(20.10.2016) Dezentral näyttää nykyään olevan suosittu musiikkiklubi, nuorekas ja vaihtoehtoinen. Kun asuin noilla nurkilla, se oli konkurssin partaalla vaikka lija vaikutti samanlaiselta kuin nykyään. Harmittaa vain, että en käynyt tälläkertaa Dezentralissa.
Eräs mukavimmista Wien-irrotteluilloista oli eräs perjantai-ilta Dezentralin terassilla, kahden hilpeän kolmekymppisen naisen kanssa. Angela oli kirjastonhoitaja, ja Liza oli marketin kassa. Satuimme samaan pöytään, ja pelasimme jotain assosiaatiopeliä. Siinä sitten eräänlaisten tilitysten ja riehaantumisten myötä päädyimme hillumaan aina aamuyölle asti. Se oli hauskaa Dezentralissa.
(13.4.2013) ONNELLINEN HENGAILIJA KÄVÄISEE SVENGAILEMASSA MISSÄ TAHANSA SUURKAUPUNGISSA
Dezentral on askelen päässä asunnostani, ja joka perjantai siellä on musiikkia. Siellä käy myös uuden ajan muusikoita, nuoria ihmisiä instrumentti mukanaan – sillä meiningillä, että tänä iltana soitellaan.
Dezentralin jami-illassa kohtasivat suoraan sanoen huonoin jazzbändi, mitä olen ikinä kuullut. Ilta alkoi bändin vaivatessa niitä neljää kuulijaa, jotka olivat erehtyneet paikalle. Summertimen he ehtivät venyttää kolme kertaa kohtuullista pitemmäksi. Se oli kuin hidas kesän tulo, niin että bändi oli alussa vielä ytimiään myöten roudassa ja yritti lämmetä.
Väsähtäneen summertime-jazzin keskelle kun tulee, lähes tunkee, nuori sähköviulisti, niin syntyy kiinnostavia reaktioita.
Solisti on ärtynyt. Hän oli ehkä ainoa tuossa torkkubändissä, joka viulusoolon myötä tajuaa kuinka syvälle ja kauas musiikista he olivat vajonneet. Siksi hän ärtyi. Tämä naislaulaja oli musta amerikkalainen vieras, jolla oli loistava ääni, mutta joka oli tainnut erehtyä mukaan ala-arvoiseen meininkiin.
Hilpeä sähköviulun soittaja oli kiinnostava kaveri, juttelin hänen kanssaan hetken. Hän oli Münchenistä, ja oli päättänyt viettää viikonlopun Wienissä – ja on kotonaan kaikkialla. Itseasiassa tämä varakas nuori oli lentänyt Helsingistä samana päivänä Wieniin. Viulu oli ollut mukana Hesan työmatkallakin, tarkoituksena oli etsiytyä jonnekin jammailemaan. Hän sanoi ettei ehtinyt. Samalla huomasin kuitenkin, että häneltä puuttui kokonaan tylsyyteen, räntäsateeseen, tyhjiin jazzbaareihin viittaava sanasto.
Lisäksi huomasin, että hän oli aineissa. Sen takia hän ei tajunnut sosiaalisia jännitteitä ollenkaan, kaikki olivat helppoja ja mukavia, hänen viulunsoittonsa oli loistavaa – ja ihmiset olivat muuttuneet nestemäisiksi. Hän oli flown kaltaisessa luovuuden tilassa, jossa ei tunnisteta vastuksia, kaikki joustaa, eikä hän edes huomaa törmäilevänsä. Minusta tuntuu, että tuo Aksun kuvaileman 2010-lukulaisten hyväntuulisuuden varjopuoli on se, että törmäily ja toisten loukkaaminen jää huomaamatta.
Dezentralissa siis tämä onnellinen kaveri asteli suoraan stagelle heti kun bändin johtaja, fonisti, oli lopettanut soolonsa. Hän ei tajunnut, että jamit eivät olleet vielä alkaneet ja bändin osuus oli menossa. Silti hän otti paikkansa kuin olisi bändin jäsen. Tosin musiikin perusteella saattoi saada vaikutelman, että menossa olikin vain sound chek.
Jotenkin tuo jazz-soitanta alkoi kuulostaa eri asenteiden törmäyksiltä. Kun viulisti soitti soolojaan hän nautti, sitä ennen musta jazzsolisti oli summertimea laulaessaan teeskennellyt nauttivansa. Nyt hän ärsyyntyi ja häpesi.
Ja kun viulisti tajusi, että hänen intonsa on toisesta maailmasta tähän bändiin nähden, hän yritti siirtyä soittamaan taustoja, mutta menetti pian mielenkiintonsa. Loppuajan hän roikotti joustaan ja katseli ulos.
Bändin johtajafonisti olisi ollut hyvä, mutta tämä nainen oli levoton, hajanainen ja kaikesta huolehtiva. Huonojen soolojen aikana hän kiemurteli, mutta aloitti aina esimerkillisesti aplodit. Tämä on tosiaan Wien – Freudin naispotilaiden kaupunki. Huomiotani kiinnitti se, että naisella oli olutlasi yhdessä pöydässä, viinilasi toisessa ja vesilasi kolmannessa – ei ihme että hän oli koonnut bändikin varsin sekavista aineksista.
Bändi oli huono. Kitaristi vaikutti soolonsa aikana siltä, kuin häneltä loppuisivat voimat kesken kaiken, juoksutukset olivat ylämäkeen kiipeämistä ja kiusallisesti hidastuvia. Läskibassoa näppäilevän ukon rytmi oli käynyt niin laahaavaksi, että amerikkalaisella solistilla oli vaikeuksia laulaa. Hänellä oli kiinnostavia rytmisiä poikkeamia, ja hän yritti, mutta turhaan, koska tämä sotaveteraanien bändi ei ollut mistään sellaisesta kuullutkaan.
Ensimmäisellä tauolla juttelin myös naisen kanssa, joka oli lähtenyt laulamaan. Pianotunteja antava musiikinopettaja, on bändissä tietysti, kertoi että on mukava lähteä vetäisemään välillä traditionaalista laulujazzia. Hän meni stagelle oikealla ajalla, eli bändiosuuden jälkeen. Mutta hän ehti vetää vain yhden biisin, koska bändi lopetti – laulajavieras lähti, veteraanit ottivat soittimensa ja talssivat pois.
Bändiä vetävä fonisti lähti ensimmäisenä. Hän oli ilmeisesti ja hajamielisyydestään huolimatta huomannut, että kutsumalleen amerikkalaiselle laulajalle oli järjestetty väärä bändi – ja nyt oli luikittava pois koska jokainen yleisöstä olisi voinut soittaa paremmin.
Kaikesta tästä johtuen nautin kovasti Dezentralin perjantai-illoista. Edellisenä perjantaina ei sentään ollut aivan näin värikästä. Mutta silloinkaan musiikki ei ollut liian hyvää, vaan erilaisten ihmisten yhteissoitantaa ja paljon puhuvia ilmeitä.