Tuomet tuoksuvat

Kampuksen tuomet huokuvat, ilmassa leviää jotain ylimääräistä ja vielä toteutumatonta. Inspiraatio, jota ei voi tavoittaa, joka on kaikkialla ilmassa, kuten kevät mistä ei saa otetta. Lauseiden väliin jää taukoja. Aamulla luin mitä Blanchot sanoo, ja alan ymmärtää, miksi ranskalaiset filosofit saavat ”poissaolon” niin kiinnostavaksi. Hän kirjoittaa inspiraatiosta eräänlaisena poissaolevan teoksen tunnistamisena. Kirjoittaja kokee, että teksti on syntymäisillään, mutta hänellä ei ole taitoa tavoittaa sitä. Se on inspiraatio, aavistus enemmästä, kuin mihin kirjoittajalla on taitoa. Siksi juuri aloittava kirjoittaja kokee inspiraation tärkeäksi, mutta samasta syystä kokeneen kirjoittajan olisi syytä tähytä oman taitonsa rajoille.

Tuomien tuoksu kuin lupaus, joka täyttää ilman. Se jokin muu täällä kampuksen mäellä on yhtä luonteva kuin ilmaan sekoittuneet tuomien aromit. Sitä yhdessä hengitämme. Ihmettelen, miten tuoksu paranee laimetessaan. Inspirare: sisään hengitettyä ilmapiiriä. Ikään kuin tämä kampus, joka leviää etelärinteeseen, olisi itsekin jotain tuomien kokoon kutsumaa.