(27.2.2013) On paikkoja, joissa elämä kukoistaa julman menneisyyden jälkeenkin – kuten Gugging Wien. Paikka, jossa natsit murhasivat noin tuhat arvotonta olentoa, ”Lebensunwertes Leben”. Tuolla paikalla on nykyään hoitola, joka on keskittynyt mielisairaiden potilaiden taideterapiaan.
Onko parempaa, voimauttavampaa vastausta fasistiseen luuseri-ajatteluun kuin tämä. Gerhard Roth esseekokoelmassaan Eine Reise in das innere von Wien painottaa kunkin kohdalla sitä, kuinka monta kymmentä vuotta kukin potilas on ollut hoitolassa. Kymmenet vuodet potilaana eivät tee ihmisestä arvotonta.
Kun Roth kertoo noin kymmenestä miehestä, jotka elävät tässä ”taiteiden talossa”, hän ei mainitse yhtäkään tervehtynyttä. Hän ei siis korosta kuntoutumisen tehotuloksia,vaan sitä että myös niillä ihmisillä on arvokasta elämää, vaikka he eivät voi elää laitosten ulkopuolella. Nämä ihmiset tekevät taidetta, tasolla ei tässä ole merkitystä.
Parhaiten Roth tuntee runoilija Ernst Herbeckin. Tämä oli vuosikaudet oli täysin puhumaton, omiin mietteisiinsä vetäytynyt mies. Mykkä ja skitsofeeninen. Yhäkään hänen puheestaan ei oikein saa selvää, mutta kirjoituksesta saa. Mielikuvissaan hän eli rikasta elämää, ajatteli, kutsuen itseään ”loukatun sydämen filosofiksi”.
Mikä sai täysin sisäiseen elämäänsä eristäytyneen, oudosti puhuvan, skitsofrenia-potilaan luottamaan ihmisiin sen verran, että hän saattoi paljastaa edes jotain niistä sisäisistä maailmoistaan, joihin oli vetäytynyt, mielikuvista ja ajatuksista, joita ei aiemmin voinut keroa kenellekään. Niin, taideterapia.
Mutta Roth ottaa myös päinvastaisen esimerkin, ettemme liikaa ihailisi mykkiä mutta lahjakkaita ihmisiä. Siinä missä Herbeck, joka ei ole koskaan voinut puhua kenenkään kanssa, ja on siksi löytänyt runouden, on myös pintapuolisia hahmoja. Hochdeutsch, täydellinen saksan kirjakieli kuuluu puheessa, kun Roth kuvaa toista runon harrastajaa. Tämä on korrektin runosäkeen tekijä, hän on tyytyväinen löytäessään tavallisen ja sopivan ilmaisun. ilmaisun. Mies on ollut yli kolmekymmentä vuotta hoitolassa, ainoa merkki siitä, että hän kuuluu vakioasukkaisiin, on tuo liian korrekti käytös. Ja ehkä kohtuuton intohimo kokikseen ja hampurilaisiin.