Siiderin valmistus, kolme hyvää sattumaa

Nyt voin jo paljastaa joulusiiderini salaisen ainesosan. Seikan, joka teki tuosta juomasta niin erityisen omenaisen, hiilihappoisen, mutta silti lähes alkoholittoman. Tein siiderin umpijäätyneistä omenista. Tämän lisäksi valmistuksessa tapahtui myös jotain muuta onnekasta.

Viime syksynä, jos muistatte, ensimmäinen pakkasjakso sattui lokakuun alkuun. Jakso oli niin kylmä, että omenat ikäänkuin pakastuivat oksilleen. Keräsin noita kalahtelevan jäisiä omenia kassillisen naapurin omenapuusta; pesin, kairasin ja laitoin ne heti kiehuvaan veteen. Jäätyminen oli lisännyt omenien makeuden huippuunsa. Minulla ei ole puristinta, niinpä survoin kattilallisen sauvasekoittimella hilloiseksi, keittelin seosta hieman ja jatkoin tavalliseen siiderin valmistuksen tapaan.

Kuinka hyvin olinkaan varautunut ensimmäisiin pakkasiin. Yleensä hallayöt yllättävät ja masentavat puutarhan. Lakastuneet ja veltostuneet vihannekset mätänevät välittömästi, kun päivällä lämmpötila nousee. Siksi olin varautunut harsojen avulla: peittelin kaalet ja juurekset ennen kuin vesisade muuttui rännäksi illalla ja lumeksi aamulla. Kylmän jakson aikana harsot olivat imeytyneet raskaiksi, räntäisiksi levyiksi. Jänikset olivat kurkotelleet niitten alle, ja syöneet reunimmaiset lehtikaalit.  Silti, marraskuun alussa, jäälevyjen alta löytyi raikkaan vihreää kaalta,  myös pienten nauriiden naatit olivat vielä tuoreita.

Puutarhassa viimekesä oli katovuosista pahin pitkään aikaan, eikä siitä ole muuta sanottavaa kuin lehtikaalisipsit pöydällä ja siideri sammiossa.

Siiderin kypsymiessä tarvittiin tuuria. Viinihiiva oli vanhaa ja heikkoa, mistä lie kaapin pohjalta olinkaan napannut sen. Ehkä hiiva oli täysin kuollut, ja sen ansiosta siideristä tuli lähes alkoholitonta. Tavallinen joulunajan turvotus ja punotus tuli siis vältettyä. Kuolleen hiivan takia käymisastian tapahtumat olivat verkkaisia, niin että marraskuun alussa kun erotin nesteen mäskistä, huomasin että maku oli imeltynyt hyvin. Ainoastaan pieni etikkainen terävyys juoman maussa herätti huolen, millaista etikkaa juoma olisi jouluna.

Taitavat siiderin valmistajat eivät lisää hiivoja, vaan antavat omenien omien hiivojen tehdä työn.  Parhaimmissa siidereissä on myös pieni etikkainen vivahde, ainakin siinä toissa kesänä Madridissa nauttimassani, jota pöytäseurueessa ylistimme. Minulla oli sammiossa siis jotain lupaavaa odottamassa.

Tiedän kyllä, että pienikin etikan vivahde on uhka siiderissä. Oli aivan mahdollista, että siiderini olisi ollut jouluun mennessä jo pilallista. Mutta kun säilytin juomaa tuon viimeiset puolitoista kuukautta ulkovarastossa, ja lähes nolla-asteessa, niin kaikki pelastui ja hyvä maku säilyi loppuun asti.

Näin on vuoden 2017 juomat pantu ja nautittu. Lähes alkoholittomien, mutta kypsyvien juomien kanssa tuli monenlaista kokemusta. Ensimmäisenä oli mahlajuoma, mutta hyvän alun jälkeen kanisterin pinnalle ilmestyi hometta, sitten tuli voikukkaviini mutta kesä oli niin kylmä että sen juominen oli pelkää lämpimän ajan nostalgiaa, mutta onnelliseksi lopuksi tämä omenasiideri. Nam.

 

 

Torstai-iltojen rituaali, muutuimme tontuiksi

Onkohan totta, että neljän adventtisunnuntain rinnalla kulkee kolme adventtitorstaita. Thor-jumalan iltaa ? Ehkä minäkin lapsena osallistuin tietämättäni Thorin henkien loitolla pitämiseen. Ja toisaalta noitten henkien avustamiseen, koska osallistuin ulkona juoksenteluun. Meidän kaikkialle ehtivä ja kaikkialle kurkisteleva, joka paikkaan tunkeva uteliaisuutemme hätisti ne pois.

Olisihan meidän pitänyt arvata, että samalla kun pelkäsimme niitä, niin ne pelkäsivät meitä.

Samantien me, lumisella maalaiskylällä telmivät lapset, saatoimme huomaamatta livahtaa heidän puolelleen, tonttujen ja Thorin puolelle. Kun koputtelimme naapuritalojen ikkunoihin, olimme tonttuja. Toistimme jotain ikivanhaa riittiä, olimme oppineet ottamaan tontun tehtävät itsellemme: tarkkailimme ihmisiä kodeissaan, heittelimme ovista sisään nimettöimä lahjoja ja joulukortteja. Niissä luki hyvää joulua, terveisin tontut.

Muistan, että silloin 60-luvulla, meillä oli tonttumainen olo, kun harrastimme tätä ”nakkaamiseksi” kutsuttua riittiä.

Muistan, että olimme tonttuja myös talojen isännille, sillä heidän tuli suuttua lahjan nakkaamisesta. Sellainen lahja voi olla vain pakanalahja – omena, pipari tai suklaakarkki – jonka vuoksi talon vanhojen miesten tuli juosta lasten perään ja antaa heille selkäsauna. Meidän tonttujen piirissä levisi myös huhu, että isännillä oli oikeus ampua haulikolla. Miehillä oli kuulemma kirpaisevia suolapanoksia aseissaan meitä varten.

Nyt ymmärrän, että olimme pakanoita, sillä pienen lahjan nakattuamme peräämme huudettiin sanat: Perhanan lapset!

Berthana tai Prechta oli muinainen jumalhahmo, rouvashahmo, joka tunnettiin kaukana Saksanmaalla. Varsinkin joulun alla torstaisin vallalla olivat Berthanan illat. Muinais-germaanisen päivärytmin mukaan  vuorokausi aloitettiin aina illalla eikä aamulla, ja niinpä silloin kun kristillinen päivä oli pimenemässä, niin jokin toisen ajan vuorokausi oli alkamassa. Alkoi Thorin ilta, perjantain aatto – pakanoiden sunnuntaita edeltävä Friday, Frigga-jumalan päivä. Niinpä joulun alla torstait olivat aattoja, pakanallisen Yulen lähestymisestä muistuttavia aattoja.

Saksassa, varsinkin Alppien alueella, lapsilaumat saattoivat innostua Berthanan apulaisiksi. Heidän tehtävänään oli muistuttaa Yulen tulemisesta:  tämä oli siis eräänlaisen adventin ilmoittamista ihmisille, jotka olivat liikaa rutiineihinsa uponneita. Nämä lapsi-apulaiset hiippailivat kylissä talojen nurkilla ja heittivät ikkunoihin jyviä, papuja, pähkinöitä – hyvän satovuoden merkkejä – mutta sielläkin talon isännän tuli suuttua tällaisesta onnen toivotuksesta ja ajaa lapsia takaa.

Ehkä myös me edustimme hedelmällisyyttä,  kun joulun alla iltaisin muutuimme lapsilaumaksi, Perhanan lapsiksi, heittelimme ovenraoista taloihin hyvää, jota talonväen tuli leikisti pitää pahana.

 

2. dialogi

Dialogi on siitä ihmeellistä lausahdusten vuorottelua, että se on samanaikaisesti sekä vaikeinta että helpointa. Jos kirjoittaminen on vaikeaa, avaa jokin  nykyisistä kirjoitusvälineistä: messenger, whatsuppi t.m.s. ja oitis huomaat vastaavasi aina johonkin.

TOISENA ADVENTTINA odotan millainen kakkonen eteeni tulee: kirjoitan jotain paperille jossa on kaksi erottamatonta puolta, kuten myös huulissa on. Kirjoitan myös parille, suhteelle, duolle, sinulle, veljelle, siskolle, ystävälle. Kirjoitan myös silmille, korville, huulille, käsille, jaloille. Ja vielä minun tulisi kirjoittaa kättelylle, vuorottelulle, dialogille perustuvia allegorioita.

Käteen tarttuminen: toinen

Kaksi ei voi mennä yhteen

Hilloa valui kirjeelle: kaksi tahraa

Toinen sukupuoli

KOLMANTENA ADVENTTINA odotan trion ilmaantumista, että se nousisi jostain mitättömästä, niin että kirjoitetan jotain kolmelle kaverukselle. kolmannelle silmälle, kolmannelle pyörälle, kolmannelle jalalle.
NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille

1 adventti: lämpösäde

”Jorosalmissa oli Jumala. Maria tuli synnittä raskaaksi Jorosalmissa. Paimenia oli kaksitoista, ja hän meni paimenien maahautaan. Sinne hän synnytti lapsen hevosen soimen alle.” (Suomalainen legenda)

Tämän routaisen maan realismi ei aina ole onnistunut kangistamaan mielikuvitusta. Puoliksi maan sisässä asuminen kuului paitsi muinaisiin taitoihin, myös maan alle meneviin fantasioihin. Niin, fantasiaa tässä on vain evankeliumi.

Ihastelen sitä, miten viisaasti Marian synnytti lapsen maahaudassa seimen sijaan seimen alle: sinne, lämpimän kompostin päälle levitetyille oljille.  Pihattonavetoissa lehmät noudattivat myöhemmin samaa, kompostin päällä, oljilla loikoilun periaatetta.

Kun siis muinaisuomalainen ihminen kuunteli ensi kerran evankeliumia lapsesta, joka syntyi oljille tai pahnoille, hän tiesi oitis että siinä oli paikka, jossa oljet eristivät ja alusta lämmitti.

LÄMPÖSÄDE

Ajattelen tätä maata ja tätä taloa, jonka kupeesta menee ohut, antennin kokoinen säde maan sisään 200 metrin syvyyteen asti. Lämpötila siellä on pysyvästi noin 10 astetta, sieltä se lämpö nousee, tiivistyy ja lopulta kiertää talon pattereissa.

Tämä on ensimmäinen adventin allegoria: lämpösäde joka nousee 200 metrin syvyydestä.  Kokoelma muita adventin allegorioita on koostunut viimevuosina joulun alla kirjoitetuista teksteistä. Ne ovat yrityksiä löytää adventumin, eli saapumisen merkkejä ykkösen, kakkosen, kolmosen ja nelosen muodoissa.

Tämä Ricky Allmanin maalaus yhdistää kummallisella tavalla evankeliumin ja maalämmön. Kyse on tosin maan alle menevästä kuvitelmastani, jossa joulutähden säde ja maaperän ytimestä lämpöä nostava säde rinnastuvat. Ollaan 200 metriä syvällä, maahaudassa, jonka keskellä lämpösäteen päässä on kehto.

Samalla tämä maalaus puhuu minulle öljyn, terävämuotoisen metallin, uraanin ja automatisaation kieltä, niin että en koe enää ymmärtäväni tuota maalaukseen kuvittelemaani ihmisen jälkeistä maailmaa. Tai ehkä ymmärrän jotain, koska näin maakuopan ja valonsäteen; ikäänkuin  tämän väri- ja muotomaailman läpi hehkuisikin toivoa ja odotusta.

 

 

 

Ilmoituksista ensimmäinen ja vanhin

Ehkä suomalaisia joululauluja voisi pikemminkin vanhentaa kuin uudistaa. Se olisi paluuta ensimmäisten ilmoitusten äärelle, ensimmäisiin kansan suussa syntyneisiin käännöksiin ja adaptaatioihin. Tässä vanhassa, kömpelössä, legendassa olisi laulun aihetta, siinä tuntuu tulevan esille asian ydin – joulun ihme.

”Jorosalmissa oli Jumala. Maria tuli synnittä raskaaksi Jorosalmissa. Paimenia oli kaksitoista, ja hän meni paimenien maahautaan. Sinne hän synnytti lapsen hevosen soimen alle.”

Eräs joulun ajan aloittamisen merkkinä toiminut joululaulu on The First Noel,  suomeksi Ensimmäinen joulu tai joulu ensimmäinen. Siitä on aina pidetty erityisesti melodian vuoksi, samalla kun sanoitus kuulostaa jokseenkin tylsästi toistetulta evankeliumitekstiltä.

Joulu ensimmäinen tuo
jolloin paimenten luo
tuli enkeli riemua ilmoittamaan …

A capella -laulajat Pentatonix esittää joululaulujensa kimarassa (2015) viimevuosina ehkä suosituimman version The First Noel -balladista. On myös hyvä, että jouluhalko on saanut ansaitsemansa paikan levyn kannessa.

Joulutradition tuntijat Englannissa ovat tunnistaneet naivismin The First Noel -balladissa.  Sanojen laatija on oppimaton laulaja ajalta, jolloin evankeliumi oli vain latinaksi, ja kansankielellä kerrottiin tarinaa kerrottiin munkkien ja pappien resitoimina.

Perinteen tuntijat tunnistavat tämän yksinkertaisen käännöksen, joka välittää syvää ihmettelyä, ja jostain meille tuntemattomasta syystä myös riemua.

Samaa riemu heräisi, jos uskaltaisimme laulaa maahaudaksi kutsutusta paikasta.  Pelkäämättä ja hylkimättä sitä, mikä tuntuu menevän niin suoraan tämän routaisen maan kiellettyihin mielikuviin.

Englantilaisille The First Noel on balladi. Se tulee kaukaa ajalta, jolloin ranskan kielinen noel kuului lauluun. Se tulee myös ajalta ennen kuin he siirtyivät käyttämään joulusta sanaa christmas. Silloin tätä juhlaa kutsuttiin nimellä Yule.

Keskiajalta lähtien maalaiset Englannissa ovat kuivattaneet jouluhalon – Yule log.  Kyseessä ei siis ole mikään suklaakakku, vaan oikea pöllin pätkä. Samalla kun tämä öljyillä ja yrteillä tuoksuvaksi tehty ontto halko sytytettiin, samalla laulettiin nimenomaan The First Noel -balladia.

Jouluhalko ja maahauta !

 

 

Haamut liikkuvat välipäivinä

Haamut, pirulaiset, kiusanhenget kiihtyvät erityisen haitallisiksi nyt kun vanhasta on päästetty, irti eikä uuteen ole tartuttu. Välipäivien välitilassa ne leijuvat irrallisina kuin työttömät joulun jälkeen, odottelevat toimistoon ilmoittautumista sitten vuoden alussa. Välipäivät ovat irrallisuudesta kuohkeaa aikaa.

Mutta mitä haamut ovat nykyään? Kiusanhenkiä, a) asioita jotka ovat tapahtuneet jo, menneitä, jotka kummittelevat mielessäni. Miten minua vituttaa tuo yks, hylkäsi hakemukseni, varmaankaan ei ollut lukenut sitä ajatuksella. Mä en ikinä saa läpi mitään, niin kauan kun tuo päättää. Okei, miksi sitten vaivaan turhaan itseäni, on muitakin tahoja.

b) Pahimpia ovat itse kehitellyt haamut, kuten tuo yks, joka vesittää minun työtäni, niin etten onnistu niin hyvin kuin haluaisin. Syyttelen ja kehittelen haamun. Minua ei kiinnosta kuka hän oikeasti on, ihmisenä, minulle hän on haamu josta haluan vapautua. Hän haihtuu ilmaan heti, kun lopetan syyttelyn.

Haamut ovat kuolleita, jotka kummittelevat koska ovat irronneet eivätkä ole enää todellisia. Kun ne tulevat näkyviksi, huomaan ne, ja annan niiden haihtua savuna ilmaan.

 

 

Saapumisen ensimmäinen vaihe: adventtipyry

Adventum tarkoittaa tulemista, ja nyt ensimmäinen adventti oli lumen tulemista. Se alkoi pehmeästi leijailevien lumihiutaleiden merkeissä lauantaina. Ensimmäisen adventtisunnuntain lumipyry olikin sitten pienikiteistä, kasvoille iskeytyvää vaakasuoraa ja vihmovaa lunta. Aikaa, joka tulee suoraan päin.

salkku1

Tallenna

Tallenna

Vanhassa salkussa aika on pysähtynyt, joskus pidettyjen luentojen materiaaleja kirjekuorissa. Lumipyryssä neulaset iskevät kasvoihin, vaikka minne käännyt, lumi vihmoo sinua päin. Menee tovi, sitten huomaat että pyry onkin tullut taaksesi, ja se on työntänyt sinua jo pitkän aikaa.

Aika puhaltaa myötä ja aika puhaltaa vastaan. Aikamyrsky vaihtelee.

Muita ensimmäisen adventin allegorioita:
Mattoon juuttuneesta rusinasta
Tää yksi nuppi
Uuno on yksin
Ensimmäinen puudutus

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna