Zeus tekee kauniin auringonlaskun

Semele pysytteli kaislojen suojassa joen rannassa, hän ei halunnut paljastaa vartaloaan auringolle ja odotteli pimeän laskeutumista. Semele -jumalatar, maan hedelmällisyyden tytär, oli ajanut muulit joelle, ja nyt ne olivat juomassa. Zeus on kuin peto, joka väijyy iltapilvien takana horisontissa, kuitenkin hän on jumala, joka tekee kauniin kultaisen auringonlaskun, niin että Semele lumoutuu eikä huomaa varoa. Hän astuu kaislikon kätköistä, ja juuri silloin aurinko valaisee hänet kauttaaltaan, ja ylhäällä Zeus rakastuu. Hän tuijottaa uimaria auringossa, ennen kuin tämä laskeutuu virtaan. Semele ui ylväästi pää pystyssä. Jumalpedon katse liukuu hänen kaulallaan ja kauniisti kaartuvassa selässä. Pian Semele nousee virrasta, muulit odottavat jo kärsimättöminä rannassa.

Yö laskeutuu nopeasti, Semele joutuu Zeun alle pimeässä. Mutta maan jumalatar onnistuu vetäytymään viime hetkellä, eikä Zeus päässyt kylvämään siementään. Hän tuli naurettavasti omalle reidelleen.

Tiedetään, että sittemmin Zeun komeasta reidestä syntyi Dionysos. Isä ei erityisemmin pitänyt siitä, että hänen lapsensa kutsui Semeleä äidiksi. Lapsi viihtyi vähemmän korkeissa tähystyspaikoissa, mutta piti Semeleä äitinään ja viihtyi kasvillisuuden suojassa.

Zeus katselee usein, kuinka niityt ja kaikki vihreä kukoistaa kesän ja lakastuu sitten vailla hedelmää. Semele ei välitä, hänen nimensä on sem-el (kesän tuho) syksyisin hän antaa vihreän runsauden kadota ja ajaa muulinsa pois niityiltä.

Kuva: Tintoretto (mahdollisesti), 1545.
Teksti jatkaa sarjaa Jumalat ja helteenit rantavedessä.

 

Apollo ja liian kirkas keskipäivä

Orfeusta janotti, hän oli seurueineen palaamassa Ateenaan. Apollo piti polttavan kuumaa päivää, eivätkä hallusinaatiot hellittäneet.

Kolme auringonkiertoa kestäneiden riittimenojen jälkeen Orfeus kuuli yhä laulua; välillä hän huitoi käsillään kohti pensaita ja vastaili lintujen esittämiin arvoituksiin. Sekoittamaton viini sekä huumaavat yrtit eivät vaikuttaneet enää, mutta ajoittain hän sai yhä eläimiltä kysymyksiä ja jopa syytöksiä.

Nuorena hän oli jättänyt Apollon selkeät laulut ja siirtynyt Dionysoksen riitteihin, oppinut transsin ja rytmin, soittamaan kannabisnuotion savussa ja syömään juurenleikkaajan annostelemia oksennusyrttejä.  Sen jälkeen kun hän alkoi puhua jumalille, hän ei ole tuntenut itseään oikein terveeksi. Muistatko enää, millaista on olla yhtä selväpäinen kuin minä kysyi korppi oksaltaan. Muistan, Orfeus vastasi, mutta jo silloin minulla oli kauniimpi ääni kuin sinulla.

Aluksi Orfeus palveli Apolloa, sanat hänen lauluissaan olivat arkisia, kauniita ja selkeitä. Apolloa hänen on kiittäminen kansan suosiosta. Orfeus muistaa, kuinka Apollo opetti hänet soittamaan lyyraa.

Apollo, sinulla oli suuret eleet. Heti synnyttyäsi sinä heittelit kaikki muut lahjat pois, hyväksyit vain jousen ja lyyran. Sinulle riitti kaksi lelua: lyyra, jolla voit hallita nykyisyyttä ja lumota kuulijan hetkeen kiinni. Jousella voit hallita tulevaisuutta, ampua kauas. Näytit minullekin, miten tulevaisuuteen tähdätään ja kuinka kohtalo iskee. Mutta eniten minä nautin lyyrasta, ahdistus väheni ja oma oloni muuttui heti onnelliseksi. Olen käyttänyt lyyraa paljon, niin että minusta itsestäni on tullut lyyra, Orfeus ajatteli.

Samalla hän muisti että reitin varrella, aivan Ateenan kupeessa on Apollon pyhäkkö, jossa hän voisi käydä kysymässä oraakkelilta kuinka saisi terveytensä takaisin. Nyt on oikea aika tervehtiä Apolloa, kirkkaan kesäpäivän jumalaa, Apollo Heliosta.

Apollon pyhäkön ytimessä on kirkas, kylmävetinen lähde tai maanalainen virta. Sinne ei ole pääsyä muilla kuin valituilla, mutta Orfeus huomasi olevansa tervetullut. Hänelle ei kuitenkaan suostuttu antamaan ajatusta selkeyttäviä oksennusyrttejä, joita kaksi pappia oli itse käyttämässä. Orfeus aavisti jo että hän joutuu kylmään lähteeseen: se tuntui vastenmieliseltä, mutta hän on astunut jo pyhälle alueelle eikä voi enää kieltäytyä.

Jäätävä vesi oli harpyijoiden kynsiä, ne iskivät Orfeuksen ihon läpi ja raatelivat. Sitä kesti aikansa, kunnes hänen ruumiinsa palautui ennalleen. Miellyttävä olo tuli vasta kun hän nousi lähteestä. Mutta papit työnsivät hänet takaisin jäätävään veteen, niin menot määräsivät; sitten he painoivat hänen päänsä pinnan alle ja pitivät sitä siellä.

Monta hetkeä kului; hänen kallonsa tuntui tyhjältä, kuin kylmä vesi virtaisi sen läpi. Pää tuntui olevan läpeensä jäätä vielä, kun hänet päästettiin pintaan. Vähitellen ajatukset palasivat kuin linnut häkkiinsä, Orfeus tunsi olevansa normaali – ja onnellinen. Kun papit olivat päästäneet otteensa, Orfeus haukkoi henkeä niin äänekkäästi, että luulisi hänen kiittävän pelkkää ilmaa.

Näin Orfeus oli valmisteltu oraakkelin kuulemista varten. Ääni sanoi; nyt olet terve, mielesi on kirkas ja selkeä, sellainen jota Apollo sinulta toivoo. Mene tuonne kirkkaaseen päivään, laula ihmisille torilla, älä enää kuvittele tuonpuoleisia.

Teksti on jatkoa kesäsarjalle Jumalat ja helteenit rantavedessä.

Kuva: Euripideen Ifigeneia filmin avauskohtauksesta,  Michael Cacoyannis (1977).

Afrodisia, eli mitä olikaan ennen seksiä

Jos Cholelta kysyttäisiin, mitä on afrodisia, hän sanoisi että se oli sitä mitä tapahtui, kun Skymnos tuli rantakallioille missä  hän paimensi hanhia.

Olen palannut teemaan Jumalat ja helteenit rantavedessä, jossa helleenien kautta kuvitellaan todellista kesää.

Katselen Vasilis Koundouroksen Young Afrodites (1963) elokuvaa. Se perustuu löyhästi Longoksen Dafnis ja Chole -tarinaan.

Ihmettelen sitä, miten paljon filmin afrodiitit ovat meren rannan kivikoissa, matalassa kirkaassa vedessä. Onko se hyvä paikka harrastaa afrodisiaa?

He ovat kreikkalaisia lapsia vuoden 200 eKr tienoilla: he eivät tiedä mitä seksi on, mutta tietävät mitä on pelätä toista ja olla toisaalta utelias. He osaavat ajaa toista takaa, ja juosta terävien kivenlohkareitten keskellä; he tietävät mitä on paeta, sekä painia ja tulla kellistetyksi.


Rantametsikössä puolestaan aikuinen pariskunta tapailee toisiaan. Jostain syystä you tubessa filmin tekstitys on niin kovasti myöhässä, että aikuisten himokkaat lauseet siirtyvät joskus näitten varhaisnuorten kohtauksiin. Se kuvaakin mainiosti sitä, millaiset esteet nousevat eteen kun yritämme ymmärtää, mitä tämän kalastajantyttären ja paimenpojan välillä tapahtuu. Voimakkaita tunteita ja intensiivisiä fyysisiä kohtaamisia, mitä ne ovat?


Chole ja Skymnos eivät leiki, eivät peuhaa eivätkä pärski vettä toistensa päälle. He ajavat aggressiivisesti toisiaan takaa. Ensimmäinen kohtaus alkaa kevyehköllä kuurupiilolla vedessä olevan ison kiven ympärillä, mutta se muuttuu pian todelliseksi takaa ajoksi. Chole pakenee rannalle ja Skymnos syöksyy perässä, kellistää tämän ja pitää toista otteessaan. Kun kohtaus muuttuu hellyydeksi, Cholen hyväillessä Skymnoksen vaaleita hiuksia, poika säpsähtää ja poistuu.

Myöhemmin Skymnos tuo Cholelle lahjan, se on kuollut pelikaani. Syvän kiintymyksen lintu ripustetaan toteemi-eläimeksi rannalle.

Toisessa takaa-ajokohtauksessa asetelma on vaihtunut: nyt Chole on aktiivinen ja ajaa poikaa takaa, tämän vuoro on olla passiivinen. Ja Chole saakin kellistettyä Skymnoksen kumoon, kunnes tämä onnistuu livahtamaan pakoon.

Sitten seuraa kummallinen kohtaus, jossa lähes huomaamatta Cholen tilalle tuleekin aivan tämän näköinen ja ikäinen poika. Skymnos pakenee kauhuissaan ja poika saa hänet kiinni vedessä, kaataa hänet, lyö ja painaa hetkeksi pinnan alle. Tämä ennakoi filmin traagista loppua, jonka tunkeilija aiheuttaa.

Koundouroksen filmissä on niukasti repliikkejä, ja nekin ovat vain aikuisten sanomia. Chole ja Skymnos eivät puhu sanaakaan, kuvakerronta on välillä kuin mykkäfilmistä.

Poeettinen realismi ja rannat: tuo mustan kiven ja valoisan taivaan sekä meren tallettava kamera vie minut muinaiseen rantaan paremmin ilman värejä. Taivaan ja meren sini, nykyisyyden tyrannia, vain estäisi tuon entisen rannan esiin nousun.  Tietenkin huomaan myös, kuinka puhtaita nuo rannat olivat.

Koundouroksen Young Afrodites-filmissä aiheena on nautinto ja toisiinsa vetoa tuntevat ihmiset:

”Only the voice of desire, inarticulate, raw and elemental, permeates the film as the couple try to explorate their bodies, control their lust and enjoy their mutual  attraction.” (Vrasidas Karalis, The History of Greek Cinema, 100, Google books).

Foucault puhuu afrodisiasta taitona kokea ja säädellä sekä antaa nautintoa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että seksi on termi, joka estää meitä ymmärtämästä mitä afrodisia merkitsi helleeneille.  Seksuaalisuuden historiassa (1998) Foucault kuvaa afrodisiaa sanoilla ”rakkauden asiat, rakkauden nautinnot, sukupuolisuhteet, lihalliset asiat, aistinautinnot.” Ja vaikka nuo kuulostavat seksiltä, me emme voi tietää mitä ne olivat, koska ne Foucaultin sanoin viittaavat ”toisenlaiseen todellisuuteen … ja meiltä puuttuu käsite, joka yhdistäisi kokonaisuuden juuri sillä tavalla kuin afrodisia tekee (Foucault, 138).

Välillä jopa tuntuu, että afrodisian kokonaisuuteen voisi kuulua myös taito käyttää merenrantaa: ”afrodisian käytöllä viitataan siihen, miten nämä asiat vaikuttavat kuumuuden ja kylmyyden, sekä kuivuuden ja kosteuden vaihteluun” (Foucault, 188).

Ulkomaailman elementit ovat myös ruumiillisen tasapainon elementit. Rannalla vallitsee tältä kannalta hyvät kuivan, kostean ja lämpimän vastaavuudet. Afroditen nuorilla on Foucaultin painottamaa minätekniikkaa, aktiivisuuden ja passiivisuuden vaihtelua, halujen säätelyä sen verran, mitä takaa-ajossa ja pakenemisessa tarvitaan. Ja kesäinen kallioranta tekee siihen ison balanssin.

 

 

Pellon pekko, ostopakko, mintturontti, nokkospesto

Nokkospesto on kevään paras tapa ahmia pellon pienntarta. Nokkoslettuihin liittynyt varovaisuus, ja muutaman lehden poimiminen, ei ole mitään verrattuna niihin määriin nokkosta mitä pestoon uppoaa.

Nokkosten kerääminen, niin, parasta on istahtaa pientareelle, marjapensaan juurelle tai mistä nuorten nokkosten rypäs sitten löytyykin. Tietysti olen poiminut nokkosia myös kumartelemalla, ja näyttäähän se kohteliaalta. Kannattaisi useamminkin kääntyä tuolla tavalla maan puoleen. Mutta alas nurmelle istuminen on kumppanuutta, se vaatii luottamusta sekä paikalta että istahtajan housuilta. Maahan istahtaminen on taito, jota jokainen meistä on harrastanut jonkin aikaa ennen kävelemään oppimista. Muistatko kun istahdit varomattomasti liian lähelle jengiä, nuorten nokkosten ärhäkkää porukkaa. Olit niin seurallinen. Isompana, sydänkesällä osaat jo väistää näitä isoja ja vihaisia tyyppejä.

Paljain käsin nokkosten poimiminen vaatii tarkkuutta ja taitoa. Jos sormiotteesi on edes hieman epävarma, vihulainen rokottaa heti. Varma ote oikeaan kohtaan, juuri siihen missä lehti muuttuu varreksi,  minimoi poltteen, kuten myös pitkät kynnet.

Nokkospestoon tarvitaan sangollinen rehua, silloin otan hanskat ja sakset . Ja kun käyn parturoimaan, joudun nyppimään heinät joukosta. Nokkonen on hieman liian rautapitoista, se kaipaisi jotain vastalääkettä. En vain tiedä mitä.

Nokkospeston reseptiin kuuluu usein myös basilika, ja tässä yhteydessä haluaisin välttää sitä.  Jos sille tielle lähtee, niin saman tien voisit käyttää pelkkää basilikaa. Valkosipuliinkin haen varovaisuutta. Siinä missä toiset freeasaa neljä valkosipulia, ja toiset tipauttaa ne suoraan blenderiin,  minä otan kolme pois.  Makua nokkospestoon voi saada myös mintusta, mutta nyt sitä on vain kuivattuna.  Miksi käyttää ollenkaan, jos ei saa tuoretta? No menköön nyt pari minttuteepussillista, tällä kertaa.

Parsaa uusilla viljelymenetelmillä

Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä. Penkki on täsmälleen 40 cm korkea niin, että sorkkarautani napsauttaa valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut, vakoon. Aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla.

Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni, en tehoviljelyä, mutta ehkä aurinkokennon ja lämpöjohdon.

Se mitä tehoviljelyvideo ei kerro, on se, kuinka juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Itse parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan vielä. Yleisin väline on ikivanha sorkkarauta jonka käyttö vaatii herkkyyttä ja taitoa olla telomatta vartta.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin, parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi. Hoitoa se vaatii vähän.  Mutta jos penkin unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle ennen sinua.  Tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa parsan juuriston.

Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että kuvittelen alkukesien olevan kohta oman parsan sesonkia.

Kyky aavistaa kevät jo ennen sen tuloa

Kevään ensimmäiseen merkkiin havahduin vasta maaliskuun lopulla, oli suojasää ja kosteutta ilmassa. Märän puun tuoksua, ehkä, kevään ensimmäinen merkki oli ehkä hieman myöhempi maantien tuoksu, märän hiekan ja saven vivahde. Ehkä niitä tuoksuja oli enemmän,  mitä milloinkin sekoittui suojasään kosteuteen, kun ilma viiletessään vahvisti tuoksuja.

Kevään merkkejä on paljon, sen huomaa kunhan välttää ensimmäisen liian pikaista valitsemista. Sama, jos astuisin ulos nuuhkimaan ulkoilma, ja heti tunnistaessani dieselin katkun, päättelisin että juuri se on ulkoilman ensimmäinen merkki.  Kevään ensimmäisiä merkkejä on tarjolla satoja, kaikki ne ovat satunnaisia. Miksi tarvitsisin mitä tahansa merkkiä, jonka voisin asettaa ensimmäisen paikalle ?

Kevään aavistus viittaa laajalle: epämääräiseen ilman kosteuteen, joka välittää monenlaisia tuoksuja. Se on märkä puu, jos kuljen puupinon ohi; tuore havu, jos lähistöllä on kaadettu metsää. Ensimmäinen merkki voi olla kelirikon tuoksu, tai tuoksu joka syntyy kun katupöly kastuu lumen sulaessa. Kevään merkiksi voidaan valita mikä tahansa joka tulee illan tuoksuna, kun hieman lämmennyt sää herättää hajut ja viileneminen voimistaa ne.

Aamuisesta ilmasta löytämäni kevään merkit ovat toisenlaisia, usein ne ovat valon lisääntymiseen liittyviä huomioita. Keskipäivän kevään merkit ovat sulamisjälkiä lumessa,  tai ne voivat olla kevään eleitä: kasvojen kääntäminen päin aurinkoa, silmien sulkeminen ja toteamus, että se lämmittää jo.

x x x

Kevään aavistus on odotusta. Joskus aurinko valaisee ja lämmittää niin paljon että syntyy vihreää. Pidän tästä odotuksesta, koska se on samantapaista kuin kasveilla. Niitten herääminen on aavistuksen kaltainen, mutta biologinen.  Kasvi ennakoi valon sekä lämmön lisääntymisen, ja uskaltaa siksi repäistä siemenensä, työntää itua odottamaan valoa. Mutta lehtiä se voi kehittää vasta saadessaan valoa.

Kevään aavistuksen – sen aloittamisen jo ennen, ennen kuin se on tullut – voi siis havaita myös siemenissä. Kukkaruukkuun joutuneet kyntelin siemenet itivät varhain, mutta koska valoa ei ollut vielä tarpeeksi, ne venyivät ja venyivät ikään kuin voisivat hieman korkeammalla avata sirkkalehtensä valolle. Kun siementen voima loppui ne kaatuivat, niitten biologinen aavistus oli sillä kertaa väärä.

Sanalla  ”kevät” on ehkä erilainen sisältö kuin sanalla ”spring”. Kevät alkaa vähäisemmistä merkeistä täällä pohjoisessa, siinä on pakostakin etäistä aavistusta ja ennakointia. Aivan kuin puutkin täällä kasvaisivat ohuina ja suorina,niin itumaisesti ylöspäin, ennakoinnin varassa, valon täyttämää aikaa odottaen. Etelässä puut levittävät oksansa aikaisemmin.

Aavistus, jonka koen keväässä, on kasvillisuuden heräämisen kanssa samantapainen: olen kostean sumuisessa tilassa, kuin kasvi sumutinpullon alla jalat ravassa. Kun haistan kevään, minussa viriää tuo meillä ihmisillä jo rappeutunut aisti, joka on kosketuksissa ilman molekyyleihin.  Hajuaisti on kosketuksen tapainen, mutta  se tapailee ilmaa, ja nenään kantautuu myös etäisiä aavistuksia. Kevään aavistus, on jotain mikä voi haistaa vaikka kevään läsnäolo puuttuu.

Toisaalta kevät tulee myös korvaan; se ilmenee myös akustisesti ja tulee jo ennen suojasäiden tuoksua. Valon lisääntyminen muuttaa pohjoisten lintujen piipityksen viserrykseksi: tammikuinen tiaisen harvakseltaan tapahtuva yksitavuinen muuttuu jo maaliskuussa monitavuiseksi. Ne vastaavat valoon, muutos on reaktio valon lisääntymiseen.

Linnut siis muuttavat tilan, niiden viserrys muuttaa valon akustiseksi. Varsinkin tiaisten äly ja valppaus tässä uuden akustisen ympäristön julki kuuluttamiseen on ihailtavaa. Ne ovat ensimmäisiä ja ikään kuin avaavat pelin muillekin.

On lohduttavaa ajatella, että valon lisääntyminen on ikuinen, pysyvä ja tarkka muutos. Se herättää linnut lähes yhtä tarkasti. Kasvit aktivoituvat myös suhteellisen tarkasti kevättä varten, ja ihmiset osaavat odottaa. Mutta tuleeko kevät? Säätilat ja tuulten virtaukset vaihtelevat: ne ovat tuoneet hyviä keväitä joihin luotamme, vaikka tulossa olisikin huonoja keväitä.

 

Kevään ensimmäinen resepti: HANKIKANTO -jäätelo

Jäätelö sulaa ja sitten se taas jäätyy, samoin nämä kevään lumet. Kerran sulanut jäätelö saa pahan nahkean pinnan, ja sisältä se muuttuu hieman hileiksi.

Lapset ovat tulossa käymään, nyt he ovat nuoria aikuisia, mutta muistavat kyllä kuinka litrainen jäätelökuutio lohkottiin neljälle lautaselle. He muistavat myös huudahduksen: ”lapset, syökää nyt se jäätelö ennen kuin se sulaa.”

On kevät ja sulamisaika, lumen rakenne muuttuu karkeaksi. Sulamisajan lumi on jääkennosto, jossa vesi kulkee, ja jota alaspäin hakeutuva vesi puhkaisee. Yöllä vesi jäätyy ja kennostot kovettuvat. Aamuisin hanget ovat raudankovat ja iltaisin romahtelevaa hilettä.

Hankikanto on konsonanttivoittoinen sana, aivan kuin kevään edetessä valkoiset vokaalikinokset vähitellen antaisivat periksi ja valuisivat pois. Kovan keskellä joskus askel upottaa: H..nk..k..nt.

Lapset mustavat hyvin kevätpurot, sekä pakkasöiden jälkeisen cräxjään, kuten he sitä kutsuivat.  Tästä kaikesta voisi tehdä jälkiruuaksi jäätelön.  Jäisiä, ratisevia keksejä, uunijäätelön kuumaa pintaa ja kylmää sisusta.

Hankikanto -jäätelö edustaa kaikkia lumen sulamisen vaiheita: se tehdään samanaikaisesti sekä uunissa että pakasteessa.

Pehmennyt, lumikinosmainen vaniljajäätelö kuorrutetaan marengilla ja paahdetaan uunissa. Tämän kuuman vastapuoli on kylmä pohjoinen, pakastimessa hyydytetty kerma ja valkosuklaarinne jäätelön kupeessa.

Lisäksi jäätelö saa huipulleen vielä ratisevan cräxjään. Se tehdään sumutinpullolla, jossa on päärynämehua. Pikainen viivähdys pakastimessa tekee annokselle rapean, jäisen pinnan.

Näin pitkälle olen päässyt, ja kun nautimme jäätelöä, minä puhelen jo siitä, kuinka lumihiutaleitten lisääminen jälkiruokaan ei olisi lainkaan mahdotonta. Vaikeaa se on, mutta voisi onnistua jos sen tekisi ulkona kun on pakkasta.

Lapset tietävät, että menen kohtuuttomuuksiin. Silti, vaniljalunta voisi periaatteessa tehdä vaniljateestä sumutinpullon avulla hieman samaan tapaan kuin lumitykillä.

 

Tervehtii maata, Wienerwaldia, viinimaata

Tervehtiä metsänpohjaa, aluskasvillisuutta, aavistaa pintajuuristo, sienirihmasto ja puiden syvät juuret. Olen tullut lumen keskeltä Wienerwaldin  kevääseen, ja heittäydyn koko kroppani painolla maata vasten. Painaudun vihertyvään kasvillisuuteen, saan halata maata. Yhtä hyvin voisin myös itkeä ja antaa kyynelten tulla, paljon on tuhoutunut ja paljon tulee vielä tuhoutumaan.

Mutta vihreä nousee taas, joska juuret ovat elossa. Karhunlaukka on yhtä aromikas villiyrtti kuin aina ennenkin: terve, sinä mieto ja valkosipulin sukuinen varhaiskevään yrtti.

Wienin huonoin sesonkiruoka tarjottiin Praterin puistossa, terassiravintolassa, jonka nimeä en halua muistaa. Kuinka on mahdollista tehdä karhunlaukkamunakas ilman minkäänlaista makua? Ja tähän aikaan vuodesta karhunlaukka on kaikkein halvinta rehua. Mutta tuo vihreä silppu oli ehkä vielä halvempaa, pelkkää heinää.

Parhaat kokit eivät mainitse karhunlaukkaa, eivät anna nimeämisen pilata löytämistä. Kun alkuliemenä on sipulikeitto, ja sitten muutaman lusikallisen jälkeen tapahtuu valaistuminen, jonka kokki on suunnitellut: ja ihastus nousee keiton ääreltä, no  mutta tämähän on…

Tällä kertaa karhunlaukan tunnistaminen tapahtui surkean oloisessa, tupakansavuisessa pikkukuppilassa. Lounas-annoksen nimi oli paistettua kuhaa ranskalaisilla perunoilla. Runsaiden kuhafileiden ylle oli valutettu voikastike, joka oli maustettu juuri tällä villiyrtillä, tällä, joka laittaa sielun laulamaan. Tuntui kuin kuppilan tupakkarinkikin olisi ollut puoli tuntia savuttamatta – ja  kokin temppu toimi taas. Älä mainitse karhulaukkaa, anna ruokailijan yllättyä, koska niin tulee parhaat tipit.

Ja kiitos myös maaperälle, jonka juurista nousee viiniköynnös. Erityisesti Grüner Weltliner -niminen rypäle, muodonmuutoksen jälkeen tarjottuna Wienin kahviloissa, paikoissa, jotka ovat kuin tehtyjä lukemista ja hyviä kirjoitushetkiä  varten. Valkoviini on kuin skumppa, se ei vie huomiota itseensä kuten punkku, vaan antaa ajatusten kuplia. Kiitos niille muutamien lasillisten aiheuttamille sysäyksille hyvissä alkuillan paikoissa: Cafe Alt Wien, Cafe Jelinek, Cafe Rathaus. En mainitse sitä paikkaa, jossa oli hyvää valkkaria, mutta sietämätön ja häiriköivä tarjoilija.

Erityisesti kiitän itse maaperää, joka on satojen vuosien ajan jaksanut työntää rypälettä. Sitä se työntäisi yhä, jos vaan juuret pysyvät elossa.

Miten meidän tulisi elää tämä loppuaika, kun suuri lajien kato alkaa olla jo totta, vaikka sitä ei tunnusteta. Haluaisin elää lähellä maata, mitä sitten tapahtuukin. Ehkä pelastus on maaperässä, juuristojen, sienirihmastojen ja bakteerien yhteistyössä. Ja jos pelastusta ei ole, elämänmuotomme lamaantuu ja minä, sekä suuri osa meistä painuu pitkälleen maahan.

Karhunlaukka on villiyrtti, joka elää Suomessa vain eteläisillä alueilla. Olen jo kahdena vuonna yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, mutta idätys vaatii kovin tarkkaa kylmän ja lämpimän vaihtelua, niin että en ole onnistunut.

Wienerwaldin tienoilla, suojelualueen ulkopuolella, kaivoin maasta muutamia karhunlaukan sipuleita ja tungin ne takin taskuun. Nyt ne kasvavat ruukussa ja voivat erinomaisesti, mutta talvesta selviäminen on niille epätodennäköistä.

?

Wienin kevät 1938

Wienissä oli tapahtunut paljon sinä keväänä, ja sitten maaliskuussa tapahtui ”Anschluss” ja Hitler tuli tervehtimään vanhaa kotikaupunkiaan. Wienin arjalaistaminen oli jo pitkällä. Niin tapahtui myös kahviloissa, kuten yllä olevista vaaleista, teräväpiirteisistä hahmoista voi päätellä. Kevääseen 1938 mennessä yksikään juutalainen ei enää omistanut kahvilaa Wienissä, lailliset varkaudet suoritettiin tehokkaasti ja ansioituneet natsit kahmivat omaisuutta.

Kevät tuli myös wieniläisiin siirtolapuutarhoihin, paitsi että juutalaisilta oli viety palstat. Aivan toiset ihmiset keräsivät satoa heidän edellisenä syksynä talvikuntoon laittamistaan parsapenkeistä.

Juutalaisia oli paennut Itävallasta jo koko talven ajan, kunnes viimeisenä yönä ennen ”Anschlussia” 13.3. 1938 vallalla oli jo täysi paniikki. ”Meillä ei ole enää Itävaltaa. Hitler otti sen”. Marjorie Perloff muistaa nämä äitinsä sanat. Heidän perheensä oli Wienin ylempää keskiluokkaa, kulttuuriperhe, ja täysin itävaltalainen. Marjorien isä piti mielellään kansallispukua: tirolilaisia nahkahousuja ja vihreää takkia.

”Meillä ei ole enää Itävaltaa” ilmaisee äidin surua. Luen Marjorie Perloffin muistelmateosta The Vienna Paradox (2003). Hänet tunnetaan eräänä johtavista avantgarden ja runouden tuntijoista. Perloff on kasvanut New Yorkin wieniläispakolaisten yhteisössä, hänen vanhempansa olivat osa kulttuuripiiriä, johon kuuluivat mm Adorno ja Schönberg.

Marjorie ei muista Wienistä paosta paljoakaan. Hän oli silloin kuusivuotias tyttö nimeltä Gabriele Mintz, ja hän puhui vain saksaa. ”Nyt me opettelemme englannin” sanoi äiti, ja lapset aloittivat esittämällä näytelmäversiota Punahilkasta. Olihan se tuttu Grimmin satu, mutta pahaa sutta ei kukaan halunnut kohdata.

Hitler oli keväällä 1938 palannut kaupunkiin, josta hän oli aikoinaan löytänyt arjalaisuutta vaalivan järjestön. Se järjesti jo silloin puhdasrotuisia avioliittoja.

Kun Hitler saapui kunniasaatossa Wieniin, iloisia natsimieliä riitti hurraamaan ja lippuja heiluttamaan. Vangittuja juutalaisia oli komennettu polvilleen, heistä oli tehty konttauspartioita: harja ja ämpäri kädessä heidät oli pakotettu puhdistamaan Wienin katuja – samaan aikaan kun hirviö saapui kaupunkiin.


Kontalleen komennetut ihmiset ovat pukeutuneet parhaisiinsa, en tiedä onko heidät komennettu pukeutumaan – vai oliko se heidän hiljaista kapinaansa. Katuvierillä seisoi kaupunkilaisia pilkkaamassa heitä.

Nämä ovat kuvia, joita wieniläiset häpeävät nyt.