Mummun mehu

*Tuoremehu mustaherukasta, ei lisättyä sokeria.
*Maaperä: Pynttärinniemi, niukasti multainen, hieman savinen.
* Verantatoimisto aamuvalossa
*Kirjoitustöitä aiheesta kirjoittaminen, digiaika ja lukuhaluttomuus
*Mehu laimennetaan vain lorauksella vettä. Viisi tähteä.

Miksi juoman nimi on mummon mehu, vaikka se ei ole vanhanaikaista mehumaijalla kiehutettua eikä höyrytettyä mustaviinimarjamehua ? Tämä on lapsiaan ja lapsenlapsiaan kuuntelevan mummun mehua, nykyajan tarpeiden mukaista.

Mummo on tarkalla silmällään havainnoinut mehulaseja: aromien takia hän on siirtynyt kylmäpuristukseen ja pastorointiin, omista mieltymyksistään huolimatta hän on luopunut lähes täysin sokerista. Toki vain aurinkoisten kesien jälkeen, kun herukat ovat muutenkin makeita. Koleat kesät vaativat yhä syksyllä sokeria.

Mummunmehu on äitini, vasta vanhoilla päivillään saavuttaman kukoistuksen juoma. Nuorena vaimona hänellä ei ollut omia marjapensaita, maaperä oli liian savista ja raakaa. Hän sai poimia, vieraista pensaista mitä muilta jäi, ja mitä isolta työmäärältään sunnuntaisin ehti.

Nyt pensaita on liikaakin, ja pakastimissa odottava marjamäärä lähenee 200 litran panosta. Herukat on poimittu vasta kun ne ovat paisuneet suuriksi ja ovat raskaimmillaan sekä tippumaisillaan. Ne on siirretty pakastimeen odottamaan syyskuista mehustamolla käyntiä. Sieltä ne kannetaan kellarin hyllyihin odottamaan vierailijoita, lapsia ja lapsenlapsia jotka voivat käydessään ottaa mehupulloja mukaansa.



Mustikkanektari

Kuukauden kypsyttyään, mustikkanektarini osoittautui hyväksi työjuomaksi. Kirjoittajan maratoonlle sopiva juoma. Kun uudet ideat tulee pitää loitolla, mustikka antaa sitkeyttä ja parantaa näkökykyä.

Nektari myös maistui omaperäiseltä, siinä ei ollut kaupan mustikkamehun makua, ei myöskään marjakeittimellä höyrytetyn ja sokerilla maustetun pullomehun nostalgiaa. Sen maku poikkesi myös mustikkapirtelön tuoreesta marjaisuudesta. Jostain syystä tässä nektariksi kutsumassani on vahvempi mustikkaisuus kuin missään muussa – sekä ihan totta, tanniinisuus.

Keräsin mustikat elokuun puolivälissä. Kellosalon tukkitien vieressä männikkö oli harvennettu ja mustikka oli saanut kunnolla valoa. Paikoitellen pölytyskin oli onnistunut, ja mättäät sinersivät. Linnut olivat siellä nauttineet terveellisiä marjoja, ja jäljistä päätellen myös hirvet. Nyt mustikat olivat jo hieman yliaikaisia, marjojen maussa tuntui jo pientä vetisyyttä.

Nektari maustui sammiossa kuukauden verran, nyt lapposin sen niin että pohjalle jäi vain musta mäski. Lisäsin hieman sitruunamehua sekä hunajaa. Uskon, että niitten ansiosta maku irtosi nesteeseen yllättävän hyvin. Kun maistoin mäskiä siinä ei ollut enää makua, kaikki oli nesteessä. Jotain hyötyä on siis ollut vanhoista kotiviinin tekemisen keinoista, se ei koskaan oikein onnistunut, ehkä alkoholi ei vain sovi minulle. Siis alkoholin tekeminen, muuten passaa kyllä. Nektari kypsyi mukavasti, ehkä mustikasta tulleiden luonnonhiivojen ansiosta. Tosin maku oli nyt taipunut hieman marja-aronian suuntaan, mustavadelma olisi ollut toivottavampi.

Ruususima

Nyt kun ruususimat on nautittu lähes viimeistä pulloa myöten, voi vaan kysyä, että mistä se tuli. Kuka kertoi? Sub rosa ja vaikeneminen ruusun nimeen on jonkin muun kuin seurustelujuoman valmistustapa, mutta kuka vihjaisi että vaikeneminen voisi olla se juoma.

Niemandsrose, se kukkii ei ketään, eikä siitä puhuta.

Ja tätä varten ruusun terälehdet on haettava salaa. Olin hautausmaalla niin hermostunut ja peloissani, että erehdyin ottamaan vain muutamia tuoksuttomia ruusuja. Tiedän, että on olemassa parempi hautajaisruusu, tumma, sellainen jossa on synkkä tuoksu; ei lainkaan parfyyminen vaan lähes punaviinimäinen.

Olin aluksi aivan hakoteillä, tekemässä ruusuhilloketta, kyllästämässä punaisia terälehtiä sokerilla. Huomasin, että mihinkään niin makeaan ja parfyymiseen kuin ruusuhilloke en ole ennen erehtynyt, ja sen haluaisin välttää. Aavistin, että on olemassa tummanpunainen ruusu, jonka tuoksu on kuin surunvalitus, voisko sitä saada jostain.

Tavallisempi selitys on nainen, joka sanoi tekevänsä ruususimaa ihan samalla tavalla kuin vappusimaa. Enpä halunnut makeaa simaa. Muistin erään kukantuoksuisen ja pirskahtelevan valkoviinin – ehkä se oli Fiulin Pinot Grigio – ja tuumin, että saattaahan sellaista tulla, aromisimaa.

Niin kävi ja kaikki oli nopeasti ohi. Tuo ruusuntuoksuinen ja pirskahteleva juoma oli parhaimmillaan vain kolmannen pullon verran. Ensin oli kehittymätön, sitten tuli lupaava ja täydellinen. Hyvin nopeasti kuitenkin hiilihappoisuus pulloissa lisääntyi, niin maku ja tuoksu erosivat toisistaan. Vain kolmas oli säilyttänyt parhaan hetken.

Alkemia on tietysti myös selitys ruususiman synnylle. Ajatus juotavaksi muuttuneesta valosta, jossa lähes aineeton ruusun terälehti heittää henkensä kuumaan veteen. Ja myöhemmin pöydän ääressä, avataan jääkaapista otettu kylmä pullo. Korkki avautuu kuin nuppu ja suu, joka kertoo että ruusu on parhaimmillaan kylmänä, ystäväni, silloin tuoksu on painautunut sopivasti makua vasten.

Lupiini, onko se jotain lupaavaa

Lupiinit viihtyvät valtateiden varsilla, ne ovat siellä typen takia. Aivan kuin monipäinen yleisö olisi tullut seuraamaan liikennettä. Ja niinhän se onkin: isot tiet muodostavat eräänlaisia tunneleita, joissa autojen tuottamat typpipilvet pyörteilevät; ja lupiinit kokoontuvat sinne ikään kuin nauttimaan ilmapiiristä. Niitten läsnäolo puhdistaa ilmaa, mutta samalla lupiinit ovat vieraslaji, ja liikenteen kanssa jokseenkin pitelemätön.

No niin. Sinä alat tässä jo ehdotella tienvarsille paikallisia lajeja, jotka poistavat samalla tavalla typpeä ilmasta; patistelet tienvarsia kukkakedoiksi, ehdottelet apilaa, joka sitoo typpeä; muistuttelet muista palkokasveista, jotka sitovat typpeä; tietysti päädyt johonkin pienikukkaiseen ja sävykkääseen hiirenvirnaan, jota kasvattelet puutarhassasi itsekin.

Asiaan. Kuvassa oleva lupiini on viljelylajike. Sinilupiini on syötävä ja erittäin protetiinipitoinen laji. Keski-Euroopassa teollinen suurviljely on jo pitkään satsannut sinilupiiniin; seuraava kasvispohjainen paisti, jonka väitetään olevan herkullinen, tulee kuulemma lupiinista. Myynnissä on jo lupiinimaitoa ja lupiinijäätelöä, tämä siksi, että lupiini on varsin kalsiumpitoinen kuten maito. Mutta edes kemistit eivät usko lupiinijuustoon, siihen ei tulisi luontaista makua.

Nyt sinä olet taas lipsumassa, ja alat kohta valittaa ruuan prosessoinnista; ensin luonnonantimet muutetaan massaksi, sitten se neutralisoidaan ja palautetaan luonnollisen makuiseksi. Massa – kuten nyt selittelet – on sananmukaisesti ainesta, proteiinia tai kuitua, jota tuotetaan massoittain. Sitten aineksesta poistetaan erityispiirteet. Näin puusta saadaan selluloosaa ja uutta muovia; näin palkokasveista saadaan proteiinia ja uutta lihaa. Viimein lupiini alkaa näyttää ja tuoksua paistilta.  

Kaikkihan tietävät, että villi tienvarsilupiini on myrkyllinen. Myös me, jotka olemme sitä maistaneet, tiedämme, että lupiininpapua ei voi sylkemättä maistaa, se on niin kitkerää.  Onhan niissä jonkin verran lektiiniä, kuten kaikissa palkokasveissa: herneissä, linsseissä, pavuissa ja maapähkinöissä. Toisaalta lupiini on terveellisempää kuin esimerkiksi vehnä; ja lupiinissa on oikein hyvin mineraaleja.

Mikset voi kirjoittaa niin, ettet käy neuvomaan muita. Kohta olet valittamassa sitä, miksi Suomeen ei edes tuoda lupiininsiementä viljeltäväksi. Kyllä sitä tuotaisiin, jos se menestyisi. Tai jos se Etelä-Suomessa hyvinä kesinä menestyisikin, niin viljely on silti epävarmaa. Tietysti kysyt, että miksei vielä ole kehitetty lajia, joka menestyisi. No, varmasti sitä kehiteltäisiin, jos siinä olisi järkeä. Varmaankin kaura ja kaikki siitä tehdyt tuotteet sopivat tänne paremmin. Omassa ruokakaapissasi on erilaisia, uusia kauraperäisiä aineksia, mutta etpä ole opetellut edes niitten käyttöä ruuanlaitossa.

Lomailua tuulenpyörteiden äärellä

Puuskaiseen tuuleen on tottuminen, koviin syöksyvirtauksiin on tänä kesänä tottuminen. Jos ei kyse kuitenkaan ole pysyvämmästä muutoksesta – tuulisesta aikakaudesta, – eikä siitä että fennoskandiasta tulisi tuulten temmellysalue. Ehkä kyse on vaan uudenlaisesta lomasäästä.

Puuskainen tuuli tekee ulkona olemisestani hetkittäistä; on loma-aika, jonka tuuli tylsistyttää, lopettaa puuhailut ja ajaa sisään. On niin aurinkoista ja kesäistä, haluan siis ulos.

Jotain kiehtovaa on myös puissa ja pensaissa, kun ne humisevat ja taipuilevat tuulessa. Ne ovat eläimiä, tyynen hetken jälkeen ne havahtuvat ja hyppäävät paikaltaan, riehaantuvat ja tyyntyvät sitten. Viimeinkin nuo maahan juurtuneet näyttävät pääsevan liikkeelle. Istun talon seinustalla, nuori männikkö edessäni ja katselen, kuinka se ravaa täyttä laukkaa. Tuuli vinkuu ja suhisee niiden neulasissa.

Puille syntyy tuulessa lihasten liikkeen kaltaista jännittymisen, venymisen ja palautumisen kaltaista toimintaa. Kasvit vahvistuvat näin; ainakin tomaatit kehittyvät ulkona jäntevämmiksi kuin tuulettomassa kasvihuoneessa.

Itse suosin kuitenkin lekottelua tuulensuojaisessa paikassa. Talon kaakonpuoleiselle seinustalle ei pyörteileväkään tuuli tunnu löytävän. Istun seinän vierelle asetetulla tuolilla ja kuuntelen. Tuulenpyörteet kohahtelevat aikansa naapurin vanhoissa koivuissa, pienen tauon jälkeen pyörteet iskevat isoon haapaamme aivan toisesta suunnasta. Kohta aavistan jotain aivan muuta: syöksyvirtaus lähenee, kiihtyvä tuuli painaa puiston männikköä enemmän ja yhä enemmän. Vauhti voisi vieläkin kiihtyä, mutta tällä kertaa se hellittää ennen puiden murtumista.

Olen vähitellen oppinut seurailemaan näitä puuskia. Sen jälkeen kun huomasin keskittyä vain kuuntelemaan, tajusin olevani hallitsemattoman elementin äärellä. Oivalsin, että tässähän istun tuulen reunalla, kaikkine aisteineni, samoin kuin joku toinen lomailija istuu merenrannalla kallion suojassa, katsellen kuinka myrsky iskee rantakiviin.

Itse tosin olen täällä maalaiskunnan lähiössä, kaukana vedestä, harvennetun ja kaatumisvaarassa olevan nuoren männikön reunassa. Olen kuitenkin tunnistanut jo kohdat, joihin tuuli rysäyttää kuin aalto, kallioihin murtuva. Naapurin vanhat koivut humahtavat. Kohta kuuluu kuin lasi pirstoutuisi pihahaavassa ja heti tuuli tyyntyy. Jännitys kasvaa, puiston männyt heräävät, pehmeä männynneulasten metsä kiihtyy täyteen vauhtiin, kukaan ei kaadu, tuuli hellittää: puut laskevat vapaalle, huojuvat vielä hetken kuin verryttelisivät tauolla jäseniään.

Claude Simon kuvasi toisenlaisen tuulen, ei tällaista lomailijan tuulta, vaan tylsän mutta ikuisen. Tuuli -romaanissa tuntuu kuin itse aika puhaltaisi, aivan kuin nykyisyys vallitsisi juuri näin: hetki pysyy nyt, mutta aika puhaltaa tulevaisuudesta käsin. Simonin romaanissa ei ole kyse yhteen suuntaan puhaltavasta tuulesta, vaan juuri tällaisista tuulenpuuskista ja pyörteistä kuin täällä nyt.

Syreeni on sireeni

Kesäiltana tuoksuva syreeni kertoo, kuinka idylli voitetaan paniikilta. Syreenipensas on pysähtynyt pako, vain kukista huokuva tuoksu, hienhajun kaltainen, paljastaa sen raivoisan hetken mikä on takanapäin.

Idyllien taiteilijan, Marc Chagallin maalauksissa syreeneihin liittyy aina makuullaan olevat ihmiset,  lepäilevät parit tai haaveilijat. Kuuluisin niistä on ”Lovers in the lilacs”, onnellinen Pariisi 1930, maalaus kukkavaasista, jossa syreenien keskellä loikoilee pari. Ne vaikuttavat naisilta. Toisen alaston yläruumis hehkuu vaaleana, ja hänen rintojaan hyväilevällä hahmolla on ja violetti asu: syreeninkukkien värit.

Ehkä Chagall tunsi syreenin liittyvän myytin ja maalasi siksi idyllisen parin. Kerrotaan, että Syreeni -niminen nuori neito oli kuljeskellut yksin metsässä, kun Pan -jumala oli havainnut hänet. Pan ja hänen panohalunsa ajoi Syreenin paniikin. Tästä nuo pan-pan homma kertoo: kiimainen ei kohtaa toista, saa aikaan vain silmittömän pelon, pakoreaktion.  Juuri kun Pan oli tarttumassa Syreeni -neitoon, tämä pelastutuu puuksi. Kuvittelen, että sillä hetkellä sireeni soi!

Hälyytyssireenin ääntä ei kertomuksessa ole. Se on tullut siihen Pohjanmaalta, jossa olen kuullut syreenin äännettävän sireeninä . Ehkä ”sy”-äänteen suuta suipistavaa elettä haluttiin leventää ja sattumalta päädyttiin myös sisällöllisesti täsmälliseen ilmaisuun. Syreenin idylli syntyy sillä hetkellä – siitä huutavasta hiljaisuudesta – kun hälyytyssireenin huuto lakkaa.

Tällä tavalla siis idylli saavutetaan; se on paniikilta voitettu tila. Luontoidylli on pelolta ja paniikilta voitettu levollinen aika. Se ei synny silmänräpäyksessä, vaan vähitellen  –  kun sydämen jyskytys rauhoittuu, ja koko ruumiin valtaa varmuus, että mitään pelättävää ei ole.

Toistaiseksi ei ole mitään pelättävää, koska Pan itsekin on muuttunut idylliseksi, ja hälyytysäänien torvet ovat muuttuneet huilunsoitoksi. Ilman muuta Chagallin syreenimaljakossa loikoilevat naiset ovat idyllisen katseen luomia: toinen maalauksen nainen on lanteikas ja toinen rintava. Myöhempi syreeninkukka-maalaus Chagallilta sijoittaakin kuvan etualalle haaveilevan miehen.

***

Kun luen Amy Lowellin amerikkalaisille lähes monumentiksi muodostunutta runoa Lilacs (syreenit, vuodelta 1928) tunnistan kuinka oivaltaen Lowell tarkentaa syreenin tarinaa.

 Lilacs -runossa syreenit tuovat idyllin pihaan, ovenpieleen – jo siitä on ehkä jo aavistettavissa, että on myös ilman turvaa jääneitä. Sellaiset syreenit tavataankin seuraavaksi. Ne ovat autiotalon liepeillä, tuulen vammauttamia ja pieksämiä pensaita – shokissa:

”Lilacs watching a deserted house
Settling sideways into the grass of an old road
Lilacs, wind-beaten, staggering under a lopsided shock of bloom
Above a cellar dug into a hill.”

Minulle syreenimaja – tuo idyllinen paikka – syntyy vasta, kun puutarhakalusteet tuodaan majaan ja kesävaatteisiin pukeutuneet ihmiset istahtavat sinne. Aivan kuin syreenit olisivat saaneet turvan puutarhakalusteista – ja ihmiset sen myötä idylinsä.

Lapset eivät kuitenkaan rauhoitu. Minä olen Pan ja kipitän pienillä jaloillani ympäri syreenipensaita, syöksähdellen niitten alta ja välistä, serkkutytöt juoksevat ja kiljahtelevat. Opin, että tytöt ovat olentoja joitten perässä juostaan.

Lowellin runossa syreenit kiitävät tietä pitkin juoksevan lapsen rinnalla. Olen yllättynyt miten syvälle kulttuurissamme on tämän Panin kaiku: kaiku tuosta väkivaltaisesta alkukuvasta jossa Pan ajaa takaa Syreeniä:
” And (lilacs) ran along the road beside the boy going to school. ”

Kerta kielon päälle


Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.

Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.

Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.

Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.

Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.

Tuo tulppaani vartoi kauan

Miksi kukkia on niin monen värisiä, eiväthän ne mitään värejä näe?

Kuljen päivittäin erään tulppaaniryhmän ohi, ja nyt viimeinkin ne ovat raottamassa vihreitä nuppujaan: keltaista ja punaista sieltä on tulossa.

Eräs, lähellä lämmintä seinänviertä, oli huomattavasti edellä muita. Se oli aikaisempaa sukupolvea, kevään ensimmäisessä lämpöjaksossa herännyt. Se oli kokenut taantuman ja pysähtyneisyyden ajan: näin selvästi turhautuneisuuden. Annoin sille odotukseni, kun kuljin siitä ohi. Tuo tulppaani sananmukaisesta vartoi – ei vartioinut vaan vartoi – pitkät ajat lähes samanlaisena vihreänä nuppuna koko ajan. Ja kun se viimein sai paljastaa kukkansa, kuin kultamunan, muut tulpaanit olivat saaneet sen kiinni.

Mutta silti, pystyikö yksikään noista nopeasti heränneistä tulppaaneista sellaiseen keskittyneisyyteen kuin tämä.

”Ääni, eräänlainen kohahdus, jonka kuulee kun avaa keskittyneesti silmänsä”.

Mahla ja maanalaisten hiivat

Mahlasima on valmistunut, pari viikkoa sen jälkeen, kun sitä tuli valutettua koivuista. Kun koivu lopettaa talviunensa, alkaa mahla virrata: se nousee oksan kärkiin ja ruokkii lehtisilmuja niin että ne puhkeavat. Tai toisin päin, puiden silmut paisuvat keväällä ja imevät oksien kärjissä puun suonista nestettä. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa.

Halusin esittää tällaisen rinnastuksen, mahla ja maito, siksi koska juon mahlasimaa, jossa on käyneen maidon maku. Ja pitää siinä ollakin potkua kuin tamman maidossa, ei tosin väkevyyttä vaan maitohappobakteereja ja maan voimaa.

Olisi hyvä tietää enemmän mahlan käymisestä, onhan se ikivanha viikinkien juoma, jonka käyttäminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Maanalisten hiivat! Syvällä maassa olevat juuret tuovat nesteen ja kivennäisten myötä hiivaa, joka saa mahlan muutaman päivän kuluttua käymään.

Sen tiedän, että koivun rungon sisällä puuaines ja ksylitolit ovat täysin puhtaita ja steriilejä – kuten siman valmistus edellyttää. Maan alta siihen tulee luotettava, aina samanlainen hiiva, joka saa tämän ihmeellisen imetystuotteen kukoistamaan.

Monena vuonna olen ihmetellyt tätä maitohappomaisuutta mahlasimassa. Vaikka mahlan makeus vaihtelee, ja vaikka lisään simaan hunajaa ja viinihiivaa, silti maku poikkeaa tavallisesta simasta ja tavallisesta viinistä. Ensin häpesin sitä, pidin simaa epäonnistuneena, sitten ymmärsin että niin sen pitääkin käydä. Tänä vuonna kokeilin kukkaisaa, ja makeutin mahlan syreeninkukkasiirapilla, jota oli jäänyt viimekesästä. Tuoksu on kukkaisa, mutta maku muistuttaa käynyttä, rasvatonta kefiiriä.


Pajuilla oli hetkensä, osana ilmaa

Aikainen kevät katkesi takatalveen, siitepölystä runsaat ilmavirrat tyrehtyivät ja ilma raikastui. Mutta se, mikä helpotti allergikkojen hengitystä, lopetti pölytyksen pienikukkaisilta pajuilta. Niiden keskinäinen kuhinansa loppui ja alkoi kokonaisen vuoden kestävä paikallaan oleskelun aika. Siitepöly on niiden ainoa kontakti lähipiirinsä ulkopuolelle, siis maailmaan. Toki pajukasveilla on kesällä vilkkaat suhteet lähiympäristöön: juuriensa avulla ne hakevat vesisuonia ja sekoittuvat muihin juuriin sekä rihmastoihin. Mutta vain pölytysaikana niillä on kontakti etäisiinkin pajuihin. Ymmärrän hyvin tämän kaukokaipuun, ja summittaisen viestinnän, kun hedekukat tervehtivät ilmavirtojen välityksellä emikukkia.

Lyhyt on kevät, kohtaamisten aika, kun etäälle toisistaan juurtuneet pajupuut tai pensaat ovat yhteydessä toisiinsa siitepölyn välityksellä. Miksi se tapahtuukin aina, kun kevät on epävakaimmillaan. Vaikka paju on tietääkseni ainoa kukka, jolla on suojanaan pakkasen kestävä valkoinen turkki. Mutta kun ne pienet, neulamaiset kukat uskaltavat esiin turkin alta, alkavat lämpimän jakson tullessa lähettää ja vastaanottaa siitepölyä. Kunnes sade paiskaa siitepölyn maahan, ja halla hyytää kukat.

Kun paju kukkii, siinä on jotain muinaista ja jurakaudelta periytyvää: paju harrastaa summittaista hedelmöittymistä. Siinä on kevään olemus, valikoimaton ja kaikkia koskeva hedelmöittymisviesti. Voin hyvin tuntea sen itsekin, kun olen jossain, minne on kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Se on ilmapiiriä, joka ei perustu minkäänlaiseen valintaan;  on vain valtavaa summittaista jakamista. Hengitän, olen ihmisten ilmoilla. Toisten ihmisten hengittämä ilma sekoittuu happeen jota vedän keuhkoihini.

Tällainen on maailma. Me sekoitumme summittaisesti toisiimme, emme voi valikoida kenen hengittämää tai pölyttämää ilmaa hengitämme.  Maailma on yhteinen, monilajinen. Pajukasvit ovat juuttuneina paikoilleen, mutta pöllähtävät näin keväällä. Samalla kun ne näin tervehtivät lajitovereitaan, ja samalla siitepölyisellä tavalla kaikkea muutakin.  Allergiset reaktiot osoittavat, että kaikkien ihmisten keuhkot kyllä tunnistavat sen.