Anna Kareninan rakastuminen ei ole subjektiivista vaan myrskyyn joutumista: ulkopuolisten voimien vietäväksi tempautumista. Anna taistelee rakastumista vastaan, pakenee sitä ja pyrkii siltä suojaan, ja hakeutuu siihen. Lumituisku tuntemattomalla asemalla jossain Moskovan ja Pietarin välillä – se on tuon tunteen kuva.
Tolstoin klassikosta on tehty monia filmejä. Uutta Joe Wrightin ohjaamaa filmiä on sanottu tanssiaismaiseksi. Myös rautatieasema muodostaa hyvän näyttämön, tanssiaispuitteet lumimyrskylle, draamaa ja myrskyä.
Romaanin alkupuolella kaksi vierasta joutuvat lumimyrskyn säestämänä toistensa intiimiin läheisyyeen. Annan ja Vronskin, nuoren upseerin, kohtaaminen tapahtuu asemalaiturilla. Vimmattu pyry ja tuulenpuuskat aiheuttavat sen että nämä kaksi ihmistä ovat yllättäen hyvin paljaassa tilanteessa, ja molemmat tietävät toisensa, ja sen että intohimosta on kysymys.
Anna oli itseasiassa jo silloin pakenemassa omaa Vronski-mielikuvaansa. Edellisen illan tanssiaisissa he olivat innostuneet hieman liikaa toistensa seurasta. Nyt Anna oli päättänyt lähteä Moskovasta, jotta suhde nuoreen liehittelijään ei pääsisi liian pitkälle.
Lumimyrskykohtausta valmistelee Annan hetket junassa, hän yrittää lukea mutta vaipuu haaveisiinsa, junan kolkutus tuntuu nautinnolliselta: muistikuvat tanssista Vronskin kanssa palaavat mieleen, valot välähtelevät ja aina kun joku avaa oven, kylmää ilmaa tuprahtaa muuten lämpimään vaunuun. Kun juna pysähtyy väliasemalle, Anna astuu ulos lumituiskuun ja kokee itsensä hyvin hilpeäksi.
”Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä hauskalta.Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisi vain odottanut häntä: se vihelsi iloisesti ja aikoi temmata häntä syliinsä ja kiidättää pois, , mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon ja pidellen toisella liinaansa lasdkeutui asemasillalle ja meni vaunut taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla, vaunujen välissä oli tyynempää. Nauttien hän hengitti täysin rinnoin sisäänsä lumista pakkasilmaa…
Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja ulvoi vaununpyörien välissä pyyhältäen aseman nurkan taa. Vaunun, pylväät, ihmiset, kaiki mitä näkyi olivat toiselta puolen lumen peitossa ja lumettui yhä enemmän. Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. …
Hän hengitti vielä kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoo ja mennäkseen sisään, kun sotilastakkinen mies, tullen aivan hänen viereensä,kaihti häneltä lyhdyn valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi heti Vronskin kasvot.
Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi eikö ollut tarvis mitään, jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna katsoi häneen kauan ja kiinteästi, mitään vastaamatta.” Leo Tolstoi: Anna Karenina (suom. Eino Kalima)