Istahdimme ystävien kanssa lumeen odottamaan, pahvialustat allamme, sitten joku osoitti taivasta. Ohut valoraita oli ilmestynyt järven ylle. Minua huimasi. Se oli aluksi tuskin näkyvä, välkkyvä käärme, joka heräili; pian se alkoi kasvaa ja liikkua. Ensin nauha venyi horisontissa, sitten molemmat päät haihtuivat näkyvistä ja keskeltä nousi juova, joka jakoi taivaan kahteen osaan. Valo huojui voimaa uhkuen keskitaivaalla, sen sävy vaiheli sinisen ja vihreän välillä. Ilmiö toi mieleeni madon, joka hitaasti venyen ja kiemurrellen eteni maaperässä.
Kun nauha laajeni, se näytti kokoavan itseensä ilmakehän hehkun. Se heijasti turkooseja meren sävyjä; limenvihreää sammalta, sähkönsinistä kobolttia, merisimpukan helmiäistä. Tällä hetkellä koko universumi näytti lipuvan ohitseni, aivan kuin olisin ollut keskellä isoa kaasupolttimoa, jonka reunoilta liekit nousivat ylleni.