Visuaalisen ja optisen metafysikka

Valon metafysiikka, vanhassa muodossaan, perustui aurinko- ja jumalakeskeisiin analogioihin, joissa valo rinnastui totuuteen. Se, mikä loistaa kirkkaana ja selkeänä kuin aurinko, on totuus.  Modernin ajan alussa painopiste siirtyi auringosta silmään. Valistus tukeutui ihmiseen ja löysi silmän: järjen ja silmävalon analogiat – näin siirryttiin optiikkaan.

Optinen idealismi, kuten Peter Sloterdjik sanoo, yhdistää ideat, totuuden ja visuaalisen. Sen perusta on Platonissa ja luolavertauksen kehotuksessa luopua varjojen vallasta ja suuntautua todelliseen, joka löytyy sieltä missä on valoa. (Sloterdjik, Der Ästhetische Imperativ 2007,68.)

Silmin nähtävän ja todellisen rinnastaminen huipentuu valistuksen tieteessä, kun silmän valta syveni ja laajeni kiikarin ja mikroskoopin myötä. Valon metafysiikka oli näin noussut toiseen potenssiin. Vaikka aurinko ei enää ole se mikä paljastaa totuuden, silti valo on yhä totuuden paljastaja.

Tätä voi pitää optisuuden voittokulkuna. Tieteen historia kertoo uudesta ajasta, jolloin tiede löysi todellisuuden ja edistyi kaukoputken, mikroskoopin avulla. Näin totuuteen pyrkiminen muuttui samaksi kuin  optisten havaintojen empiria. Tieteen usko visuaaliseen tietoon oli niin vahvaa, että Sloterdjikin mukaan voidaan puhua optisen metaysiikasta. Tämä tuntuu perustellulta, ratkaisevaksi seikaksi oli noussut auringon sijaan silmä apuvälineineen.

Luonnossa eläimillä on monenlaisia havaitsemisen tapoja, jotka ovat tarkkoja mutta eivät kiikareita tai mikroskooppeja. Niiden optiset välineet ovat moninaiset ja lisäksi ovat tutkimattomat hajuaistien alueet. Näin siis huomataan, että optisten havaintojen tuoma tieto on vain yksi tapa tietää ja muutankin tietoa voi olla. Silmän ja käden yhteistyössä olemme neroja, mutta muiden aistien alueella olemme kömpelöitä eläimiin verrattuna.

Lucifer on valoa

Pimeys on lempeää ja ääretöntä syysmetsää.

Kuinka kammottavaksi tämä maailma on muuttumassa, kun se alkaa olla täysin valaistu. Lucifer oli enkeli nimeltään valo, lux, lusis. Se toi valon siunauksen ja sitten kirouksen. Lucifer on kreikaksi phosphoros, fosfori.

Ehkä kirous on se, että valo läpäisee kantajansa. Olet väsynyt ja valojen ärsyttämä, mietit tätä mielekästä työtäsi. Mitkään rajat eivät pitele sitä, vain kiinnostus ja sitoutuminen voi läpäistä ihmisen tällä tavalla.

Jos on valoa se tunkee sisällemme, jos on työtä se ei anna lepoa.

Yhdeksän astetta tähtipimeään

f319Sen jälkeen kun olen käynyt pimeään sisälle, voin ajatella että taivaan alla on olemassa yhdeksän tasoa, vaihe vaiheelta syvenevää pimeyttä.

Syvin pimeys ei ole vielä silloin, kun etäisyyttä lähimpään valon kajoon on vähintään kaksikymmentä kilometriä. Ja vaikka silmäni ovat tyhjentyneet kaikesta valon heijastuksesta katseltuani tunnin ajan pimeyttä. Vaikka yhdenkään valonlähteen kajoakaan ei näy, silti on vielä jotain: tähdistä tuleva valo ja tuskin havaittavat heijastukset sekä kaislojen varjostumat järven pinnassa. Tähtien määrä on tuhansissa.

Tähdillä on myös oma magnitudinsa, kuuteen eri tasoon jaettu valovoimansa, joka tulee ilmi pudotuspelissä. Kun valosaasteen määrä taivaan alla lisääntyy aina heikoimmin säteilevät katoavat silmistä.

Se on avaran pimeyden syvin aste, avaruuspimeyden. Pilkkopimeään liittyy ahtauden tunne, pimeä seinä, mutta tässä ei. Olen joskus istunut järven rannassa tällaisessa pimeydessä, ja muistan kuinka avaran tilan tuntu välittyi hyvin vahvana, on avaraa vaikka sitä ei näekään.

Kahdeksas pimeyden taso on luontoretkillä ehkä yleisin. Pimeys olisi täysin vapaana ja valloillaan ellei horisontissa olisi linkkimastoa, yhtä ainutta valopistettä. Kuin sadan metrin päässä istuisi mies kannolla polttamassa sikariaan. Punahehkuisen tumpin läsnäolo poistaa suuren osan tähdistä, vaikka silti niitä on vielä satoja, ehkä yli tuhat.

Yritän kääntyä muualle, yritän poistaa sitä silmäkulmastani. Välillä onnistunkin, mutta silmien tyhjentäminen, valomuistumisen poistaminen on vaikeaa. Kynttilä, tulitikku, taskulamppu, nuoton hehkune kaikki estävät pääsemästä pimeään sisälle.

Seitsemäs pimeyden taso vastaa suunnilleen kilometrin päässä näkyvän talon valopiriä, joka ei kuitenkaan näy suoraan vaan kajastaa metsän takaa.Tähtimäärä taivaalla laskee viiteensataan.

Kuudennen tason pimeys onkin etäisen talon valo, järven takana kahden kilometrin päässä. Se on kieltämättä kaunis ja kutsuva, verrattuna linkkimaston ja taivaalla vilkkuvan lentokoneen valoon. Mutta pimeyden takia haluan tyhjentää silmäni, antaa reseptoreihin kerääntyneen valoenergian hiipua, silloin pelkkä vilkaisu valopisteeseen estää kokemasta enemmän kuin kolmensadan tähden läsnäoloa.

Viidennen tason pimeys on minulle kuitenkin kakkein tutuin, lapsuudenkodin piha,ei valon pistettäkään mutta seitsemän kilometrin takana olevan katuvaloesiintymän takia taivaalla on juuri ja juuri havaittava valonkajo. Tähtitaivas on jo huomattavan tutun oloinen, arvattavasti sataviisikymmentä on ilman ponnistelua havaittavien tähtien määrä.

Neljäs pimeyden taso on jo varsin arkipäiväinen kun tuon taivaanrannan valonkajon lisäksi viidensadan metrin päässä olevan naapurin ikkuna vielä heijastelee silmänpohjassa. Laskemme alle sadan.

Kolmas pimeyden taso on kaksikymmentä kilometria kaupungista, kaupungin kajo vie siivun horisontista ja ohikulkutiellä parinkymmenen katuvalon tiivistymä himmentää taivaan. Mutta tarkkaan valitusta valokatveesta käsin voin katsella vaisua kuudenkymmenen tähden taivasta.

Toinen pimeyden taso on lähiössä, jossa toinen puoli taivaasta on läpitunkemattoman pimeä koska toisella puolen hehkuu kaupungin valot. Tähtien määrä romahtaa liki puoleen edellisestä, kolmekymmentä.

Ensimmäinen taso on kaupungilla yöllä, kun voin nähdä vain yksittäisiä tähtiä, ja pelkästään niiden välisistä etäisyyksistä voi tuntea kuinka ne ovat harvassa.

Tallenna

Tallenna

Havainnon rajoilla – hevosen vaisto ja taideteos

Kuvittelen aikaa, jolloin tällaisena myöhäissyksyn leutona mutta tähtikirkkaana yönä, tuntematon mies ratsasti metsätietä. Hän ei nähnyt paljoakaan, luottaen hevoseen hän eteni, sen näköön ja kuuloon turvaten hän kiisi eteenpäin.

Hän ratsasti peltotiellä, näki kylän valot ja suuntasi tänne, pysähtyen hetkeksi valojen alle. Katsoen. Hän katsahti ympärilleen ja jatkoi matkaansa. Tällainen on Rembrandtin maalaus Puolalainen ratsastaja.

rembrandt-polish-rider

Öinen ratsumies katosi yöhön kenenkään tietämättä. Miksi hän pysähtyi ?

Antonio Munoz Molina Öinen ratsumies (Suom, Tarja Härkönen):

“Kapeissa kehyksissä oleva tummasävyinen grafiikanlehti ratsastajasta ei ole herättänyt kenenkään mielenkiintoa ja olen tyytyväinen siihen. Tuntematon ratsastaja, vuosisatojen takaa, nuolet ja satulapussi lanteillaan pitää vasemmalla kädellä ohjaksia, hän ei katso tietä vaan on kääntynyt katsomaan minuun päin, tavoitellen jotain pääni takaa aivan kuin minua ei olisikaan, pysähtyneenä hetkeksi ennen kuin iskee kantapäät hevosen kupeisiin ja sitten he jatkavat matkaa pimenevällä tiellä.”

***

Velasquezin Valkoinen hevonen (1635)  oli aikanaan outo maalaus,  ratastaja puuttui.  Se saa katsojan tuijottamaan pimeyteen, ja katse ohjautuu hämärään taustaan.

wihtehorse

Pillastunut, satuloitu hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut.  Onko ori  haistanut pimeässä jotain erityistä ja temmannut kytkynsä irti? Tämä erityinen hälyy pimeässä taustassa.

Maalaus on toisinto Velasquezin aiemmasta ratsastajapatsaasta, hevonen on samassa asennossa. Tältä kannalta ratsu ilman ratsastajaa rikkoo vain yhden illuusion, arvokkaan miehen esittämisen konventio hylätään ja hevonen päästetään irti.

Se, että jotain on kuvan ulkopuolella tai taustalla, tuodaan esiin korostamalla hevosta. Tuo tarkasti vaistoava eläin ilmaisee periaatteessa kaiken mistä on kyse, me vain emme voi tietää sitä. Kysymys siitä, mitä taustalla on, korostuu myös siksi, että eri kopioissa maalauksen tausta näkyy eri tavalla: siellä on jotain, mutta sitä ei saa selville maalauksen keinoin, pelkkien värien ja varjojen avulla.

***

Seuraavassa David Barlettin maalauksessa (2014) puolestaan tuntuu, että kaikki se levottomuus mistä on edellisessä vaiettu, on tuotu esille. Hevonen talloo miestä jalkoihinsa.Koko maalaus velloo, mutta jostain syystä mustavalkoisena.

caravaggiokomm

300px-conversion_on_the_way_to_damascus-caravaggio_c-1600-1Mustavalkoinen teos on uudestaan mallattu versio Caravaggion teoksesta Pyhän Paavalin lankeemus (1601). Maalauksen komposito on sama, siveltimen käyttö puolestaan on täysin erilaista. Ja värit on pois – aivan kuin työ olisi maalattu vanhasta kirjasta löytyneen mustavalkoisen kuvan pohjalta.

Ehkä maalaus ei kuitenkaan ole pelkkä kommentti. Se voi myös olla yritys esittää sama paremmin. Aivan kuin uudessa versiossa tapahtuma olisi palautettu pimeään, Caravaggion tarvitsema ulkoinen valonlähde on poissa. Samalla hallittujen ääriviivojen ja muotojen esityskin on poissa ja hevosen jalkoihin tallautuminen tapahtuu hämärässä.

Tuntuu kuin teutarointi tulisi paremmin esiin mustavalkoisena. Toki Caravaggio saa uhrin punaisen viitan vaikuttamaan verilammikolta. Mutavalkoisuus kuitenkin korotaa hevosen jalkojen ja miehen käsien kamppailua, siveltimen nopea jälki tekee siitä havainnon ja hahmottamisen haasteen katsojalle.

Hevosella on vaisto ja se näkyy välittömästi sen kropassa, osaispa lukea sitä.

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Hämärän kuvan pelko on syvässä

Valokuva tuntuu olevan sitkeästi nimensä vanki. Grafiikka tarttuu hämärään tarkemmin kuin kamera, ehkä kuivaneula on paras hämärän tutkija, koska se tuo valon mukaan tuskin havaittavana pisteenä, lähes digitaalisesti. Olen jo jonkin aikaa etsinyt hyviä hämäräkuvia, sitten löysin nämä Lorenzon Way North -kuvat, jotka eivät pelänneet pimeää.

lzo-fr-waynorth2

Se, missä vaiheessa kuva muuttuu katsojalle täysin pimeäksi, on mukana tässä kuvassa. Näin valokuva, se mikä joskus tuotiin esiin menemällä pimiöön ja valottamalla negatiivia, on jotenkin muuttunut kertomukseksi.

Herkät digikamerat pystyät tuomaan esiin kiinnostavaa hämärää, tosin Lorenzon kohteet ovat usein lumisia rinteitä. Silti ne ovat kiinnostavampia kuin ruumis pimeässä – dekkarin genre filmissä on jollain tavalla pilannut hyvän aiheen. Olen jonkin verran selannut you tubesta näitä ruumiin löytämisen esityksiä, etsinyt jotain, mikä todella tekisi oikeutta aiheelle – eli ruumiin löytämiselle pimeässä. Ei mitään tyydyttävää. Pääasia, eli se minne ruumis kuuluu eli pimeä ja tunne kun siihen törmätään, hukataan filmeissä parin minuutin jälkeen, kun aletaan selvittää rikosta. Joku on sanonutkin sen, että dekkari on sitkein valistuksen linnake tällä alueella.

Mutta kynällä saadaan luotua hienoa pimeyttä, sitä todellista missä ei ole ruumista.  Käden avulla kerätään pimeyden ja hämärän rajalle kiinnostavaa materiaalia.

Ikivanha hiilipiirros kertoo nuotiotarinaa ja tuo mukaan paljon ilmaisevia varjoja. Varhaisesta kuvataiteesta löytyy chiaroscuo – asteittainen siirtymien hämärään.  Grafiikasta löytyy niinkin mestarillisia hämärän työstämisen välineitä, kuten kuivaneula. Kieltämättä myös vahaliitu tuo hämäränharmaalle paperille, kuten Bilalilla seuraavassa kuvassa (tosin tuo hattu on ehkä lipsahdus, kuten myös pantteri). Mutta tumma pohja suorastaan kehottaa säästeliääseen vaalean käyttöön.

juoksijabilal

Toki tällaiseen hämärän voi löytää mestarillisesta valokuvastakin, jos kamera vaan tavoittaa taustan joka on tarpeeksi vivahteikas ja samalla tumma.

Tätä siis ihmettelen: mistä syystä valolla piirtäminen ja maalaaminen tekee paremmin oikeutta hämärälle kuin valokuva. Mestarit ovat erikseen, ja Lorenzon kuvat ovat jotain muuta – mutta kun olen selannut fotocommunity.de sivuston hämäräkuvia (dunkel) joita on nyt noin 28 000 kappaletta, ne ovat yleensä liian valoisia. Ehkä prosentin verran kuvista uskaltavat olla kunnolla pimeän, hämärän ja niukan valon piirissä.

Hämärän kuvan pelko on niin syvässä, kuvitellaan että kaikki mikä on kiinnostavaa vaatisi paljon valoa !

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna