Kouliminen

Kukan taimet olisi riistettävä erilleen toisistaan, yhteen kietoutuneista juuristaan. Aivan vielä en malta, vaikka ne olisi koulittava pikaisesti täällä maan päällä.

Siemeninä laskeutuvat kasvit itävät aluksi nopeasti, ne kukkivat mutta kuolevat heti. Niillä on tavallaan leikkokukan halu olla hetkessä. Tähtitarhassa ne ovat ajattomia, niin päättelen, eivätkä ne tarvitse juuria.

Kukat ovat tulleet lautaselle, sillä aikaa kun olin ikkunan ääressä lukemassa. Tai oliko se lukemista, ehkä taivaallinen näky, jota kesti koko aamupäivän. Olin siivoamassa pöytään unohtunutta lautasta pois kun huomasin, että keiton sekaan oli varissut paitsi kukkia myös siemeniä.

Vein lautasen heti pimeään, halusin että siemenet halkeaisivat ja työntäisivät juurta. Ehkä minun olisi heti pitänyt istuttaa ne jokainen erikseen ruukkuunsa, nyt niiden juuret ovat kietoutuneet yhdeksi mytyksi. Olen kyllä kärsivällinen, huolellisesti selvitellessäni juurimöykkyä, olen löytänyt sieltä irrotettavia kohtia. Yleensä juuret menevät ensin kohtisuoraan alaspäin, ja vasta ruukun pohjalla ne alkavat levitä ja haaroittua. Mutta näiden juuret näyttivät hakevan mieluummin seuraa kuin maaperää. Näin päättelin, että en jätä yhtään kasvia yksin, siitä huolimatta että ne saattavat tukehduttaa toisensa, eikä monikaan niistä selviä.

Avaruudessa on toisenlaista, miljoonista siemenistä jokainen kasvaa heti kukaksi asti, koska tilaa on.  Sen verran tiedän, että äärettömyydessä yksikään kukka ei vie toiselta tilaa, pikemminkin ne luovat koko ajan uutta avaruutta.  Siemenissä itsessään on laajeneminen.

Huomasin tämän, kun toin nämä lautaselleni pudonneet siemenet takaisin valoon. Aluksi ne näyttävät paisuvan ja puhkeavan kukaksi, mutta kaikki ne lakastuvat sitten. Nyt olen polvillani lattialla, tänne pudonnut siemen laajenee nopeasti sateenvarjon kokoiseksi, ehdin juuri ja juuri nousemaan ylös, ennen kuin se törmää pöydänjalkaan ja pirstoutuu.