Pajunkissat ja pienikukkaisten maa

(Almanakka -poesiavihko)

Istun bussissa ja näen loistavan pensaan. Runsaasti kukkiva paju herättää
tunteen, jota voi verrata kirsikankukkien kiihtymykseen Japanissa. Mutta
tässä oli yksi ainoa pajupensas bussin ikkunasta, loistava ryöpsähdys. Oikku
tai lupaus. Syynä lienee likaojan typpi, kusiviemäri, tai lämpöputken vuoto
Kuohun kohdalla, korjaamon ojassa.

Pajunkissoja on aina harvassa. Eri puolille pensasta kiivenneinä ne kyräilevät, ja se joka taittaa oksan huomaa, että karvapalleroista puolet näyttää livahtaneen pois.

Kohta suurikukkaiset narsissit elehtivät suuria tunteitaan. Marketit myyvät
niitä ihan marimekkona, ja vetoavat sieluihin, jotka katsovat ikkunasta ulos
joutomaalle, pusikoihin, yhdentekevyyteen. He kaipaavat aina jotain kauniimpaa, jotain muuta kuin tätä pohjoista pienikukkaisuutta.

Tässä maassa on nuivaa ja tilavaa, kukat pieniä ja nekin hajallaan. Maatiaislajikkeet ovat vaatimattomia ja jotenkin tunteettomia.

Olen tottunut väheksymään tätä mitä näen. Vaikka näissä puskissa olisi
pieni Venus valkeassa turkissaan olkapää paljaana, hän jäisi huomaamatta.
Kuitenkin vasta katsominen saa kukat kukoistamaan: huomion kohteeksi
joutuminen nostaa ne esiin taustastaan.

Se, mikä näillä leveysasteilla on ominta, on vaikeinta löytää.