Ääretön tyhjyys, jouluyö ja Schleiermacher

 

Äärettömyys, jouluyön avara taivas metsien keskellä täysikuun aikaan ennakoi hyvää tyhjyyden kokemusta. Joulun tyhjä ydin on talvisessa yössä: se ei ole mitään tai sitten se on hyvin paljon.  Haluaisin siis sanoa, hyvää jouluyötä – tyhjää tai täyttä – avaruuden äärellä!

Heilige Weihnacht! Jouluaatto on joskus ollut yöhön valmistautumista, lupauksen elementit olivat tarjolla, ilta oli 1806 Schleirermacherille valmistettu, yö voi tulla. Hän kirjoitti Weihnacht Feier, dialogit jossa tarinoitiin ja filosofoitiin joulun olemuksesta. Työ tuli valmiiksi aattona, ja hänellä oli kiire saada ne samantien anonyymeiksi lahjoiksi ystävilleen.

Puhun hieman liian romanttisesti, koska nämä äärettömyysjutut ovat sellaisia. Saksalaisen romantiikan – ja idealismin vuosikymmenenä 1790 avautuneita asioita. Osaan kuvitella, miten mullistavaa oli kokea luonnon äärettömyys hyvänä ja onnelliseksi tekevänä.

Romantikot, nuo intuition ammattilaiset. Aivan kuin nuo öisin liikkuvat romantikot olisivat jo aavistaneet että kohta keksitään sähkövalo, mutta vielä on mahdollisuus paeta todelliseen yöhön. Aivan kuin yössä palellessaan he olisivat aavistaneet, että keveät untuvatakit tulevat vielä tekemään helpoksi tämän mikä heille on raskasta. Aivan kuin heillä olisi ollut suunta jo tiedossa – muttei mahdollisuuksia.  Sitä tarkoitti enthusiasmi, he säntäsivät tulevaisuuteen jo ennen kuin se oli tullut mahdolliseksi.

Ääretön tyhjyys ja kylmä yö on jotain niin hyvää ja raikasta. Tähtiyö on rikas ja avara, ja jokaisen on mahdollista kehittää itselleen sisäavaruus, löytää kosketus uniin ja äärettömään alitajuntaan, sisäisyyteen.

Romantikkojen löytämät äärikokemukset avaruuksien äärellä ovat psyykisiä uudestisyntymisiä merkitseviä kokemuksia.  Ihmisen pienikokoisuus ja vaatimattoman mittaiset asiat valtavien luonnonvoimien rinnalla eivät tuhoa ihmistä, vaan pikemminkin tuulettavat sielua, jossa uinuu samankaltaiset energiat.

Tällaiset valtamerikokemukset olivat romantikkojen löytämiä järkyttävän kauniita, yksin koettavia asioita, ja niitä alettiin kutsua yleviksi.  Samaan henkeen tajuttiin myös, että kaikki mikä oli käsittämätöntä, ei olekaan ahdistavaa.  Käsittämätön voi olla äärettömän rikasta – sanomaton on aistittavissa ja läsnä sanotussa.

***

Huomaan kuitenkin olevani kahta mieltä Schleiermacherin romanttisesta kristillisyydestä: hän oli filosofi, joka teki romantiikan ja idealismin löydöistä teologiset tulkinnat.  Huimaavasta tähtirikkaasta jouluyöstä hän teki teologiaa.

Luonnon ääretön kauneus, ihmisen mittaa suuremman mittakaavan kohtaaminen, oli hänelle Jumalan skaalaa ihmiselle näytettynä, ei tyhjyyttä.

Kaunis sielu, romantikkojen ylistämä ihminen, joka voi olla täysin spontaani ja vailla mitään pahaa, muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi ja uskon ihanteena lapsenuskoiseksi olennoksi.

Samoin musiikki, Schleiermacherin rakastama klassinen musiikki, harmonioineen on tulkittavissa Jumalan ylistykseksi. Samalla musiikki toi avaran jouluyön kokemukset sisätiloihin.

Sivistys, tuo ihmeellinen bildung, oli Schleirermacherille ihmisen henkistä kasvua parhaimmillaan ja teologiaan sovitettavissa. Mutta eihän se niin käy, kaikki ei taivu yhteen, filosofia otti sivistysyliopiston eikä antanut sitä teologialle. Schleiermacherin ylitys kääntyi polemiiksiksi hänen pääteoksessaan: Puheita uskonnosta: sen sivistyneille halveksijoille (suom.1920).

***

Äärettömyys on hyvä, siinä suunnassa on myös tulevaisuus.  Hyväksyn sen teologiset versiot, en kannata, mutta hyväksyn, koska Schleiermacherin kautta teologiaan tuli aivan uudenlaiset ilon rekisterit.  Hän näytti kristityille korkean ilon skaaloja nimenomaan romantiikan innostamana ja jouluyön kautta.

Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä on romanttinen kristinusko, on syytä huomata tunnekokemus: Kristuksen syntymän herättämä ilo. Se edellyttää mielikuvitusta, joka elävöittää evankeliumin koko romanttisella tunteella. Se edellyttää mimeettistä ja Raamatun kertomusta jäljittelevää luovuutta. Evankeliumi toimii luovana rajoitteena, niin että koko mentaalinen kyky suuntautuI Kristuksen syntymän ihmeeseen.

Näin Schleiermacher: Kristus syntyy jokaisessa kodissa uudestaan, ja kodit ovat uuden kehtoja, säteillen hyvää tulevaisuutta.

Schleiermacheria on kritisoitu siitä, että hän aikanaan pyhitti ja privatisoi kodin ja yksityiselämän. Hän toi jopa jouluyön kodin piiriin, niin että ylevä järistys tapahtui vain symbolisesti kaiken kotoisen keskellä. Sanotaan, että lopultakin Schleiermacher jää katselemaan ikkunasta ulos siinä missä hänen ystävänsä ja esikuvansa Schelling on siellä ulkona yössä kaiken armoilla.

Jouluyön kokemus on myös koko maailman uudestisyntyminen vihan jälkeisenä rauhan maailmana. Luovan ja eläytyvän kuvittelukyvyn tehtävänä on iloita myös maailmanlaajuisesta emansipaatiosta, edistyksestä tai pelastuksesta. Jouluyössä on siis kuviteltavissa tämäkin ilo: maailman ahdistavuus ei ole vain tunne katastrofin äärellä, vaan kaikesta huolimatta uhka kääntyy iloksi, jossa maailman voi kuvitella syntyvän uudestaan.

Näin Schleiermacher toi romanttiseen ylevään myös jotain ratkaisevan uutta: uudestisyntymän mentaalisen prosessin. Mutta tuodessaan tämän kaiken Jumalan suojiin, Schleiermacher tuntuu kesyttäneen jotain kesyttämätöntä. Joulukuusen hitaasti kytevä raivo läpeensä kesyn kodin keskellä.

 

Eläinperäinen jouluateria (proosaa)

 

Kartanon keittiön emäntä, Hilta kantoi suurta kuparista perunakehloa kaksin käsin ja joutui siksi potkaisemaan oven auki. Kiehuvien lihapatojen höyry lehahti häntä vastaan samalla kun keittiöpiika Liisa pujahti hänen ohitseen: ohrasuurimot olivat jo pehmeitä, ne oli haettava, ja käristemakkaroiden teko alkaisi kohta.

Hilta nosti kehlon pöydälle,se oli kukkuroillaan keitettyjä ja kuorittuja perunoita.
-Lihaliemi kiehuu yli, siunaili Hilta.

Höyry nousi valtavan pitkältä valurautaliedeltä, jossa kiehui kuusi pyöreäpohjaista lihapataa. Hilta ryntäsi raottamaan padankansia. Yhdestä padasta nousi paha, pilaantuneen lihan tuoksu, hän laittoi kannen tiukasti kiinni eikä puhunut mitään.

Huk-hak, huk-hak kuului rytmikkäästi kun kaksi renkiä teki häränlihasta hakkelusta. Räsymatot oli rullattu sivuun pois suuren puisen purtilon tieltä, jossa oli hakattavana kimpaleittain keittolihaa.

He iskivät vuorotahtiin lihakaukaloa seipäillä,joiden päissä oli terävät raudat. Tuoksu tuntui miehistä houkuttelevalta.

Kylmäkomeron suurista kivikulhoista oli haettu silavaa, piiat olivat pilkkoneet sen palasiksi ja levittäneet vadille niin, että se voitaisiin aikanaan sekoittaa häränlihaan. Kohta Hilta saisi koota ainekset yhteen ja aloittaa seoksen maustamisen käristemakkaroita varten. Sitten Sohvi neito tuli näyttämään punaisia sierettyneitä käsiään.

– Voi hyvä tyttö sentään, hiero nyt silavaa noihin käsiisi. Minä tulen neuvomaan miten lipeäkalaa tulee käsitellä ettei noin käy.

Sohvi, talon tytär, ei osannut huolehtia käsistään. Hän oli pessyt puuastian, johon laittoi turskanpalat. Hän oli hangannut astiaa hiekalla ja täyttänyt sen katajanoksavedellä, ja huuhtonut sen sitten taas kylmällä vedellä. Kädet olivat tulleet siitä aivan punaisiksi. Sitten Sohvi oli harjannut kalanpalat nahan puolelta juuriharjalla, ja kädet olivat alkaneet ärsyyntyä. Lopulta hän, kaadettuaan soodaliuosta varovaisesti kalojen päälle, oli työntänyt vielä kätensä liuokseen siirrelläkseen hieman kalanpaloja. Nyt kädet olivat paikoin myös valkoiset ja kipeät.

– Anna niiden nyt parantua rauhassa, sanoi Hilta ja laittoi kivet painoksi turskanpalojen päälle. Näin se saa olla neljä päivää. Laita kalat sitten taas kylmään veteen,vaihda vesi päivittäin, mutta varo nyt uittamasta käsiäsi tarpeettomasti kylmässä vedessä.

Kellarissa ollessaan Hilta kysyi vielä Sohvilta lihasta, jonka tämä oli pannut eilen suolaan. Hilta pelkäsi että suolaa ei ollut kunnollisesti joka välissä ja lihanpalat pääsevät koskettamaan toisiaan, silloin ne mätänevät. Sohvi lähti äkkiä kellarista, sillä hän oli heitelly vain lihat astiaan ja levitellyt suolan päälle. Eilen teurastuspäivän jälkeen hän oli niin väsynyt.

Hilta otti kellarista lähtiessään vielä kiviruukun,missä vasikanaivot ja kateenkorva olivat liossa. Kuvottava löyhkä lehahti hänen nenäänsä, kun hän avasi ruukun. Mitään sanomatta hän heitti vasikanaivot laskiämpäriin, mutta kateenkorvan hän sujautti kattilaan kiehumaan.

Kun talon pikkupoika Kaarlo tuli ulko-ovesta, koira livahti sisälle myös, rynnäten suoraan hakkuupurtilolle ahmimaan hakkelusta. Siitä syntyi aikamoinen hässäkkä eikä koiraa saatu ulos, Hilta heitti sille keittoluun jonka kanssa koira vetäytyi nurkkaan.

Vähin äänin Hilta kävi tarkistamassa pilaantuneelta lihalta tuoksuvan padan, kaatoi liemen pois, mutta huuhteli harmaat lihapalat kuumassa vedessä ja heitti ne purtiloon hakattavaksi. Pienimmän palan hän heitti koiralle nurkkaan. Nopein elein Hilta lisäsi purtiloon päällimmäiseksi tuoreet lihat ennen kuin miehet tulivat hakkaamaan niitä sauvoillaan. Varmuuden vuoksi Hilta ihmetteli ääneen, että tuoksahtaa siltä kuin koira olisi löytänyt ulkoa jotain haisevaa pureskeltavaksi.

Kaarlo -poika pyöri kärsimättömänä Hiltan helmoissa, kysellen milloin makkaroita alettaisiin täyttää. Ensin maustetaan seos ja sekoitetaan, jospa tunnin kuluttua. Hilta lähetti Kaarlon ulos kysymään, ovatko savustusuunit jo kunnossa. Käristemakkaroita palvataan sitten kahdeksan tuntia, muistuta, että varaavat riittävästi katajanlastuja.

Kun miehet olivat saaneet loputkin lihapalat hakattua, he ihmettelivät keskenään miksi tämä viimeinen oli harmaampaa kuin edellinen. Hilta otti purtilosta lopun lihahakkeluksen, pippuroi sen vahvemmin kuin tavallista ja sekoitti muun makkara-aineksen joukkoon. Sillaikaa miehet kantoivat puupurtilon ulos ja toivat korillisen pestyjä suolia keittiön pöydän luo.

Nyt alkaisi makkaran teko, jokainen näytti tietävän tehtävänsä.Seosta otettiin astioihin ja pursottimet sekä suolet otettiin käsiin. Suolten täyttäminen oli yksitoikkoista työtä, mutta sen aikana juteltiin vuolaasti kaikesta mitä joulun alla mieleen tulee.

– Isäntä on luvannut ampua lisää jäniksiä huomenna,ne ehtivät riippua sopivasti kolmanteen päivään.
– Miksi tarvitaan vielä yksi vasikka, eilen teurastimme jo kaksi ?
– Jestas,vastasi Hilta jokaisella vasikalla saisi olla kaksi päätä niin, että saisimme tarpeeksi kateenkorvaa. Kaikki haluavat joulupöytään kateenkorvapiiraita ja tartarletteja, kateenkorvaa munkkien täytteeksi, sitäpaitsi kateenkorvasimpukoita meillä on aina. Kylä, tarvitaan vielä yksi vasikka ja gratinoiotuja vasikanaivoja ja vasikankieltä voitaikinan kanssa, ja tietysti juottovasikkapaisti.
– Aivan kuin joulu olisi vain kaksipäiset vasikat. Entä kinkku ja possunsyltty?
– Kinkku on suolassa ja sylttyä varten porsaanpää kiehuu tuolla padassa!

Kaarlo ryntäsi raottamaan padan kantta. Huh miten hirveltä se näyttää, se on Nasse, tunnen sen.

Uskonto, luksus ja talouselämä

 

Joulun värikoodissa kulta ja valkoinen on luksuksen merkki, se tarkoittaa että tämä on kaikkein kalleinta mitä on tarjolla.

Toisaalta voimakas punainen ja vihreä yhdistettynä kultaan ovat kuninkaallisen hovin suosimia aistillisia värejä. Taivaallinen luksus ja kuninkaallinen loisto ilmaantuvat näin tavallisen keski-luokkaisten kuluttajien koteihin. Vaikka kulta on muuttunut rihkamaksi, pintamaalatuiksi muovituotteiksi, loisto on samaa.

Tästä syystä voisin toistella fraaseja: omistaminen on pyhää, rahaa palvotaan, talous määrää kaikesta ja vaikuttaa kaikkivaltiaan voimalla.

Tai sitten voimme mennä pitemmälle, ja huomata kuinka kritstillis-puritaaninen alkuperä näkyy modernissa työkeskeisessä elämässä. Max Weber osoitti, kuinka uskonnollinen kilvoittelu on sekularisoitunut työnarkomaniaksi. Samaan henkeen on myös osoitettu, kuinka kristillisellä pelastuskertomuksessa on nykyaikainen muotonsa teknologisessa edistysuskossa.

Sekularisaatiossa tuntuu olevan jotain lohduttavaa ja nostalgista, aivan kuin se kuljettaisi uskonnollisia mielikuvia kuin pyhäinjäännöksiä palvottavaksi.

Nyt joululauluissa Jeesus-sanasto kätkeytyy mukavasti iskelmiin, siten voimme nauttia kristillisestä hartaushetkestä ilman  mitään kääntymisen tarvetta. Ehkä sekin on sekularisaatiota, nostalgiaa josta ei olisi syytä pitää kiinni, ja parempi termi olisi profanaatio.

Voimme siis yrittää tehdä kuten Agamben ja jatkaa profanaation kanssa pitemmälle. Jospa sekularisaatio tukee yhä pyhän logiikkaa, niin että me emme ikinä pääse vapaaksi työstä emmekä pilalle saastuneesta maailmasta. Profanaatio sen sijaan palauttaa yhteiseen käyttöön sen minkä valta on joskus pyhittänyt ja eristänyt ulottumattomiin.

Tämä kysymys koskee yksityistalouden, rikkauden ja kristinuskon suhdetta. Talouden ja gloorian yhteys on ilmeinen, mutta uskonnon osuus sen syntyyn on mystinen.

Mikä on se pitkä käsitehistoria, jonka seurauksena käytämme Jeesuksesta ilmaisua Herra?

Kyria (herra), sekä latinan domina ovat juuriltaan ekonomisia termejä ja Agambenin mukaan ne viittasivat Herran talonpitoon, talouteen. Tästä  se laajeni yksityistaloutena seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalla politiikka irtosi taloudesta ja suuntautui tuonpuoleiseen: Civitas Dei (Jumalan kaupunki) edusti suvereenia Jumalan valtaa sieluihin. Tämän seurauksena kävi niin, että politiikka etääntyi pyhimysten ja enkeleiden neuvonpidoksi Jumalan kanssa. Papisto suuntautui ihmisten paimentamiseen ja hallitsemiseen, sen edellyttämään ekonomiaan.

Agamben käsittelee kristinuskon ja talouden yhteyttä teoksessa Kingdom and the Glory, for a Theological Genealogy of Economy and Government. (2007).

Tuloerot ovat suuret, ne muistuttavat taivaallisen ja maallisen eroa. Rikkaat ovat käytännössä pyhiä olentoja:  heidän kulutuksensa volyymi on uskomattoman suuri, eikä sillä ole muuta merkitystä kuin se mitä keskiluokan kateus pitää yllä.  Suojatuissa linnoituksissaan heitä ei uhkaa mikään.

Uskonnollinen toiminta, religion, viittaa joko sidokseen Jumalan ja ihmisen välillä (religare) tai siitä huolehtimiseen, että Jumalan ja ihmisen maailmat pysyvät erillään (relegare). Uskonto on jompaa kumpaa tai molempia: pyhästä pidetään kiinni koska tarvitsemme sitä, ja samalla pyhää ylläpidetään erottamalla se aktiivisesti todellisesta elämästä.

Ehkä ne eri uskontojen lahkot ovat oikeassa, jotka ovat ilmoittaneet, että siunaus tarkoittaa varallisuutta ja Jumala palkitsee myös rahallisesti. Jos niin on, niin samalla on totta se, että kirkot ovat systeemejä, jotka rihkamalla palkitsevat kaikki taloudellisesti heikot ja tapauskovaiset. Ja saman päättelyketjun jatkoksi pyhä, ja sen taivasmielikuvat menevät saman tien. Ilman taivaallisesta ilosta ulos jääneitä ja kateellisia turhien rikkauksien arvo romahtaa: kaikki kullasta tehty paljastuu vain rihkamaksi – tosi kalliiksi.

Nykyaikainen rikkaus on yleensä näkymätöntä kuin pyhä henki, se ohjaa ja hallitsee suuria materiaalisia varantoja; teollisuutta, luonnonvaroja, automatisoitua tuotantoa. Siinä on enemmän volyymiä kuin näyttävyyttä, raha ei loista silloin kun se on työssä. Protestanttinen raha on aina työssä, ja niinpä se on suhteellisen syrjässä näistä rahan ja gloorian ja pyhän tilan esityksistä.

Rahan ja pyhyyden suhde ei siis ole satunnainen. On johdonmukaista, että usko yhteen kaikkivaltiaaseen Jumalaan rinnastuu upporikkaaseen kuninkaaseen. Pyhän hengen kolminaisuutta vastaa valtiovallan kolmijako. Maailma on tuhoamassa itseään, mutta arvoituksellinen on Jumalan tahto ja yhtä arvoituksellisia ovat rahavirtojen reitit.  Ekonomia on tämän arvoituksellisen tahdon toinen nimi.

 

 

Luovuus, neitsyt uudella alueella

 

Vanhan laskutavan mukaan Neitsyt Maria odottaa nyt ensimmäistä sikiämisen jälkeistä päiväänsä, sillä uskomuksen mukaan hän tuli pyhästä hengestä raskaaksi  8.12. ja raskaus kesti vain 18 päivää.

Tämä pyhästä hengestä sikiämisen myytti näyttäisi olevan vain kummallinen reliikki ja kaukana nyky-biologisesta tiedosta, silti tuo myytti saattaa kertoa modernista ihmisestä jotain olennaista.  En ole uskovainen, ja se saattaa olla etu: siksi voin lukea Giorgio Agambenin kaltaisen filosofin pyrkimystä kaivaa kristillisestä teologiasta esiin prinsiippejä, jotka ovat rakentaneet nykyaikaista, eikä ollenkaan uskonvaraista todellisuuttamme.

Platonin idea-oppi ennakoi ehkä jo Pyhästä hengestä sikiämisen myyttiä. Hän esitti, että ikuisten ideoitten sfääristä tullut lapsi on kuolematon, ja on taiteilijalle toivotumpi kuin tavallinen lapsi.

Nykyään tämä kuolemattoman idealapsen synnyttäminen näyttää ajatuksena kammottavalta.  Ja kuitenkin sama käsitys näyttää voivan erittäin hyvin nykyään, kun katsotaan sitä, kuinka haluttomasti nykytalous tukee lapsuutta.  Ja kuinka halukkaasti innovaatioita rahoitetaan, kunhan vain sen idea onnistutaan tutkimuksen avulla osoittamaan kuolemattomaksi – eikä pelkäksi idean siittiöksi.

Nykyistä yhteiskuntaa, sen taloutta ja hallintoa muodostavat peruskäsitteet ovat alun perin teologisia. Työkeskeisen elämäntavan eräs synty on protestanttisen kilvoittelun opissa, kuten Max Weber osoitti. Samoin myös usko teknologiseen edistykseen perustuu kristillisen pelastushistorian mallille. Samalla tavalla teknologia taistelee syntisyyttä ja saastuneisuutta vastaan, samoin se kutsuu ihmisiä luokseen, pelastuksen tielle.

Aikaisemmin olen pohtinut neitseellisen synnytyksen myyttiä taiteen ja luovuuden näkökulmasta. Rainer Maria Rilken kokema kammo hänen katsoessaan Rafaelin maalausta Neitsyt Mariasta odotusaikana, kun enkelit ovat kerääntyneet tämän ympärille erittäin vaativan oloisina. Miten julmia ne olivatkaan vaatiessaan neitsyttä ryhtymään synnytykseen – ja kuinka avuton Maria olikaan tuon mahdottoman tehtävän äärellä.

Keskiaikainen mielikuvitus, mikä pyrki olemaan mimeettisesti Raamattua jäljittelevää mielikuvitusta. Toisin sanoen se pyrki toimimaan raamatullisten luovuusrajoitteiden mukaan, ja muodosti näin myös syvästi fyysistä evankeliumin kokemusta.  Neitsyen kokemus synnytyspakon sekä -onnen edessä on ilman muuta tällainen, ja tilanteeseen osattiin eläytyä: Maria on nuori nainen, jonka kohtu ei ole vielä avautunut, jopa hänen sukuelinten kanavansa on vielä immenkalvon sulkema.  Enkelit, jotka sanovat hänelle ”älä pelkää” eivät sillä hetkellä tunnu erityisen sympaattisilta. Onnen tunne kasvaa vähitellen, ja on voimakkaimmillaan imetyksen aikana.

Vaikka tuo luovuuden kuva näyttäisi kuuluvan romanttisen luovuuden kuvastoon, silti se osoittaa tarkasti juuri siihen seikkaan, mille kaikki luovan tuotteliaisuuden ja flow-nautinnon puolustajat ovat olleet sokeita.  Agamben puolestaan katsoo, että luovuus on myös vastavirtaa ja vastarintaa. Esitelmässään Creativity as resistance  Agamben jatkaa siitä, mihin katsoi Foucaultin jääneen tämän puhuessa luovuudesta yhteiskunnallisena vastarintana.  Kyse on myös luovasta vastarinnasta subjektissa itsessään: pyrkimys tehdä toisin kuin mihin on tottunut, rutiinimaisten taitojen hylkääminen on jotain mihin liittyy kokemus mahdottoman edessä olemisesta.  Tätä on omien maneereitten vastustaminen ja neitseellisille, ennalta kokemattomille, alueille hakeutuminen.

Mahdottoman kanssa kamppaileminen, kyvyttömyyden kokemus, liian suuren tavoitteen kohtaaminen ovat seikkoja, joita luovan tuotteliaisuuden teoriat torjuvat.  Näin kielletään mahdottoman hedelmällinen kohtaaminen, vältytään sen epämukavalta haasteelta.

Siiderin valmistus, kolme hyvää sattumaa

Nyt voin jo paljastaa joulusiiderini salaisen ainesosan. Seikan, joka teki tuosta juomasta niin erityisen omenaisen, hiilihappoisen, mutta silti lähes alkoholittoman. Tein siiderin umpijäätyneistä omenista. Tämän lisäksi valmistuksessa tapahtui myös jotain muuta onnekasta.

Viime syksynä, jos muistatte, ensimmäinen pakkasjakso sattui lokakuun alkuun. Jakso oli niin kylmä, että omenat ikäänkuin pakastuivat oksilleen. Keräsin noita kalahtelevan jäisiä omenia kassillisen naapurin omenapuusta; pesin, kairasin ja laitoin ne heti kiehuvaan veteen. Jäätyminen oli lisännyt omenien makeuden huippuunsa. Minulla ei ole puristinta, niinpä survoin kattilallisen sauvasekoittimella hilloiseksi, keittelin seosta hieman ja jatkoin tavalliseen siiderin valmistuksen tapaan.

Kuinka hyvin olinkaan varautunut ensimmäisiin pakkasiin. Yleensä hallayöt yllättävät ja masentavat puutarhan. Lakastuneet ja veltostuneet vihannekset mätänevät välittömästi, kun päivällä lämmpötila nousee. Siksi olin varautunut harsojen avulla: peittelin kaalet ja juurekset ennen kuin vesisade muuttui rännäksi illalla ja lumeksi aamulla. Kylmän jakson aikana harsot olivat imeytyneet raskaiksi, räntäisiksi levyiksi. Jänikset olivat kurkotelleet niitten alle, ja syöneet reunimmaiset lehtikaalit.  Silti, marraskuun alussa, jäälevyjen alta löytyi raikkaan vihreää kaalta,  myös pienten nauriiden naatit olivat vielä tuoreita.

Puutarhassa viimekesä oli katovuosista pahin pitkään aikaan, eikä siitä ole muuta sanottavaa kuin lehtikaalisipsit pöydällä ja siideri sammiossa.

Siiderin kypsymiessä tarvittiin tuuria. Viinihiiva oli vanhaa ja heikkoa, mistä lie kaapin pohjalta olinkaan napannut sen. Ehkä hiiva oli täysin kuollut, ja sen ansiosta siideristä tuli lähes alkoholitonta. Tavallinen joulunajan turvotus ja punotus tuli siis vältettyä. Kuolleen hiivan takia käymisastian tapahtumat olivat verkkaisia, niin että marraskuun alussa kun erotin nesteen mäskistä, huomasin että maku oli imeltynyt hyvin. Ainoastaan pieni etikkainen terävyys juoman maussa herätti huolen, millaista etikkaa juoma olisi jouluna.

Taitavat siiderin valmistajat eivät lisää hiivoja, vaan antavat omenien omien hiivojen tehdä työn.  Parhaimmissa siidereissä on myös pieni etikkainen vivahde, ainakin siinä toissa kesänä Madridissa nauttimassani, jota pöytäseurueessa ylistimme. Minulla oli sammiossa siis jotain lupaavaa odottamassa.

Tiedän kyllä, että pienikin etikan vivahde on uhka siiderissä. Oli aivan mahdollista, että siiderini olisi ollut jouluun mennessä jo pilallista. Mutta kun säilytin juomaa tuon viimeiset puolitoista kuukautta ulkovarastossa, ja lähes nolla-asteessa, niin kaikki pelastui ja hyvä maku säilyi loppuun asti.

Näin on vuoden 2017 juomat pantu ja nautittu. Lähes alkoholittomien, mutta kypsyvien juomien kanssa tuli monenlaista kokemusta. Ensimmäisenä oli mahlajuoma, mutta hyvän alun jälkeen kanisterin pinnalle ilmestyi hometta, sitten tuli voikukkaviini mutta kesä oli niin kylmä että sen juominen oli pelkää lämpimän ajan nostalgiaa, mutta onnelliseksi lopuksi tämä omenasiideri. Nam.

 

 

Torstai-iltojen rituaali, muutuimme tontuiksi

Onkohan totta, että neljän adventtisunnuntain rinnalla kulkee kolme adventtitorstaita. Thor-jumalan iltaa ? Ehkä minäkin lapsena osallistuin tietämättäni Thorin henkien loitolla pitämiseen. Ja toisaalta noitten henkien avustamiseen, koska osallistuin ulkona juoksenteluun. Meidän kaikkialle ehtivä ja kaikkialle kurkisteleva, joka paikkaan tunkeva uteliaisuutemme hätisti ne pois.

Olisihan meidän pitänyt arvata, että samalla kun pelkäsimme niitä, niin ne pelkäsivät meitä.

Samantien me, lumisella maalaiskylällä telmivät lapset, saatoimme huomaamatta livahtaa heidän puolelleen, tonttujen ja Thorin puolelle. Kun koputtelimme naapuritalojen ikkunoihin, olimme tonttuja. Toistimme jotain ikivanhaa riittiä, olimme oppineet ottamaan tontun tehtävät itsellemme: tarkkailimme ihmisiä kodeissaan, heittelimme ovista sisään nimettöimä lahjoja ja joulukortteja. Niissä luki hyvää joulua, terveisin tontut.

Muistan, että silloin 60-luvulla, meillä oli tonttumainen olo, kun harrastimme tätä ”nakkaamiseksi” kutsuttua riittiä.

Muistan, että olimme tonttuja myös talojen isännille, sillä heidän tuli suuttua lahjan nakkaamisesta. Sellainen lahja voi olla vain pakanalahja – omena, pipari tai suklaakarkki – jonka vuoksi talon vanhojen miesten tuli juosta lasten perään ja antaa heille selkäsauna. Meidän tonttujen piirissä levisi myös huhu, että isännillä oli oikeus ampua haulikolla. Miehillä oli kuulemma kirpaisevia suolapanoksia aseissaan meitä varten.

Nyt ymmärrän, että olimme pakanoita, sillä pienen lahjan nakattuamme peräämme huudettiin sanat: Perhanan lapset!

Berthana tai Prechta oli muinainen jumalhahmo, rouvashahmo, joka tunnettiin kaukana Saksanmaalla. Varsinkin joulun alla torstaisin vallalla olivat Berthanan illat. Muinais-germaanisen päivärytmin mukaan  vuorokausi aloitettiin aina illalla eikä aamulla, ja niinpä silloin kun kristillinen päivä oli pimenemässä, niin jokin toisen ajan vuorokausi oli alkamassa. Alkoi Thorin ilta, perjantain aatto – pakanoiden sunnuntaita edeltävä Friday, Frigga-jumalan päivä. Niinpä joulun alla torstait olivat aattoja, pakanallisen Yulen lähestymisestä muistuttavia aattoja.

Saksassa, varsinkin Alppien alueella, lapsilaumat saattoivat innostua Berthanan apulaisiksi. Heidän tehtävänään oli muistuttaa Yulen tulemisesta:  tämä oli siis eräänlaisen adventin ilmoittamista ihmisille, jotka olivat liikaa rutiineihinsa uponneita. Nämä lapsi-apulaiset hiippailivat kylissä talojen nurkilla ja heittivät ikkunoihin jyviä, papuja, pähkinöitä – hyvän satovuoden merkkejä – mutta sielläkin talon isännän tuli suuttua tällaisesta onnen toivotuksesta ja ajaa lapsia takaa.

Ehkä myös me edustimme hedelmällisyyttä,  kun joulun alla iltaisin muutuimme lapsilaumaksi, Perhanan lapsiksi, heittelimme ovenraoista taloihin hyvää, jota talonväen tuli leikisti pitää pahana.

 

2. dialogi

Dialogi on siitä ihmeellistä lausahdusten vuorottelua, että se on samanaikaisesti sekä vaikeinta että helpointa. Jos kirjoittaminen on vaikeaa, avaa jokin  nykyisistä kirjoitusvälineistä: messenger, whatsuppi t.m.s. ja oitis huomaat vastaavasi aina johonkin.

TOISENA ADVENTTINA odotan millainen kakkonen eteeni tulee: kirjoitan jotain paperille jossa on kaksi erottamatonta puolta, kuten myös huulissa on. Kirjoitan myös parille, suhteelle, duolle, sinulle, veljelle, siskolle, ystävälle. Kirjoitan myös silmille, korville, huulille, käsille, jaloille. Ja vielä minun tulisi kirjoittaa kättelylle, vuorottelulle, dialogille perustuvia allegorioita.

Käteen tarttuminen: toinen

Kaksi ei voi mennä yhteen

Hilloa valui kirjeelle: kaksi tahraa

Toinen sukupuoli

KOLMANTENA ADVENTTINA odotan trion ilmaantumista, että se nousisi jostain mitättömästä, niin että kirjoitetan jotain kolmelle kaverukselle. kolmannelle silmälle, kolmannelle pyörälle, kolmannelle jalalle.
NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille

1 adventti: lämpösäde

”Jorosalmissa oli Jumala. Maria tuli synnittä raskaaksi Jorosalmissa. Paimenia oli kaksitoista, ja hän meni paimenien maahautaan. Sinne hän synnytti lapsen hevosen soimen alle.” (Suomalainen legenda)

Tämän routaisen maan realismi ei aina ole onnistunut kangistamaan mielikuvitusta. Puoliksi maan sisässä asuminen kuului paitsi muinaisiin taitoihin, myös maan alle meneviin fantasioihin. Niin, fantasiaa tässä on vain evankeliumi.

Ihastelen sitä, miten viisaasti Marian synnytti lapsen maahaudassa seimen sijaan seimen alle: sinne, lämpimän kompostin päälle levitetyille oljille.  Pihattonavetoissa lehmät noudattivat myöhemmin samaa, kompostin päällä, oljilla loikoilun periaatetta.

Kun siis muinaisuomalainen ihminen kuunteli ensi kerran evankeliumia lapsesta, joka syntyi oljille tai pahnoille, hän tiesi oitis että siinä oli paikka, jossa oljet eristivät ja alusta lämmitti.

LÄMPÖSÄDE

Ajattelen tätä maata ja tätä taloa, jonka kupeesta menee ohut, antennin kokoinen säde maan sisään 200 metrin syvyyteen asti. Lämpötila siellä on pysyvästi noin 10 astetta, sieltä se lämpö nousee, tiivistyy ja lopulta kiertää talon pattereissa.

Tämä on ensimmäinen adventin allegoria: lämpösäde joka nousee 200 metrin syvyydestä.  Kokoelma muita adventin allegorioita on koostunut viimevuosina joulun alla kirjoitetuista teksteistä. Ne ovat yrityksiä löytää adventumin, eli saapumisen merkkejä ykkösen, kakkosen, kolmosen ja nelosen muodoissa.

Tämä Ricky Allmanin maalaus yhdistää kummallisella tavalla evankeliumin ja maalämmön. Kyse on tosin maan alle menevästä kuvitelmastani, jossa joulutähden säde ja maaperän ytimestä lämpöä nostava säde rinnastuvat. Ollaan 200 metriä syvällä, maahaudassa, jonka keskellä lämpösäteen päässä on kehto.

Samalla tämä maalaus puhuu minulle öljyn, terävämuotoisen metallin, uraanin ja automatisaation kieltä, niin että en koe enää ymmärtäväni tuota maalaukseen kuvittelemaani ihmisen jälkeistä maailmaa. Tai ehkä ymmärrän jotain, koska näin maakuopan ja valonsäteen; ikäänkuin  tämän väri- ja muotomaailman läpi hehkuisikin toivoa ja odotusta.

 

 

 

Ilmoituksista ensimmäinen ja vanhin

Ehkä suomalaisia joululauluja voisi pikemminkin vanhentaa kuin uudistaa. Se olisi paluuta ensimmäisten ilmoitusten äärelle, ensimmäisiin kansan suussa syntyneisiin käännöksiin ja adaptaatioihin. Tässä vanhassa, kömpelössä, legendassa olisi laulun aihetta, siinä tuntuu tulevan esille asian ydin – joulun ihme.

”Jorosalmissa oli Jumala. Maria tuli synnittä raskaaksi Jorosalmissa. Paimenia oli kaksitoista, ja hän meni paimenien maahautaan. Sinne hän synnytti lapsen hevosen soimen alle.”

Eräs joulun ajan aloittamisen merkkinä toiminut joululaulu on The First Noel,  suomeksi Ensimmäinen joulu tai joulu ensimmäinen. Siitä on aina pidetty erityisesti melodian vuoksi, samalla kun sanoitus kuulostaa jokseenkin tylsästi toistetulta evankeliumitekstiltä.

Joulu ensimmäinen tuo
jolloin paimenten luo
tuli enkeli riemua ilmoittamaan …

A capella -laulajat Pentatonix esittää joululaulujensa kimarassa (2015) viimevuosina ehkä suosituimman version The First Noel -balladista. On myös hyvä, että jouluhalko on saanut ansaitsemansa paikan levyn kannessa.

Joulutradition tuntijat Englannissa ovat tunnistaneet naivismin The First Noel -balladissa.  Sanojen laatija on oppimaton laulaja ajalta, jolloin evankeliumi oli vain latinaksi, ja kansankielellä kerrottiin tarinaa kerrottiin munkkien ja pappien resitoimina.

Perinteen tuntijat tunnistavat tämän yksinkertaisen käännöksen, joka välittää syvää ihmettelyä, ja jostain meille tuntemattomasta syystä myös riemua.

Samaa riemu heräisi, jos uskaltaisimme laulaa maahaudaksi kutsutusta paikasta.  Pelkäämättä ja hylkimättä sitä, mikä tuntuu menevän niin suoraan tämän routaisen maan kiellettyihin mielikuviin.

Englantilaisille The First Noel on balladi. Se tulee kaukaa ajalta, jolloin ranskan kielinen noel kuului lauluun. Se tulee myös ajalta ennen kuin he siirtyivät käyttämään joulusta sanaa christmas. Silloin tätä juhlaa kutsuttiin nimellä Yule.

Keskiajalta lähtien maalaiset Englannissa ovat kuivattaneet jouluhalon – Yule log.  Kyseessä ei siis ole mikään suklaakakku, vaan oikea pöllin pätkä. Samalla kun tämä öljyillä ja yrteillä tuoksuvaksi tehty ontto halko sytytettiin, samalla laulettiin nimenomaan The First Noel -balladia.

Jouluhalko ja maahauta !

 

 

Haamut liikkuvat välipäivinä

Haamut, pirulaiset, kiusanhenget kiihtyvät erityisen haitallisiksi nyt kun vanhasta on päästetty, irti eikä uuteen ole tartuttu. Välipäivien välitilassa ne leijuvat irrallisina kuin työttömät joulun jälkeen, odottelevat toimistoon ilmoittautumista sitten vuoden alussa. Välipäivät ovat irrallisuudesta kuohkeaa aikaa.

Mutta mitä haamut ovat nykyään? Kiusanhenkiä, a) asioita jotka ovat tapahtuneet jo, menneitä, jotka kummittelevat mielessäni. Miten minua vituttaa tuo yks, hylkäsi hakemukseni, varmaankaan ei ollut lukenut sitä ajatuksella. Mä en ikinä saa läpi mitään, niin kauan kun tuo päättää. Okei, miksi sitten vaivaan turhaan itseäni, on muitakin tahoja.

b) Pahimpia ovat itse kehitellyt haamut, kuten tuo yks, joka vesittää minun työtäni, niin etten onnistu niin hyvin kuin haluaisin. Syyttelen ja kehittelen haamun. Minua ei kiinnosta kuka hän oikeasti on, ihmisenä, minulle hän on haamu josta haluan vapautua. Hän haihtuu ilmaan heti, kun lopetan syyttelyn.

Haamut ovat kuolleita, jotka kummittelevat koska ovat irronneet eivätkä ole enää todellisia. Kun ne tulevat näkyviksi, huomaan ne, ja annan niiden haihtua savuna ilmaan.