Tuhkamo pääsykokeissa

Yliopistolla oli jokakeväiset pääsykokeet, olin saanut tehtäväkseni laatia kysymykset kirjallisuuden tehtäviin. Tämä on ala, josta ei tiedä, onko sen tulevaisuus nouseva vai laskeva. Toisin sanoen hyötyihmiset pitävät kirjallisuutta auringonlaskun alana, kun taas toiset arvelevat, että mitä haittaakaan kirjallisuuden opiskelusta olisi.

Siksi on perusteltua, että juuri kirjallisuuden pääsykokeissa voidaan antaa kaksi mahdotonta tehtävää.

Olin lukenut Suomalaisista kansansaduista, Eero Salmelaisen muistiin merkitsemän sadun ”Tuhkamosta”. Se kuuluu tarinalajiin, jossa veljes- tai sisarussarjan hyljeksityin asettaa kyseenalaiseksi kaikki ennakkokäsitykset siitä, kuka lopulta onkaan se paras. Ehkä tämä pätee myös yliopiston valintojen suhteen. Niinpä halusin laatia samanlaiset tehtävät, kuin mitä sadun kuningas antoi Tuhkamolle.

Nuorukainen tiedettiin laiskaksi, kuten sadussa sanottiin: ”Tuhkamo ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä hartioitansa konsaan kiskoa, majaili vain laiskasti uunilla.” Annoin siis pääsykokeisiin tulleille yhtä mahdottoman tehtävän kuin kuningas antoi Tuhkamolle:

– Kaikki puut pitää tältä palstalta kaataa.

Myös Tuhkamo oli tullut pääsykokeisiin, hän meni palstalle, kaatoi yhden puun ja sanoi:

– Kaikki metsä kaatukoon.

Kaikki puut kaatuivat. Mutta tämä oli vasta ensimmäinen tehtävä, siitä sai 30 pistettä, toisesta tehtävästä saisi 40 pistettä ja se kuului:

– Nosta kaikki kaadetut puut pystyyn.

Toinen tehtävä oli saanut tehokkaimmat pääsykokeisiin osallistujat epätoivon partaalle: he olivat kaataneet lähes kaikki metsät ja seisoivat nyt ällistyneinä avohakkuidensa äärellä.

Monet siis lannistuvat moisen tehtävän edessä, mutta vaikka Tuhkamo oli veljessarjan nuorin ja väheksytyin –  hän ei koskaan saisi opiskelupaikkaa, ei todistuksen eikä tavallisen pääsykokeen perusteella – häntä tämä tehtävä ei hätkähdyttänyt. Se oli helppo, sillä eihän hän ollut kaatanut kuin yhden puun, ja sekin oli vaivatonta kätkeä. Näin Tuhkamo nappasi täydet pisteet toisestakin tehtävästä.

Tehtävän loppuajan Tuhkamo vaelteli aarniometsässä. Kyseinen metsä oli tonttujen ja haltijoiden aluetta, lisäksi hän kiinnitti huomionsa moniin erinomaisiin lahottajiin jotka olivat kiinnostuneet kaadetusta puusta.

Kokeen jälkeen minun oli perusteltava dekaanille, miksi tällä kertaa valittiin vain yksi kirjallisuuden opiskelija. Kirjoitin perusteluiksi seuraavaa:

Valinta kohdistui vain Ville Tuhkamoon. Hän sai täydet pisteet kahdesta vaativasta tehtävästä.  Ensimmäisessä tehtävässä Tuhkamo osoitti retorisen kielenkäytön mahdollisuudet; hän käytti synekdokeeta voimaperäisellä tavalla laittaessaan yhden kohteen edustamaan kokonaisuutta. Yhden puun kaataminen riitti edustamaan koko metsää. Toisessa tehtävässä hän osoitti konkreettisesti, mitä kirjallisuuteen syventyminen merkitsee – kyseessä on ala josta ei tutkitusti ole mitään haittaa – ei metsille eikä maille.

 

 

Synkät ajat ja julkinen elämä

Puhe synkistä ajoista vahvistaa itse itseään jukisilla alueilla. Ei ole sattuma, että yhteiskunnalliset kriisit ja julkisen keskustelun kriisit ovat saman aikaisia ja sekoittuvat toisiinsa. Pakolaisten kohtelu ja keskustelukumppaneiden kohtelu verkossa ovat synkkien aikojen merkkejä, niin että samanaikaisesti kun ongelmat kasvavat niin myös sekaannus kasvaa. Men in Dark Times, Hannah Arendtin esseevalikoima vuodelta 1968, keskittyy kysymykseen, mitä tehdä kun julkisuuskin lisää sekaannusta.

Mielipideilmastot elävät synkiä aikojaan, nostavat mielikuvia pahantahtoisista yleisöistä, tyhmyydestä jonka armoille ei kannata heittäytyä. Vaikka haluaisit osallistua, jakaa ja kehitellä mahdollisuuksia, huomaat että helpompi on olla hiljaa. Tai lähdet mukaan, valitset sen kielen minkä arvelet tehokkaaksi julkisilla foorumeilla. Otat julkista debattia käyvän keskustelijan asennon ja kohta huomaat olevasi tappelussa. Tai jos sinulle sopii kunnon kiista, ja kuten Arendt muistutti, että kyse on draamasta,  niin silti huomaat olevasi sekvassa tappelussa.

Arendt luonnehtii näitä mielikuvia julkisesta keskustelusta ”pahan uskon” (bad faith) dynamiikaksi: ihminen joka uskoo, että julkisia alueilla täytyy ottaa roolia, vahventaa asennetta varautuu jo edeltä käsin että yleisön taholta tuleviin loukkauksiin.

Sartren luoma termi ”paha usko” viittaa siihen, millä tavalla ihmiset hukkaavat vapautensa. Pelokkaat ja epäluuloiset mielikuvat siitä, miten käyttää sanaa, johtavat vääränlaiseen varautuneisuuteen ja vapauden hukkaamiseen.

Keskustelun synkät ajat on mielikuva, joka vahvistaa itse itseään. Men in Dark Times käsittelee filosofeja, intellektuelleja ja kirjailijoita aikoina jolloin julkinen sekaannus on ollut voimakasta. Julkisuuden valo hämärtää nykyään kaiken.

Humaanius sekä inhimillisyys on perustavampaa kuin mielipide, koska se itsessään on julkisessa maailmassa elämisen ehto. Arendt hakee taustaa tälle ajatukselle roomalaisesta humanitas –periaatteesta, joka tavallaan huipensi sen mikä julkisessa elämässä nähtiin arvokkaana. Maailmallisuus, joka ennen kristinuskoa oli erityinen arvo, ja joka on julkista elämää.

Humanitas, inhimillisen maailman asuttaminen ja persoonallinen elämä ovat Arendtin roomalaisilta noutamat asetukset vapaita julkisia tiloja varten. Tällä tasolla kyse on eräänlaisesta katujulkisuudesta, jossa ihmiset ovat kohdattavissa muuten kuin töittensä ja saavutusten kautta. Humanitas viittaa Arendtin mukaan siihen, että persoona astuu esiin, tulee työnsä ja saavutuksensa takaa, toisten persoonien tavattavaksi. Kyse ei ole yksityisihmisestä, vaan omaksi koetusta julkisesta persoonallisuudesta, ja juuri sitä, minkä kehittyminen on mahdollista julkisen ja vapaan elämän myötä.

Eksistenssi-filosofian perillisenä Arendt asettaa vapauden julkisuusteoriansa lähtökohdaksi. Näin hän tuo julkisesta elämästä esiin mahdollisuuksia, jotka epäluuloisuus peittää. Julkisessa maailmassa kirjailijan tuleekin astua esiin teoksensa takaa, hänen ei tule jäädä vain yksityisihmiseksi, vaan luodessaan nimeä ja pesoonaa, hän voi tulla tälle julkisen vapauden alueelle.

Humanisti luo julkisen vapauden aluetta omalla tavallaan. Arendtin skenariossa humanisti, opiskelun myötä sivisynyt ihminen, voi edistää julkisen maailman humaaniutta. Tutkiva humanisti voi olla kosketuksissa tietoon ja totuuteen joka ei perustu objektiivisuuteen, vaan kuten taiteissa ja kirjallisuudessa, inhimillisen vapauden monumentteihin. Tämän tiedon alue ei ole laboratorio, vaan nimenomaan julkinen maailma, ja jokin, ”mikä voi olla erityisen totta ja paikkansa pitävää, ilman että se olisi objektiivista” (”Humaanius ja julkinen elämä” aihetta referoia Arendtiin tukeutuen täällä).

Aikansa parhaat inhimillisyyden puolesta puhujat ovat erilaisia, kuin ne autoritaariset suunnan näyttäjät, joita hämmennyksen aikoina usein manataan esiin. Vahvan johtajan kaipuu epävarmoina aikoina heijastuu myös julkisilla alueilla jossa vapauden ja epävarmuuden  sijaan halutaan vahvoja ja selkeitä mielipiteitä. Mielikuvat kannattajista ja vastustajista muuntaa kaiken mitä sanot mielipiteeksi, jota vastassa on jonkun auktoriteetin joukot.

Vaikka Arendt esittää aluksi romanttisen metaforan niistä harvoista, jotka ovat toimineet eräänlaisena valona synkkyydessä, hän ei esittele pelkästään sankareita. Men in Dark Times esseistä kuuluisin tarkastelee Walter Benjaminia ja sitä, miksi hänestä ei elinaikanaan tullut julkista hahmoa.

Katsaukseni Arendtin esseeseen aiheesta, miksi Walter Benjamin jäi aikalaisille tuntemattomaksi.

Hannah Arendt: Men in Dark Times (1968), sisältää seuraavat filosofien, intellektuellien ja kirjailijoiden henkilökuvat 1) Lessing, 2) Rosa Luxemburg 3) Paavi Angelus D Roncalli 4) Karl Jaspers 5) Isaac Diensen (Karen Blixen) 6) Herman Broch 7) Walter Benjamin 8) Bertoldt Brecht 9) Waldemar Gurian 10) Randall Jarrell.