Improvisointi, johon osallistui 5-6 kirjoittajaa Facebookissa joulun alla 2008. Kukin vuorollaan sai lisätä tarinaan kolme sanaa kerrallaan.
Oli pimeä, kompastuin mustaan jätesäkkiin käytävässä. Mieleni valtasi kauhu, oliko koirani siinä vai kotiin unohtamassani matkalaukussa? Ilman vesikuppia? Kauanko eläin hoitaisi asioitani ilman taskukelloa? Se oli äitini perintö.
Musta joulu laskeutui jätesäkin tavoin yllemme ilman toivoa. Minä sytytin valot uudestaan rappukäytävään. Säkissä oli tekokuusi, haalistunut mutta sopiva.
Kun sahasin sitä, oravat juoksivat ympäri levollisine koipineen, nuo kahdeksan lastani. He torkkuvat hetken taskussa ja lähtevät kohta puremaan sydänlankoja pieniltä maagisilta sähkökävyiltä. Odottelen kunnes oravat palaavat ja hohtavat sähkönpunaa valoisaan yöhön. Voi tätä joulun riemua !
Tärkätyt lapset seisoivat rivissä kuin tinasotilaat vaimon vatsan päällä. Joulukohdussa kasvoi uusi kloonattu satsi. Se kiersi suomineitsyen pulleassa masussa kunnes putkahti esiin vihellyksenä. Lapset pitävät niin oravien seuraamisesta. Kiipeilköön keskenään, ettei keneenkään satu.
Ilta vaihtui aamuksi ja jääkaapista sarasti. Aamupala raivasi tiensä ruuansulatuskanavasta väljemmille vesille, raviten koko sielua. Vaimo lauloi kylppärissä, karvat kerääntyivät suihkualtaaseen kuin yksiääninen kuoro. Hänen kupruileva ihonsa alkoi rauhoittua, allergia tuntuu nyt jopa mukavalta, hän sanoi ja tuli säteilevänä ulos kaapista.
Lapset ryntäsivät sinne heti leikkiäkseen kolmatta maailmansotaa. Adolfiina, häntänsä muotoillut orava, Titon kaltainen ahmatti, sotki itsensä käsivoiteella. Hän oli vohkinut sen anopiltaan. Liityin joukkoon, huulipuna maistui hyvältä ja sukkahousut kutittivat miellyttävästi, miehenä käytän niitä aina kun vaan mahdollista. Ne antavat säärilleni fasistisen siloisuuden. Pidän siitä. Todella. Lapset arvostavat minua, vai juonittelevatko he vallankaappausta?
Kun sanon maagiset sanat ”rakasta minua”, ne kaikuvat seinistä. Vain omaa ääntäni en voi sietää, paisti silloin kun olen hieman aineissa. Lähetin lapsioravat apteekkiin kolme sanaa hampaittensa välissä. Kurjuus, sitä on rakkauteni. Riittävätkö kolme sanaa tekemään onnelliseksi hänet, jonka kuluneet hampaat loputtomasti hiovat jänteitäni? Ensimmäinen sana on: hyvää, toinen on äänetöntä, kolmas on: totuus, ei ikinä enää sotaa eikä kolmatta Jeesusta. Maaria luulee taas, ettei jaksa kantaa enää ketään.