Taideilmestys, klippi

verkkoproosaCayce sai tekstiviestin, että klippi #135 on ilmestynyt verkkoon. Cayce on William Gibsonin Hahmotunnistus -romaanin päähenkilö. Lueskelin tuota cyberpunkin isän uutta romaania sillä silmällä,  kuinka taide löytää paikkansa nettiaikakaudella.

Gibsonin blogissa linkit erilaisiin videoklippeihin ovat olleet koko ajan keskeisiä. Minua kiinnostaa enemmän kirjoittamisen vastaavat alueet, mutta Gibson vetää aivan sivuoivalluksena osuvan kuvauksen taiteesta netissä. Ensinnäkin taide on ”puhdas ilmestys” ja ihme.

Cayce on aivan lumoutunut tuntemattoman filmintekijän pätkistä, minuutin pätkistä: hän näkee rakastavaisten poskipäät juuri ennen syleilyä. Mies ja nainen, heidän asuistaan ei voi päätellä mihin aikaan he kuuluvat. Niistä on huolellisesti poistettu pieninkin tiettyyn aikaan kuuluva merkki. Myös Cayce hakee samaa pukeutumisessaan, kieltä joka on muodin ja tuotemerkkien tuolla puolen. Missään muualla kuin näissä videokipeissä hän ei ole kohdannut yhtä tarkkaa pukeutumisen kieltä.

Toiseksi hän kuuluu juuri näitä videoklippejä diggailevaan yhteisöön, taide on ilmestys mutta se on myös puhumisen kohde. Tietyllä keskustelupalstalla syntyy kuumeinen keskustelu heti videoklipin ilmestymisen jälkeen. Cayce seuraa tarkasti pukeutumiskoodia noissa videoklipeissä, ja keskustelupalstalla hän analysoi filmissä olevien hahmojen pukeutumiskoodia.

Taiteen julkisuudessa on kaksi puolta, kuten Hannah Arendt esittää: on julkistaminen, ilmestyminen ja sitten on julkinen keskustelu. Ensimmäinen on pelkkää näyttöä ja toinen on puhetta. Gibson kuvaa lyhyesti erästä noiden kahden rajalla olevaa ilmiötä, joka on myös tullut taiteen piiriin. Se on kokemus joka muistuttaa paketin avaamista, tai odotuksen tunnetta ennen kuin avaat sinulle lähetetyn kirjeen:

”Nykyään on syvästi liminaalinen kokemus avata liite jossa on ennen näkemätön jakso. Kynnystila.”

Verkkotaide voi kiinnittää huomionsa myös tähän kynnyshetkeen. Ainahan taide on osannut leikkiä lukijan odotuksilla, myös sillä mikä on tuttua kirjeen saamisessa mutta jonka kirja tavoittaa vain vahingossa. Kirja tavoittaa sen vain silloin kun kirja paketoidaan ja postitetaan, annetaan lahjaksi. Silti tuo pakkaus ja postitus on vielä rutiininomainen asia, mutta verkossa se korvautuu seikoilla, joka leikkiä myös näillä odotuksilla: ensin Cayce sai tekstiviestin, että uusi videoklippi on ilmestynyt. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi virittäytyä sopiva hetkeä varten.

Niin kaunista on ensimmäinen odotus … kun viesti on tullut mutta sitä ei vielä ole avattu.

Tulla moniääniseksi roolin vaihtajaksi

Ihmisellä on monta roolia, kirjoittajan tekstitkin puhuvat erilaisin äänin eri tilanteissa, ja kirjoittamalla voi rakentaa itselleen moniäänistä repertuaaria. San Francisco Art Institute opettaja Janelle Adsit on kehitellyt luovan kirjoittamisen harjoituksia, joissa ihminen voi tunnistaa itsensä moninaisena persoonana, jolla on kyky olla kuin kotonaan erilaisissa puhetavoissa.

Kirjoittamisen opiskelijalle voidaan oman äänen löytämisharjoitusten sijaan kehitellä monipuolisempia mahdollisuuksia kehitellä ja tutkia omia ääniä, luoda suhdetta erilaisiin kerrontatapoihin.

KOODIN VAIHTO kirjoitustehtävissä Adsit ohjaa opiskelijat kirjoittamaan eri tilainteisiin liittyviä tekstejä. Kuinka tehdä kirjoitusehdotus huumoristiseen lehteen, kuinka tiedettä popularisoivaan lehteen, paikallisehteen ym. Kun kirjoittaja vaihtaa koodia, vaihtaa diskursiivistä yhteisöä jossa kirjoittaa.

Luovan kirjoittamisen perinteen leimaama ”oman äänen” hakeminen on sosiaalisen median aikana uudessa tilanteessa . Aiemmin on oletettu, että yksi ja sama ääni riittää, aivan kuin ihminen voisi puhua samalla tavalla eri tilanteissa. Luonnollista ja itsestä käsin suoraan syntyvää kirjoittajan omaa ääntä tuskin onkaan: usein se on oman aikansa maun mukainen pikemminkin kuin täysin omaperäinen. Kirjoittajalle luontevat tyylit, hänen monet äänensä ja se mikä on hänelle ominaisinta, kehittyy vähitellen – eli se on rakentunutta.

Persoonallisen kirjoittamisen kannalta ohjaajan on syytä huomata: että kirjoittamisen ohjaajat edistävät huomaamatta opiskelijoissa toivomiaan itsen esiin tuomisen tapoja. Kun ohjaaja sanoo esimerkiksi: ”kirjallisuus ei ole sovinnaista” tai ”yrität liikaa miellyttää kaikkia” hän ohjaa opiskelijaa epäsovinnaiseen.  Mitä ohjaaja odottaa persoonalta, se vaikuttaa siihen mitä persoonallisen kirjoittamisen tehtävissä tuodaan esiin.

Liinnostavassa persoonassa onkin usein moniäänisyyttä, ristiriitaa ja eri suuntaan vieviä pyrkymyksiä. Virallisissa tai uhkaavissa konteksteissa minän ympärille rakennetaan hyvin puolustettavaa ja ehyttä minää, ihminen tuo esiin vain eheyttä tukevia piirteitä. Usein ihmiset pitävät eri roolit erillään, mutta juuri siksi tilanteet, joissa on rooliristiriitaa tuovat ihmisen dynaamisen puolen esiin.

PASTISSI-tehtävässä kirjoittajat käyttävät päivän ääniä, tekstipätkiä hänen päiväänsä kuuluvista teksteistä. Mutta asiasisältöjen sijaan huomio sävyssä ja asenteissa jotka kiinnostavat kirjoittajaa. Harjoituksen taustalla on Kenneth Goldsmithin kehotus kirjoittajille työskennellä löydettyjen tekstien parissa.

Kirjoittajan oman äänen etsimisen sijaan kirjoittaja voi oppia tunnistamaan itselleen mieluisia ääniä ja tyylejä. Kenneth Goldsmith on kritisoinut erityisesti päiväkirjan pitämiseen liittyvää minästrategiaa, jossa minä kertojana on keskeinen. Kirjoittaminen ja tarinallistaminen vahvistavat tilanteesta toiseen samana pysyvää minää. Päiväkirjaa pitävä voi kuitenkin tunnistaa eri rooleja joihin samaistuu, tunnistaa eri ääniä joilla puhuu vaihtelevissa tilanteissa.

VERKKOMINÄ Adsit on myös kehittänyt essee-tehtävän, jossa opiskelijat dokumentoivat omaa verkkominäänsä, ja pohtivat sen rooleja. Adsit korostaa, että tehtävä tulee kirjoittaa toiseen persoonaan niin että kirjoittaja joutuu tarkastelemaan itseään ulkoapäin.

Kirjoittajan tehtävänä on hahmottaa omaa verkkominäänsä intertekstuaalisesti. Siinä kirjoittajan tulee viitata omiin verkkoteksteihin, tutkien sitä, millaisessa roolissa hän milloinkin esiintyy.

Tämän harjoituksen taustalla on omakohtaisen kirjoittamisen klassikko, Michel Montaigne, joka tavoitteli kirjoittamalla sitä, mikä on jatkuvasti muuttuvaa ja vaihtelevaa hänen minuudessaan.

Montaignelaisen esseen traditoon on kuulunut minän häilyvyys aivan toisella tavalla, kuin mitä yhtenäistä kertojanääntä ja johdonmukaista toimintaa vahvistavat kertomukset voivat tuoda esiin. Montaigne tunsi retoriikan, ja tiesi että luonnollisen itseilmaisun sijaan sanat valitaan tilanteen mukaan. Ihmisten tavat puhua ovat tilannekeskeisiä ja vaihtuvia.

Tehtävässä kirjoittamisen opiskelijat rakentavat esseetä siitä, mitä ovat jakaneet itsestään sosiaalisessa mediassa. He googlaavat nimellään. Lisäksi ohjaaja kehottaa kirjoittajaan lisäämään mukaan jotain odottamatonta ja sattumanvaraista, niin että tuo minän esittämistapoja tarkasteleva essee sisältää myös yllättävän tilanteen.

Omia tekstejään tarkastelemalla kirjoittaja oppii tunnistamaan omaa repertuaariaan, kuinka hänen julkineen hahmonsa toimii. Hänen tulee pohtia, millaista valikointia hän tekee kirjoittessaan. Millaisista tekemisistä hän valitsee fb statuspäivityksen? Mikä motivoi häntä kirjoittamaan blogitekstin? Keitä hän ajattelee kirjoittaessaan? Onko aiheita, joista hän keskustelee chatissa muttet fb: ssa.

Sosiaalisen median aikaan kirjoittaja huomaa ; ” the necessity of turning oneself into the character”. Aina, kun kirjoittaja sanoo “mina”, se kääntyy minähenkilön sanomaksi.

Janelle Adsit: ”Giving an account of yourself: Teaching an identity construction and authorship in creatve nonfiction and social media”.

Michael Dean Clark ym. Creative Writing in the Digital Age, 2014 löytyy osin Google booksista.

Kirjoittaa, toimia roolissa

Improvisointi ja roolihahmoina kirjoittaminen on muuttanut muotoaan sitten Verkkoproosan (2007)

Netprov (Networked Improv Narrative) on diginatiivien projekti, joka on tuo roolipelin ja improvisaation monimediaiselle leikkikentälle. Aluksi tarvitaan vain yhteinen verkkotila, josta löytää pelin säännöt ja johon kokoontua. College-nuorille tarkoitettu netprov käyttää tarpeen mukaan mitä tahansa medianaan: tekstaria, sähköpostia, tweettiä, blogia, you tubea, facebookia. Näitä kaikkia voi käyttää omaksumansa roolin luomisen apuna.

Fiktiivinen paikka voi olla vaikka sairaala, jonne on koottu joukko näkönsä, kuulonsa ja puhekykynsä menettäneitä ihmisiä. On epävarmaa saavatko he enää koskaan aistejaan takaisin, se selviää viikon kuluttua leikkauksessa. Sitä ennen heidän aivoihinsa on kuitenkin onnistuttu luomaan yhteys internettiin. Muita aisteja heillä ei ole.

Pelin sääntönä on, että heillä on käytössään kaikki internettiin liittyvät mediat, mutta ei mitään muuta. He voivat chatata, tweetata, blogata, päivittää tilaansa FBssa, he voivat ottaa selfie-kuvia ja tehdä vapaasti videoita you tubeen – sen aikaa kun odottelevat ratkaisevaa leikkaustaan, he voivat kommunikoida keskenään verkon välityksellä.

Tämän kirjoitusprojektin nimi oli Last Five Days of Sight and Sound. Siis viisi viimeistä päivää näkijänä ja kuulijana internetin välityksellä.

1 päivä. kaikki on ruusuista, olet sairaalassa. Jostain syystä olet menettänyt näkö, kuulo ja puhekykysi ja odottelet leikkausten ja hoitojen alkua, ja aistiesi takaisin saamista. Sitä ennen aivosi on kytkettynä internettiin, ja vain se, mikä on verkossa on sinulle havaittavaa.
Tehtävä: Luo taustatarina, mitä on tapahtunut, miksi näkö kuulo ja puhe katosivat? Kerro, kuvaa, laadi asiaan liittyvä selfie. Traumaattinen kokemus, psykosomaattinen tai fyysinen syy?
Miltä tuntuu aistia vain Internet. kerro päivityksissäsi, mikä tuntuu nyt tärkeimmältä, mitä haluat tehdä, mitä toivot? Mitkä ovat sellaisia näkymiä ja ääniä joita haluaisit vielä kokea, löytää ne internetistä, ja nauttia niistä?

3 päivä tehtävänä yrittää kontaktia muihin potilaisiin, nyt voit jakaa tragediaasi ja purkaa tuntojasi, ja jakaa sitä mikä on tärkeintä. Musiikkitehtävä, kutsu muita tanssimaan itsellesi tärkeän musiikin tahtiin, tanssi, pyydä jotain videoimaan se tai ottamaan kuvia, liitä kuvat musiikkiin ja jaa se toisten kanssa, pää paketissa, kuulokkeet korvilla kännykkä silmien edessä esimerkiksi.

6 päivä muutamalla leikkaus onnistui, olet niiden joukossa. mitä aiot tehdä sitten.

Verkossa kirjoittaminen on nopeasti rutinoitunut, ja siksi tällaisissa harjoituksissa kirjoittaja-roolihahmot joutuvat ottamaan kaiken irti sosiaalisesta mediasta – kun ne ovat ainoat aistit ja mahdollisesti elämän viimeinen viikko.
Netprov (Networked Improv Narrative) oli projekti, jossa kirjoittajat ottivat haltuunsa juuri niitä verkkorutiinien alueita, joista arkemme koostuu. Aikanaan Verkkoproosassa (2007) esittelemäni Plaintext players, tekstuaaliset roolipelit (Sherry Turcle) ja chat-draama on siis noussut toiselle tasolle: rooleissa toimitaan, mutta monimediaisesti.

– kirjoittajat esittävät luomiaan hahmoja
– improvisaatio voi olla monimediaista
– se reagoi lukijoiden ja toisten kirjoittajien kommentteihin
– se on yhteistyötä koska kokonaisuus rakentuu tilanteisiin ja toisiin reagoiden
– se on julkista performanssia

Parhaita praktiikoita,
ydinpaikka tarvitaan – foorumi, kotisuívu, blogi tweettili ym. Pääinfosivu ja tili… twitter (LAFlood) blogi (sightHear)
2. tarkat ajat. Päivittäinen tehtävä (Hear) tai statuspäivitykset tilanteen kiihtyessä (LAFlood)
3 vuorovaikutusta vaaditaan x tweettiä päivässä, sekä kommentteja tietty määrä, vastauksia
tämä estää tekstin liikaa suunnittelua ja kopioimista, ja vaatii seuraamaan muutosta mikä kokonaisuudessa tapahtuu.
4 arkistointimkannattaa suunnitella etukäteen jälkeenpä’in se ei onnistu
5 yleisohjeet selkeästi, leikin kehykset kaikille tietoon. Mitä tulee tietää aluksi. sekä kirjoitustehtäviä, kutsuja ja käänteitä.

Yhteisen tilan suunnittelu on olennaista,
miksi online-tila? koska tulva on ottanut LAn valtaansa ja koulu on suljettu siksi opetus on online-luokassa.
Improvisoinnissa keskeinen sääntö on sama kuin teatterissa, toisten ehdotukset ovat tosia, toisten fiktio on totta ja sitä ei voi epäillä.

Parhaita praktiikoita:
1 ydinpaikka t – foorumi, blogi tweet-tili, Facebook-sivu ym. jossa on pääinfo.
2. tarkat ajat. Päivittäinen tehtävä, tai statuspäivitykset, chat ym. keskeisissä tilanteissa.
3 vuorovaikutusta vaaditaan x tweettiä päivässä, sekä kommentteja tietty määrä. tämä vaatii kirjoittajaa seuraamaan muutoksia, mikä kokonaisuudessa tapahtuu.
4 arkistointi kannattaa suunnitella etukäteen, koska jälkeenpäin se ei onnistu
5 yleisohjeet selkeästi. Mitä tulee tietää aluksi, sekä kirjoitustehtävät, kutsut ja käänteet.

ks. Michael Dean Clark: Creative Writing in the Digital Age, 2015, luku 13 (Google books)
Rob Witting toinen Netprov -mallin suunnittelijoista, väitös Uni Bergen
http://robwit.net/wp-content/uploads/2012/07/Wittig_Thesis_FINAL_singlespace.pdf

Kirjoittaminen,luovuus ja kriittisyys verkossa

Tekstin tarkastelu kuuluukin samaan prosessiin, kuin luova työskentely. Tekstinkäsittelyn aikana olisi virhe erottaa refleksiivinen tekstin tarkastelu erilliseksi alueekseen sanoo Richard Lanham kirjassaan Attention Economy, Style and Substance in the Age of Information (2006).

Prosessikirjoittamisessa on aiemmin korostettu luovan työn ja reflektiivisen tarkastelun eroa: kirjoituksen valmiiksi hiominen estää luovan prosessin. Tähän on vaikuttanut aikaisemman kirjoitusteknologian hitaus. Virheettömän tekstin kirjoittaminen kirjoituskoneella oli tarkkaa työtä, ja sellainen on luovan prosessin täysi vastakohta. Tekstin käsittelyn aikana kaikki korjailu on huomattavasti nopeampaa, ja vaikka korjailu yhä hieman hidastaa luovaa tuotteliaisuutta, niin sen voi väittää olevan vain hyvää vastusta luovassa prosessissa.

Tekstinkorjailu ei siis ole samalla tavalla este kuin aikaisemmin.  Prosessikirjoittamisen periaatteena oli, että aineistoa kirjoitetaan aluksi mahdollisimman pidäkkeettömästi,  luovuus on toisin sanoen samaistettu pidäkkeettömään ja assosioivaan toimintaan. Kyse ei ole esimerkiksi luovasta ongelman ratkaisemisesta, kosks se ei ole samalla tavalla pidäkkeetöntä.  Aineiston aivoriihimäisen tuottamisen jälkeen alkoi prosessikirjoittamisen reflektiivinen osa, ja sitä pidettiin epäluovana vaikka usein siinä tapahtuu luovaa ongelman ratkaisua.

Tapa kirjoittaa pidäkkeettömästi aineistoa kuuluu luontevasti myös tekstinkäsittelyohjelmien aikaan. Samalla myös toiset kirjoittamistavat ovat nousseet esiin. Improvisointi suorassa verkkokeskustelussa edellyttää, että luova ja reflektoiva mieli toimivat samanaikaisesti – tällaiset virtuoosimaiset taidot, joissa kirjoittaja laatii valmista tekstiä spontaanisti ovat lisääntyneet chatin myötä.

Pitkälle hiottu spontaanisuus on kirjoittamistapa, joka herättää kysymään, onko luova ja reflektoiva prosessi todellakin syytä erottaa kirjoitettaessa.

Richard Lanhamin mukaan on erehdys pitää luovuutta ja analyyttisyyttä erillisiä taitoina. Uudet kirjoittajat osaavat liittää nämä molemmat yhteen. Lanhamin mukaan uudenlaisessa kirjoittamisen prosessissa tapahtuu koko ajan nopeaa liikettä luovan ja reflektoivan työn välillä, kyse on oskillaatiosta tekstissä kiinni ja siitä irti olemisen välillä. Tämän oskillaation myötä luova prosessi ei ole täysin vapaa, vaan sille asettuu koko ajan pieniä esteitä, jotka liittävät jatkuvan ongelman ja sen ratkaisun aiheuttaman liikkeen kirjoittamiseen. Tässä liikkeessä siis tekstistä irti oleminen merkitsee ongelman näkemistä ja luova tuottaminen taas sen rakaisemista.

Lanhamin mukaan luovan ja tarkastelevan mielen toiminta on jäänyt vähälle huomiolle kun kirjoittamista on tarkasteltu. Eräs syy siihen on väärä käsitys välittömästä ja luonnollisesta sanan käytöstä, se että luovan tuotteliaisuudessa ei saa olla tiedostavaa minää mukana, se samaistetaan kontrolloivaan ja kieltoja muodostavaan minään.

Teknologia tekee tämän oskillaation helpommaksi, se terävöittää tätä työkalua, siten se saa oivalluksen ja ilmaisun hedelmälliseen jännitteeseen keskenään (Lanham 2006, 256).

Käsitellessään sitä, millä tavalla tekstin tarkastelu asettuu luovan työn ydinalueille, hän katsoo että liike oivalluksesta ilmaisuun on hyvä olla mahdollisimman välitöntä. Esimerkkinä tästä hän sanoo, että arkkitehtien suunnittelutyössä nopeasti syntyvät kolmiulotteiset mallit, joissa nähdään valmis lopputulos, on parantanut huomattavasti itse luovaa prosessia arkkitehtien keskuudessa.

Entä kirjoittamisessa, onko mahdollista siirtyä kirjoittajan näkökulmasta lukijan näkökulmaan, vain napin painallukselle. Tästä Lanham ei puhu, mutta kun kirjoittaja näkee tekstinsä ”esikatselussa” siinä on näkökulma vaihtunut nopeasti jo lukijan puolelle. Monet blogialkavatkin juuri tässä vaiheessa, kiihkeän toimitustyön, juuri kun teksti julkaistu, he näkevät siinä virheitä tarkemmin kuin aiemmin. Onneksi tekstiä voi koko ajan parantaa ja julkaista uudelleen.

(2012)

Kirjoittaminen ja huomiotalous

Julkisuus ja julkiset tilat ovat sfäärejä, jotka elävät siitä että ne tulevat huomatuiksi ja huomioiduksi. Samalla, kun verkon myötä julkiset sfäärit ovat moninaistuneet, myös huomion herättämisen muodot ja lajit ovat moninaistuneet niin, että pyrkimys mahdollisimman suureen huomioarvoon liittyy enää vain taloudellisen tuoton tavoitteluun. Huomiotalous -termi tuli yleismerkityksessään tarkoittamaan julkisen huomion herättämisen taloudellista merkitystä. Tuota termiä voidaan kuitenkin kehitellä toiseen suuntaan. Verkkoaikakaudella, kun informaation määrä on lähes rajaton keskeiseksi seikaksi nouseekin rajalliset mahdollisuudet saada huomiota. Toisin sanoen informaation ylenpalttisuudesta seuraa kiinnostus rajallisiin huomion saamisen mahdollisuuksiin, ja tätä huomiolla elämistä voi kutsua taloudeksi. Kamppailu rajallisista huomioajasta julkisilla alueilla on siis huomion itsensä taloutta, köyhyyttä tai rikkautta jossa ei ole kysymys rahasta.

Richard Lanham on kirjoittanut tällaisesta huomion hankkimisen taloudesta aina Electric Word teoksestaan lähtien. Jo siinä puhuttiin huomiotaloudesta yleisöön vetoamisen taitona, eräänlaisena tulevaisuuden retoriikkana. Lanhamin The Economics of Attention, Style and Substance in The Age of Information (2006) käsittelee näitä mahdollisuuksia perusteellisemmin. Lanhamin erityisen huomion kohteena on kirjoittaminen verkkoaikana. Hän näkee perinteisen kirjoittamisen ja lukemisen auttamattomasti vanhanaikaisena. Se on abstraktia, epäaistillista ja keskittymistä vaativaa verrattuna audiovisuaaliseen viestintään. Mutta sen sijaan, että hän suosittelisi kirjoittajille hankkiutumista sanoittajiksi ja käsikirjoittajiksi, hän keskittyy sanaan ja kirjaimiin. Digitaalinen ilmaisutila on avoin myös sanoille; liikkuville kirjaimille ja kolmiulotteisissa tiloissa huomiota saaville sanoille.

Lanhamin sanoma on se, että kirjoitettu sana tarvitsee huomiomarkkinoilla välttämättä uutta vahvistusta. Kun digitaalinen ilmaisutila visualisoituu, sana jää voimattomaksi jos se ei tule esiin perinteisestä leipätekstistä ja aloita leikkiä visuaalisen tilan ja kuvan kanssa. Tässä Lanhamilla on esittää painavia argumentteja sen suhteen, että huomion dynamiikassa pelkkää visuaalisuutta vaikuttavampaa on verbaalisuuden tunkeutuminen kuvaan tai jopa kirjainten itsensä visuaalistuminen. Huomion herättämisen sijaan tehokkaampaa on huomion kiinnittäminen: havainnon ja merkityksen välinen liike on intensiivisimmillään kun henkilö sekä katsoo että lukee vuorotellen. Lanham perustelee tämän havainnon oskillaatiolla, jossa välitön visuaalinen ja ohimenevä havainto sidotaan pysäyttävään ja merkitystä muodostavaan lukemiseen.

Tarkoituksenani on käsitellä kriittisesti Lanhamin retorista huomiotaloutta, peilaan sitä julkisen sfäärin teorioihin ja väitän että huomiotalous -termissä on sisään rakennettuna pyrkimys mahdollisimman suuren huomion saamiseen. Lanham itse puhuu ”winner takes it all” periaatteesta eräänlaisen huomiotalouden luonnonlakina jota ei voi kyseenalaistaa. Sen mukaan huomion herättämiseen kuuluu taipumus keräytyä vain harvoihin kohteisiin, huomion dynamiikka hänen mukaansa aina keskittyvää. Yleisellä tasolla näyttääkin siltä, että internetin mittakaavassa tällainen huomion keskittymisen dynamiikka olisi vain kiihtyvää. Keskittyvää julkista huomiota voimakkaampi, mutta vaikeammin hahmotettava prosessi on julkisen huomion hajoaminen erilaisiin mikrojulkisuuksiin. Väitän, että huomion keskittymisen luonnonlaki on harhakuva, jossa yksittäiset huomioansat nostetaan esiin sen sijaan että tarkasteltaisiin julkisten sfäärien moninaistumista, yksittäisten ihmisten mahdollisuutta julkiseen toimintaan.

Ja kuitenkin Lanham uskoo, että kun painopiste siirtyy aineen taloudesta pois niin rahatalous, kovat tieteet menettävät painoaan ja keskiöön nousee ”art and letters”. Koska ne ovat tieteitä, jotka tutkivat sitä kuinka ”huomiota allokoidaan” . Käytännössä tämä tarkoittaisi kirjoittamisen, taiteen ja mainonnan liittoa.

Katsomisen ja lukemisen yhdistävät tehokkaat huomioansat vaikuttavat kaikkialla, varsinkin mainoksissa. Kaksiulotteisella tasolla ne toimivat lehtien sivuilla, televisiossa ne siirtyvät kolmiulotteiseen tilaan, kirjainten liike kolmiulotteisessa tilassa on löytänyt paikkansa eräänlaisina otsikkoina ennen audiovisuaaliseen leipämatskuun siirtymistä.

(2012)

Kun ihminen kertoo sen itse

Massamedia on sana, joka on näemmä pakko ottaa uudelleen käyttöön, koska on ilmaantunut niin paljon yhteisöllistä ja kahdenkeskistä mediaa, eli kaikikea mikä ei ole massamediaa. Käsitteellisesti tarkasteltuna massamedia tarkoittaa laajalevikkisyyttä, sen olemus on ”broadcasting” se on mediamuoto, joka levittää informaatiota jokapuolelle erittelemättä sitä.

Lentolehtiset olivat mainontamuoto vielä 60-luvulla, lentokone nousi ilmaan kaupungin yläpuolella ja laski printattua paperisilppua säkkikaupalla ilmaan. Ja sieltä se leijaili alas kaduille. Keskusradiot kouluissa ja vankiloissa tekivät samaa kaikkien korville, kulutuskeskusten muzakia unohtamatta.

Tämä on tietyn media-aikakauden loppua,  ja massamedian suurisuuntaiset vaikutukset eivät paljastuneet, ennenkuin alkoi syntyä toisenlainen media. Ihminen ja hänen esille tulemisensa tapa on massamediassa ulkokohtainen, sen tunnussanana on ”hei, sinua haastatellaan”.

Mutta uuden ajan media toimii toisin. Verkossa ei haastatella, vaan ihminen esittää itse itsensä.  Mediaetiikan filosofi Rafael Capurro käyttää erottelua Fremdarstellung – Selbstdarstellung. Toisin sanoen, massamedian ja sosiaalisen median välillä on käsitteellinen ero siinä, että esitetäänkö sinut vai esitätkö itse itsesi.

Kun pohditaan ihmistä tällä eettisellä perustasolla, käytännön kysymykset on syytä ottaa esille oikeaan aikaan, ei siis kannata liian aikaisin soveltaa tätä itse-itsensä-esittämisen mahdollisuutta vaikkapa Facebookiin. Näin trivialisoituu koko etiikka.

Ihminen on sama kuin hänen tilanteensa. Capurron mukaan nämä kysymykset ovat keskeisiä, kun pohditaan sairastavia ihmisiä ja kahta eri mediaa. Massamedia tekee sairastamisesesta yleistapauksen,  esimerkiksi AIDSiin sairastuneet. Sosiaalisessa mediassa

Periaateessa, jos ihminen on puhuva subjekti, niin siksi hän itse on oman asiansa paras esittäjä. Ulkopuolinen silmä  on objektiivinen, ja se antaa paljon tietoa mitä ihminen itse ei huomaa, mutta tuo tuokin tieto on periaateessa häntä itseään varten, koska ihmisessä on olemassa jotain missä hän itse on paras asiantuntija. Tästä käytetään nimitystä ”inhimillinen tilanne”.

Tämä on klassisen humanismin perusidea, Ihminen on ennen kaikkea inhimillinen tilanne,  mahdollisuus esittää oma asenteensa ja elämäntilanteensa.

(2010)

Kirjan kannet uudella ajalla, ikkunat

Kirjojen kynnystekstit, kuten otsikot, takakansitekstit ja esipuheet ovat pitkään – ja Genettestä lähtien- olleet erityisen teoreettisen kiinnostuksen kohteina. Mitä nämä varsinaisen tekstin rajoilla olevat tekstit tekevät, kun ne välittävät varsinaista tekstiä ? Minua kiinnostaa nyt se, että ovatko kynnystekstit vain teoksen kansien välissä. Takana on yritys päästä tarkastelemaan kirjaa verkostona, jossa kynnystekstit toimivat jossain teoksen ulkopuolella. Ajatus kirjan kansista ikkunana, joka on eräänlainen verkkoon asettunut näyttöpääte teokseen voi saada erityistä apua kynnystekstien teoriasta.

Vanha, ja kirjan kansien väliin jäävä malli, jonka mukaan kaikki teoksen ulkopuolista ”vastaanottoon” kuuluvana.  Kirjan kannet olivat raja, jonka yli tekijällä ei ollut asiaa.  Ja kannet olivat kustantajan tekemä mainoskyltti teokseen, eräänlainen kotisivun edeltäjä.

Kun teoksen kannet muutuvat ikkunaksi, kaikki linki saadaan viittaamaan teokseen. Siksi teoksesta laaditaan verkkoon kymmeniä esittelyjä, tekijä antaa kymmeniä haastatteluja ja näiden verbaalien pyydysten lisäksi teoksesta asetetaan liikkeelle kymmeniä trailereita, tekstinäytteitä, ja visualisointeja. Näitä kaikkia voisi sanoa kynnysteksteiksi, koska ne eivät edusta vastaanottoa vaan julkaisemista.

Luulisi, että nimenomaan bastsellereissä kirjan verbaalinen ja visuaalinen esittely, kynnykselle tuominen on pisimmällä, mutta ei, näkymät kirjan sisään ovat aika kurkistusmaisia. Esipuheet puuttuvat bestsellereiden sivuilta.  Stephenie Meyers markkinoi vampyyri -romaaneja tietysti elokuvien kautta, kotisivua avautuu blogiin josta fanit voivat tarkastaa mitä kirjailijattarelle kuuluu.  Häen autoja rakentavat veljensä ovat myöt tulleet kuvineen  sivuille.  Kirjojen esittelyt ovat uuden polven takakansitekstejä, näihin kurkistuksiin kuuluu muutama sana romaanista sekä otteet ylistävistä arvioista. Sama funktio siis kuin takakansitekstillä.

Siinä missä Meyers kertoo ”soitolistansa” eli musikkivalikoiman, jota hän ”kuunteli kirjoittaessaan” päästäkseen tunnelmaan, siinä Carlon Ruiz Zafon soittelee itse pianolla omia soundtrakkejaan,  kauhua ja dramatiikkaa. Zafonin verkkosivuilla keskeiseksi nousevat oheistoiminta, kuten Barcelona -kuvasto, kartat ja musiikkinäytteet. Kynnystekstien täytyy näemmä olla monimediaalisia hinnalla millä hyvänsä. Mayers valittaa, että koska hän ei itse osaa säveltää, täytyy laitaa vain suosikkibiisien lista.

Kirjan maailmaan viittaavia  esipuheiden uusia muotoja ei siis vielä ole, selvästikään kirjaan itseensä, eli sen maailmaan ei osata johdattaa lukijaa. Esipuheen laji onkin vaativa,  ja kiinnostava laji myös silloin kun se sijoittuu kirjan ulkopuolelle.

Perinteisesti esipuhetta ei kirjoita tekijä, ei haastattelija eikä markkinoija vaan henkilö, joka tuntee perinpohjaisesti teoksen.  Esipuhe on sellaiselle, joka on jo päättänyt lukea teoksen, ja siitä täytyy olla suora pääsy tekstiin.  Täytyy siis palata pohtimaan kokeellisen esipuheen mahdollisuuksia, koska se poikkeaa kiinnostavasti markkinointipuheesta ja toimii nimenomaan ikkunana kirjaan.

(2010)

Miksi kaikessa, minkä voi avata lukee ”file”

Jotain on mennyt pieleen digiaalisessa kumouksessa, ehkä se mitä kuvittelemme sosiaaliseksi verkoksi ei olekaan niin sosiaalista, vaan sen varsinainen vaikutus on aivan toisessa kommunikaatiossa, tietoa käsittelevien koneitten kommunikaatiosta meidän takananamme.

En kuitenkaan antaisi Jaron Lanierille verkkoteoreetikon titteliä, siksi että nimenomaan teoriaa hänen spekulaationsa ”Et ole koje” (Terra Cognita) manifestissa kaipaisivat.  You are not a Gadget on ladattavissa täältä. aa

Ohjelmoinnissa ja uusien vempainten kehittelyssä tehdään koko ajan ratkaisuja, jotka vaikuttavat pieniltä käytännön oivalluksilta, joilla on kuitenkin suuri merkitys. Laronin teos on siksi tärkeä. Hän osoittaa, kuinka hypoteettiset ratkaisut digitaalisessa suunnittelussa muuttuvat todelliksiksi ja niistä tulee luontoakin pysyvämpiä seikkoja.

Ensimmäisenä esimerkkinä Lanierilla on MIDI, musiikin digitaalista käsittelyä helpottava ohjelma,  joka on levinnyt nopeasti ja tehnyt itsensä niin välttämättömäksi että musiikkia itseään on jo vaikea tallentaa ilman tämän koodin osuutta asiaan. Mikä merkitys sillä on äänten luomisen kulttuuriin, kuka tietää?

Toinen esimerkki on ”file”,  tuo periaate jota ilman  mikään ei nykyää toimisi. Lanier kertoo, että aluksi file -rakennetta pidettiin huonona ajauksena eikä esimerkiksi Mac lähtenyt siihen mukaan, vaan pyrki rakentamaan vähemmän palikkamaisen struktuurin. Mutta kun PC -systeemi ja Windows satsasivat tarpeeksi tuohon file -kansioiden systeemiin, niin tapatui läpimurto ja nyt se on vääjäämätön.

Lanier on loistava siinä suhteessa, että hän ei lähde siunaamaan tällaista tietokonekehtystä ”evoluutiona”, koska juuri sellainen ajattelumalli on nykyään suorastaan vahingollinen. Huonotkin systeemit, jos ne menestyvät, siunataan evoluution tuloksiksi. Typeriä ratkaisuja, jotka haittaavat verkkoelämäämme, ei päästä edes muuttamaan koska se on evoluutiota.

Verkkospekulaation myötä insinöörit esittävät uutena milloin mitäkin tutkimustulosta, joskus pelkästä oppimattomuudesta johtuen. Eräs tutkimus osoitti, että jos avatar -hahmoa, profiilikuvaa tai vastaavaa pidennetään hieman, niin käyttäjän itseluottamus lisääntyy. Se on tietysti totta, mutta humanistille tuollainen esimerkki on insinööribarbariaa.  Me kirjallisuudentutkijat olemme jo pitkään tässä yhteydessä tukeutuneet oletetun tekijn käsitteeseen, joka tekstissä palvelee usein kirjoittajan paremman minän esittämisen pyrkimystä. Hienostuneessa tekstuaalisessa muodossaan se on varsin terapeuttinen seikka kirjoittamisessa,  avatar hahmon venyttämine on tosiaan barbaarin oivallus tähän verrattuna.

Kustannustaloista pois potkituista tulee agentteja

Saattaa olla että nyt Södikan ovesta ulos astuneista tulee uusia kirjallisia agentteja.

Kirjojen julkinen elämä, niiden lukeminen ja niistä keskustelu, niiden tunnettavuus  on koko kirjan olemassaolon mieli –  mutta ”markkinointi” ei ole sama asia kuin kirjan tunnettavuus. Markkinointia voisi sanoa tunnettavuuden rahoittamiseksi. Kun Sofi Oksanen moitti södikkaa huonoksi kirjojensa markkinoijaksi hän saattoi tarkoittaa, että hän on senverran iso brandi ja tuleva diiva joten enemmän rahaa markkinointiin.

Agentti voi jopa korvata kustantamon. Eräs maamme parhaista kustantajista, Avain, tuntuukin toimivan jo varsin agenttimaisesti varsinkin käännöskirjojen kohdalla. Kuluvan vuoden parhaat kirjat suomesta englanniksi ja maailmankieliltä suomeksi ovat Avaimelta.

Samoin agenttivetoisessa Amerikassa. Kirjailijalle ehkä tärkein hyöty kustantajassa on markkinointibudjetti, mutta koska kustantaja satsaa varsin erilaisin panoksin eri teoksiin, on sopivaa että kirjalliset agentit  neuvottelevat kirjailijoidensa markkinointisopimuksista.  Kirjalliset agentit ovat teemana uudessa Poets&Writers -lehdessä (July – August 2010,( jonka voi ladata luettavaksi linkistä, myös lehden verkkosivut ovat antoisat ) eräänä teemana ovat kirjalliset agenit ja heidän työnsä.  Kun eri haastatteluja lukee, ja peilaa sitä Suomen tilanteenseen huomaa vääjäämättä sen että juuri agentit huolehtivat kirjailijoidensa julkisuudesta tavalla joka muistuttaa sosiaalisessa mediassa toimimista. Markkinointi on huono sana kuvaamaan sitä vivahteikasta toimintaa, mitä agentti tekee.

Samassa Poets&Writers -lehdessä esitellään raadin valitsema viisi kiinnostavaa esikoiskirjailijaa – tänä vuonna kaikki ovat pieniltä indie -kustantamoilta julkaisseita. Onkin sopivaa katsoa mitä esikoiskirjailijat tekevät kirjansa levittämiseksi.  Kaikki kiertävät lukemassa tekstejään erilaisissa kesätilaisuuksissa. Kolmessa haastattelussa on sanottu jotain kirjan julkisesta elämästä.

Kansikuva -kirjailija kiertää fiksi-polkupyörällään kaupungista ja luentatilaisuudesta toiseen. Novellisti -nainen on yllätyksekseen ehdolla erääseen kirjallisuuspalkintoon, aviomies oli lähetellyt teoksesta valitsemiaan novelleja kilpauluihin ja lehtiin julkaistavaksi. Kolmas esikoisteos on kuin yksinkertaistettu hyperteksti,  lukija voi valita lukutapansa (puristi, seikkailija, skeptikko ym.)  Kirja hankkiin lukijansa pääasiasta verkosta,  lukemista harrastavien pelaajien foorumeilta.

Kirjallisen agentin päätehtävä on saada kirjailijoittensa teoksille julkisuutta sen verran kun ne ansaistevat, sanotaan lehdessä.

(2010)

Eräs fanfic-kirjailija

Fanfiktio on keskeisiä uuden sukuolven kirjoittamisen tapoja.  Heather Urbanskin ”Writing and the Digital Generation” (2007) , joka on vapaasti ladattavissa pdf -muodossa verkosta viittaa laajasti uuteen retoriikkaan, mutta käsittelee pääasiassa fancitiota. Nykyään on olemassa jo fanfiction -kirjailijoita, on sellaisia jotka juljkaisevat romaaneja käyttäen henkilöinä yleisesti tunnettuja, populaareja hahmoja. Sitten on fanafiction -kirjailijoita, jotka toimivat ja vaikuttavat pääasiassa verkossa.

Susanna Coleman toimii verkossa, mutta fanfic -amatööreistä hän poikkeaa siinä että hän työskentelee tarinoiden kanssa perusteellisesti kuin kirjailija. Hän itse kirjoittaa fancic -tarinoita Varjoankasta, hän käytti seitsemän kuukautta vv. 2007-08 aikana kirjoittamiseen. Hän seurasi sarjaa, keskusteli siitä, postitti klippejä you tubeen, jutteli chatissa henkilöhahmoista ja heidän motiiveistaan  muiden Varjoanka -fanien kanssa. Kaikkein tärkein oli kuitenkin omien tarinoiden pohjalta käydyt keskustelut fanfic -ryhmän kanssa. Coleman oli sitä mieltä, että tekstipalautteessa fanfic -ryhmät ovat erityisen hyviä koska henkilöhahmot ovat heillä niin takasti mielessä.

Artikkelissaan ”Making Our Voices Heard: Young Adult Females Writing Participatory Fan Fiction” Coleman painottaa fanfic -kirjoittamisen kriittistä puolta, TV -sarjojen tapahtumia muutetaan ja kirjoitetaan toisenlaisiksi. Kriittisessä fanfictiossa on toisaalta osallistumisen ja eläytymisen painotus, mutta toisaalta tapahtumiin puuttuminen ja niihin vaikuttaminen. Tämä kuuluu olennaisesti uudenlaisiin mediasuhteisiin, jossa suositut hahmot otetaan haltuun omalla tavalla.  Colemanin mukaan fanfic -kirjailijoilla tämä haltuunotto ja omaperäinen käsittely vielä korostuu.

(2010)