieltä, se vie aistimusten hämärään kuten puhtaan voin syömisen makuun, villaisen lapasen imemisen tuntuun. Ne eivät tunnu miellyttäviltä enää, mutta muistan niin tehneeni.

Kalan hajun muuttaminen tuoksuksi, tuo tavallinen vitsailun aihe, koskee vain eltaantunutta löyhkää, mutta harvemmin on etsitty sitä hetken tuoksua mikä juuri pyydettyyn kalaan liittyy.

Kasvikunnasta löytyy vastaava tai lähes sama tuoksu. Olen huomannut, että tietyt paljut joiden kukat ovat huomaamattomia, leivittävät samankaltaista tuoksua. Eräs pensasmainen hopeapaju huokuu pölytysaikaan samaa, limaisen ja juuri pyydetyn kalan tuoksua. Kun huomasin yhteyden, olin ensin hämmentynyt; nykyään tuntuu, että juuri tuon tuoksun ansiosta löysin oikean kalan hajunkin.

Lasillinen hellejuomaa (paahdetta ja valoa)

Kuva: vasemmalta oikealle kesäkuu, heinäkuu, elokuu ja syyskuu. Toukokuu puuttuu, eli pullollinen mahlasimaa.

Saisipa lasillisen hellejuomaa, edes lasillisen, tällaisena hyisen kylmänä heinäkuun päivänä, kun viileä suihkuvirtaus estää helleilman nousun tänne pohjoiseen. Kunhan vaan olisi hellejuomaa, helteisen iltapäivän lasillinen.

Kesäkuussa eräänä päivänä kaadoin pullosta lasiin voikukasta tekemääni kukkajuomaa. Kesäkuujuomaa, voikukkasimaa, ja huomasin että siman sijaan juoma voisi olla pehmeämpää, lähes teetä mutta ei sentään. Tee tuo mieleen pilvisen päivän; sen pehmeys asettuneena lasilliseen.

Halusin juotavaksi lasillisen kesäkuun valoa, oli kirkas pilvetön iltapäivä, jolloin kukat on kerätty. Kun ne hautuivat kuumassa vedessä, oli tehty keltainen teevesi, silkkaa pehmeyttä. Siitä alkoi kehittyä juoma, jossa olisi mahdollisimman miedon valoviinin kaltaista pehmeää ja kirkkasta valoa.

Mutta nyt on jo heinäkuu, muistan kuinka nautin lasillisen täysin oikealla hetkellä, silloin kun voikukkajuoma oli vielä pehmeää ja raikasta. Avattaessa pullo sihahti juuri sopivasti, mutta hetki ja lasillinen oli pian ohi. Myöhemmin pullot kuohahtivat jo avattaessa kuin tavallinen sima.

Helteitä ei tullut, on heinäkuu, supermarkettiin astuessa voi aistia turhan ilmanviilennyksen, viikkolehtien kesäkuvat ovat jäljennöksiä viimevuoden ainoalta helleviikolta. Saisipa nyt lasillisen hellejuomaa, kypsää heinäkuista auringonpaahteen juomaa. Pihlajanlehtijuomaa.

Haluan valmistaa lasillisen jossa pihlajasta irtoava paahteinen pähkinän maku maustaa helteisen valon, joka huuhtoutuu silmäluomien läpi, ja kun nousen istumaan ja ojennan käteni kohti lasia, olen nurmikon laidalla, lähellä välkkyvää järvivettä.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Viserrystä ja vihreitä kuulolaitteita

Yksinkertainen pajun lehtiruusuke on niin kaunis tällä hetkellä. Minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että ottakaa vastaan tuo vihreä kielisuudelma.

Huomatkaa myös koivu. Ja koska ette kuitenkaan voi välttää sanaa hiirenkorvat, miettikää sitä.

Vaikka huonompaa kielikuvaa kuin hiirenkorvat ei ole, siitä on pakko löytää viisauden hippunen. Ainoa mihin vertaisin sitä rinnastuu toiseen huonoon kielikuvaan: ihon kananlihalla olemiseen.

Kun katson työhuoneen ikkunasta kevätmäkeä vastavaloon, huomaan lehtipuiden olevan hieman kylmissään, kellanvihreällä kananlihalla.

Tuo hetki, jolloin mustat oksat muodostavat silmuja, joista puhkeaa pieniä korvia, on ilman muuta rakkautta. Tapahtuu kevään herääminen. Muinainen Platon, tarkkaillessaan eroottisen tunteen heräämistä, huomasi että rakastuneen iholle nousee pieniä sulkia.

Tai korvia. Ehkä se selittää tuon kielikuvan taustan. Ehkä hetkellä, jolloin linnut pyrähtelevät koivustoissa ja rakentelevat pesiä, oksistoon puhkeaa samalla kuuntelun kaltaista herkkyyttä, ja miljoonat pienet kuulolaitteet virittyvät.

 

Pojat rynnivät uimaan (1946)

kes'leiri50aPojat juoksevat uimaan, kuvittelen että on elokuu 1946 ja isääni kutsuttiin vielä Olliksi, ja että hän juoksee kuvassa ensimmäisenä. Poikalauma rynnii alamäkeä, säntäillen liiankin vauhdikkaasti.

Kaikki muut horjuvat ja syöksähtelevät. Vain juoksijoista ensimmäinen hallitsee kehonsa: hänen juoksuasentonsa on tasapainoinen ja kaunis. Rinta on auki ja hengitys kulkee, käsien ja jalkojen rytmi on hyvä, hän on vakava ja keskittynyt vain juoksuun. Siksi kuvittelen hänet sellaiseksi kuin isäni oli poikana. Myöhemmin lehtikuvissa näkyy tämä sama juoksijan asento.

Kuvittelen tämän kaiken erään aivan toiseen asiaan liittyvän ruotsalaisen dokumenttifilmin avulla koska isästä ja poikalaumasta ei ole kuvaa. Näen elokuisen illan varjot, kuvittelen että talo on apteekkarin huvila Pynttärin niemellä, pojat juoksevat kohti jyrkkenevää alamäkeä ja rantaa.

Poikalauma juoksee: syöksyminen, horjuminen ja käsivarsien asennot kertovat elämäntavasta jota ei enää ole. He elävät nämä kesäpäivät ulkona, heillä ei ole omaa huonetta. Pojat, jotka ovat olleet päivän ruumiillisissa töissä, ovat nyt vapaita ja edessä on pelkkää riehumista. Yhtään vanhempaa ihmistä ole näkyvissä heitä hillitsemässä.

Olen näkeväni heissä väkivaltaa, sodan jälkeistä kovuutta ja julmuutta, pienempien hakkaamista aina kun aikuisia ei ole näkemässä. Iltaisin sattuu myös sakkitappeluita kun tämä joukko kohtaa toisen. Puukkoja näytetään ja ketjuilla huidotaan.

Nyt pojat rynnivät kilpaa uimaan. Näyttäisi että pisin ja vanhin poika – kutsun häntä Terhoksi – olisi saamassa Ollin kiinni. Juuri kaatunut vaaleapää hänen takanaan on nousemassa ylös, kuvittelen että Terho on kampannut ensimmäinen pojan, ja nyt hän näyttää juoksevan Ollia kiinni.

Voin nähdä kuvasta kuinka tulee käymään.

Terho ei tule kamppaamaan Ollia vaan kaatuu itse. Näen kuinka hyvin Olli on varautunut edessä olevaan jyrkkään alamäkeen. Kroppa on tasapainossa, toisin kuin häntä tavoittelevalla Terholla. On selvää, että tämä hontelo horjahtaa jyrkänteessä, ja vaikka hän ei kaatuisikaan, hänen vauhtinsa hiljenee.

Olli voittaa juoksun, mutta mitä tapahtuu sitten kun pysähdytään rannalle.

 

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Sellaisia, kuin he veteen astuessaan ovat (1946)

kes46Uimaan

Ranta, rajanylitys, vesi. Tämä veteen syöksyjien ryhmä, tämä poikamainen melskaamisporukka, tämä tuntuu riemastuttavalta. Hehän harrastavat liikuntaa ilman urheilua. Veteen ryntäämisen hetki, kuten valokuvaajat tietävät, on täynnä hetkeä itseään. Se saa urheilusuoritukset ja kilpailun unohtumaan.

Pelkään silti, että isäni – kolmesta etualalla olevasta oikeanpuolimmainen, kuten kuvittelen – yrittää ohittaa keskimmäisen pojan.

Kuva on muualta, samasta dokumentista kuin edellisen postauksen kuva. Kuvittelen että on elokuu 1946, isäni oli silloin 13 vuotias ja kiinnostus urheiluun oli heräämässä. Ehkä tämä oli se kesä Ollille, kun hän löysi juoksun: hän juoksi aamuisin pellolle maatöihin tai metsäpalstalle puita karsimaan, ja illalla hän juoksi takaisin kotiin. Hän treenasi aina kun mahdollista, pitkänmatkanjuoksua. Tiedän, että muutaman vuoden kuluttua hän oli täysverinen nuori juoksija joka tavoitteli paikkaa nuorten maajoukkueessa. Kerran hän saikin sen, mutta ei enää nuorten esiolympialaisiin Helsinkiin 1952.

Silti toivon, että tuo hetki kuvassa, veteen ryntäämisen hetki olisi vielä viatonta liikuntaa, ilman urheilua. Toivon että hän tuossa eläisi vain melskaavassa poikaporukassa, joukkueisiin hän ehtii kuulua myöhemmin.

Kolmesta pojasta vasemman puolimmainen tuntuu täysin luonteensa mukaiselta. Kuvittelen hänet Mikoksi, jolle ryhmässä oleminen on samaa kuin elehtiminen: se on ilveilyä ja komiikkaa. He ovat kuin kolmen veistoksen sommitelma, jokaisella kehon asento kertoo jotain olennaista. Mikko on täydellinen koomikko: hänen yläkroppansa näyttää jäykistyneen paikalleen, kun taas jalat ryntäävät vikkelästi eteenpäin. Myös hänen leveä ällistyksensä on ristiriidassa pään asennon kanssa. Mikko ei siis ole ollenkaan harmooninen, mutta hauskuus tekee hänestäkin täydellisen.

Ollin ryntäämisessä on introverttiä iloa, kasvot ovat hymyä, mutta pää on hieman hartioiden väliin painuneena. Oleminen ei ole aivan niin tasapainoista ja hyvää kuin keskimmäisellä pojalla.

Kuvittelen tuon keskimmäisen pojan Timoksi. Hänen hetkensä on täydellinen ja toivoisin että se olisi isäni hetki. Tuo ilo, nostettujen käsien ja hymyn hetki. Jos hän olisi veistos, hän sisällyttäisi iloonsa koko porukan, koska noin ei elehditä yksin. Timo on iloinen ja kevyt, ei lainkaan koominen.

Pelkään että Olli ei jaa hänen kanssaan samaa yhdessä juoksemisen kokemusta, laumarynnistystä. Isäni on hieman taipunut kilpakumppaninsa puoleen, itseasiassa tuo taipuminen osoittaa että hän kilpailee Timon kanssa. Onneksi kasvojen ilme kertoo kuinka iloinen hän on toisesta siinä rinnalla.

Ranta jatkuu pitkään matalana, sen voi päätellä loivasta rantaniitystä. Pelkään, että isä jatkaa vaan juoksuaan vielä senkin jälkeen kun Timo on heittäytynyt veteen. Eleestä näkee, että Timo on jo valmis syöksymään. Jos niin käy, niin silloin Olli olisi lopulta taas yksin, ja vedessä juoksu alkaisi tuntua raskaalta, pian hän olisi kauempana kuin muut.

Mutta erillisyys kestäisi vain hetken, pian kuitenkin Olli melskaa taas toisten kanssa.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Vesikamppailu sinulle, isä

kes'leiri50h

Tästä kuvasta en enää hahmota isääni, vaikka haluaisin. Eikä Timokaan keskellä kuvaa ole enää muuta kuin se staattinen hahmo, joka on kontrasti melskeelle ja roiskeelle.

Neljä muuta poikaa ovat täydessä toiminnassa, he ovat puoliksi kadonneet veden pärskeeseen ja keskittyneet siihen mikä on tärkeintä: yhteistyö. Eteenpäin ja lähestyvään aaltoon yhdessä valmistautuneina he käyttävät voimiaan. Ja vesi ei pakota heitä mihinkään. Siksi he ovat rynnänneet veteen!  Ei ole mitään pakkoa, eikä hurjinkaan riehminen ole liikaa,vesi ei mene rikki. Voiman tunnossaan pojat pärskyttelevät, mutta eivät eristyneinä vaan toisilleen ja enemmänkin: heidän riehumisensa synnyttää onnelan, rajatun ja hetken kestävän.

Isä ole tyytyväinen siitä hetkestä toisten poikien kanssa elokuussa 1946,  nyt kun sinua ei enää ole olemassa.

Ennen viimeisen jakson kirjoittamista ajattelin, että tullessani tämän kuvan äärelle, tulen sinun luo. En halua kertoa mitään kuolinkamppailustasi tuossa samassa vedessä vuonna 1982. Haluan pojan, Ollin, joka vuonna 1946 veden pärskeessä hengittää ilmaa keuhkoihinsa. En halua kysyä vedestä joka tukahduttaa. En halua kysyä mitään siitä vahvan urheilijan agonista, voimien loppuun ponnistamisesta veden alla. Tässä on vesikamppailu mihin haluan sinut sijoittaa.

Kaipaan sinua. Sinä olisit jossain siellä poikien ja veden ja ilman joukkoon sulautuneena.

 

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Myrsky herää salamaniskun jälkeen

giorgione-tempestPartSiri Hustvedt kertoo säpsähtäneensä nähdessään ensimmäisen kerran Giorgianon maalauksen Myrsky (1506-8). Taidehistorian luennolla hänen eteensä ilmestyi tämä Italian renessanssiajan maalaus, ja säpsähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, kuin salamanisku, eikä hän osaa sanoa miksi.

Maalauksen taustalla on kuvattu myrskyn nouseminen, ehkäpä hetki ennen kuin varsinainen myrsky puhkeaa. Kun mustat pilvet keräytyvät taivaalle ja tyyni ilmanala alkaa olla jo uhkaava, kunnes salamanisku repäisee taivaan ja vapauttaa tuulet riepomaan ympäristöä. Tuntuu, kuin puut ja pensaat vasta huojuisivat, mutta kohta,  salamaniskun jälkeen varsinainen myrsky pääsee valloilleen.

Omaelämäkerrallisessa teoksessa Vapiseva nainen, hermojeni tarina (2011) Hustvedt kertoo taipumuksestaan säpsähtää. Salaman jyrähdys ja isku on ehkä se ikiaikaisin säikähtämisen merkki, se minkä koirat ja kissat sekä herkät ihmiset kokevat.

giorgione-tempest

Giorgianon maalauksessa tämä mustanpuhuva taivas ja samamanisku ovat taustalla, ja ne ilmaisevat etualalla oleviin hahmoihin liityvää tunnetta. Hustvedt säpsähti ilmeisestikin naista, joka on kuvassa etualalla lähes alastomana ja imettämässä lasta. Esseessään ”The Pleasures of bewilderment” Hustvedt kertoo, että aluksi hän ei huomannut kuvan miestä ollenkaan. On kiinnostavaa, että imettävä ja alaston nainen ei myöskään ole huomannut häntä katsovaa miestä, kuva vaikuttaa idylliltä hetkeä ennen repeämistä.

Tämä on se silmänräpäys, jolloin salama on välähtänyt, mutta jyrinää ei vielä kuulu. Sekunnissa kaikki on muuttunut.

Kuvassa olevan nuorukaisen ja imettävän naisen välinen jännite on jäänyt mysteeriksi. Naisen hahmossa ovat kaikki ikuisuuden merkit: imettävä madonna, alastomuus, suojanaan vain valkeat liinat. Nuori mies puolestaan on 1500-luvun asussa, itseasiassa näyttelijälle kuuluvassa, kuten tulkitsijat ovat huomanneet. Kuuluvatko mies ja nainen eri aikaan ja todellisuuteen?

Teoksen taustalla näkyy silta, ja sen alta virtaa joki joka on padottu, ja virtaa lopulta kapeana miehen ja naisen välistä. Koko kuva-ala jakautuu kahtia aina salamasta kuvan alareunan tummaan virtaan. Miehen ja naisen välillä ei siis ole yhteyttä. Kohta nainen havaitsee miehen, ja mitä sitten tapahtuu.

Giorgianon maalaus on yksityinen tilaustyö, ja saattaa olla että kuvan allegoriseen kertomukseen kätkeytyy jotain, minkä vain omistaja tiesi.

Toisaalta mieshahmon sanotaan muistuttavan Giorgianoa itseään. Tämä kuoli nuorena. Legenda kertoo että hän kuoli ruttoon, jonka oli tarttunut hänen rakastajattarensa. Näin siis maalauksessa on aineksia monenlaiseen tarinaan, ja myös Hustvedt jättää tarinan lopulta avoimeksi.

Hän jättää tekemättä jopa sen ilmeisen tulkinnan, että Giorgiani olisi maalannut säpsähdyksen. Salaman jyrähdys, hetki jolloin maalauksen naisen suojattomuus paljastuu, ja Hustvedt katsojana, joka samaistui välittömästi naiseen ja säpsähti itsekin.

Ja mitä sitten seurasi: myrsky ja hämmennys.

Siri Hustvedt: ”The Pleasures of Bewilderment” teoksessa Mysteries of the Retangle, Meditations on Painting (2005).

 

 

Tallenna

Tallenna

Entä sade episodina ?

Haluaisin kirjastoon, mutta nyt sataa rankasti ja lykkään lähtöäni.

DuLevande

Milloin vesisade onnistuttiin valokuvaamaan ensi kerran?  Milloin huomattiin, että vaikutelma on todempi suihkun avulla lavastettuna ? Milloin huomattiin, että digitaalisesti sadevaikutelmaan voi lisätä myös tuulenpuuskan suunnan, ja sade on vielä todellisempi.

Kirjallinen sade manipuloi aikaa: sade yllättää, muuttaa suunnitelmat ja aletaan pitää sadetta.

Ehdinkö juosta katua pitkin kirjastolle asti, ennen kuin sade kiihtyy. Kauanko ihmiset odottavat näyteikkunan kohdalla, markiisin alla sadekuuron loppumista.  Kerääkö jossain kiireesti pyykkiä narulta? Tai ehtiikö kalastaja järveltä pois ennen kuin sade kastelee. Varsin elokuvamaisia sateen episodeja. Kuvan saa myös episodina,  joka on ruotsalaisen Roy Anderssonin filmistä Du levande (2007).

 

Sade ja unohtuvat muistiinpanot

SataaRVesisadetta voi verrata unohtuviin muistiinpanoihin. Erityisesti sellaisiin, joita kirjoitetaan epäselvästi, joita ei ole tarkoitus lukea.

Kirjaimet voisivat mainiosti sulautua toisiinsa, teksti muuttua arvailtavaksi, koska kirjoittamisen hetki riittää. Jos edes joitain sanapareja hahmottuu sieltä täältä, sen verran että ajatuksen etenemisen voi todistaa. Miksi kirjoitan vaikka en saa tekstistäni selvää käsialastani ?

Aikomukseni on laajentaa muistiinpanojen kirjoittamista, tehdä siitä tapa hahmottaa kuultua.  Voihan se olla keino osallistua tilanteeseen, ikään kuin sateesta käsin teitä katoksessa olijoita katsellen.