Dystopia: karnevaali onkin voitonparaati

”Olemme jälleen Kölnissä, jossa kauan kaivattu Kölnin karnevaali saa jatkua. Me kaikki olemme odottaneet tätä ruusumaanantaita jo kolme vuotta päästäksemme rakkaan kaupunkimme kaduille”,  selostaa TV-toimittaja Richard. Kölnin aluetta terrorisoinut Taleban-diktatuuri on kukistettu, silti jotain on pielessä.

Telluria, Vladimir Sorokinin groteskin dystopian luku 5 kertoo Saksan tilanteen vuonna 2080. Talebanit olivat ensi töikseen kieltäneet karnevaalit – pitäen niitä Saitanin henkäyksinä.  Toisenlaisia henkäyksiä levitettiin 1949, sodan jälkeen, kun venäläisten ja amerikkalaisten miehittäien ylle heiteltiin Eau de Colognea.  Nyt kolme vuotta kestänyt terrori on ohi, ja kansa juhlii kaduilla.

Toimittaja selostaa: ”Kolme vuotta teloituksia, kidutuksia, alkoholin, teatterin ja elokuvan kieltämistä, naisten alistamista, masennusta, painostava ilmapiiri…”

Toimittaja Richard itse tarvitsee rahaa huumeisiinsa ja  kipeästi työpaikan valtion tukemassa mediassa: siksi hän ylistää tätä valtion järjestämää karnevaalia. Kilpailu työpaikoista on kovaa, hän tekee kaikkensa ylistääkseen varsin patrioottiseksi paljastuvaa karnevaalikulkuetta. Sen huipentumana esiin tulee valtionjohto hevosilla ratsastaen:

”Presidentillä on valkoinen hevonen, jonka valkoisessa loimessa on ristejä, kanslerilla on korpinmusta, jonka viherässä loimessa on puolikuu. Se on symbolista, ystävät hyvät” toimittaja kuvailee uuden hallinnon näkymiä ”se ei symboloi vain valtiomme politiikkaa, vaan myös kahden kulttuurin, kahden sivilisaation, katolisen ja islaminuskon, yhdistymistä.”

”Presidentti ja kansleri näyttävät virkeiltä, iloisilta, voimaa uhkuvilta, he jakelevat ihmisille makeisia valtavasta, kullanhohtoisesta runsaudensarvesta” selostaa toimittaja, ”Katsokaa kuinka paljon vaaleanpunaisen eri sävyjä karnevaalijoukossa näkyy, ja kuinka paljon kukiksi puettuja lapsia, joiden pää on kuin ruusunnuppu! He ovat tulevaisuuden lapsia, lapsia jotka kasvavat nuoren valtiomme kansalaisiksi ja tulevat ylläpitämään rauhaa jonka heidän isänsä ovat taistellen saavuttaneet.”

Totuus tulee ilmi juhlivan kansan suusta, toimittaja haastattelee satunnaista narripariskuntaa, he ovat tulleet juhlimaan uutta valtakuntaa, narrinasuissaan he kertovat kuinka ylpeitä ovat pojastaan joka on sotasankari. Jostain syystä nuori mies on lähtenyt maasta, hän lähettää älyrin kautta mielistelevät terveiset uudelle valtiolle, ja kaikki näyttää olevan hyvin.

”Menemme seuraavaksi tapaamaan peikkoja”, sanoo toimittaja, kolme suurta peikoksi pukeutta hahmoa lähestyy kantaen harteillaan tonttuja. Mutta toimittaja keskeytetään ja ohjataan haastattelemaan naissoturi Sabinaa.

Sorokinin dystopian kuvaus toimii vaikenemalla: tiedämme, että katolis-musimis valtaklikissä ei ole kyse monikulttuurisuudesta, vaan sotilaiden sopimuksesta. Huomaamme, että karnevaali onkin sotilaitten voitonparaati.

Monikulttuurisuus on Sorokinin dystopiassa ainoa asia, mikä on elävää – ja seksi todistaa tämän.  Toimittaja Richard palatessaan karnevaalikeikalta kotiinsa saa tervehdyksen vaimoltaan, joka on tuskin olutpullon kokoinen. Noin 30 senttiä pitkä nainen jumppaa sinisissä verkkareissaan, ja Richard lupaa hänelle jotain mukavaa illaksi. Kokoero näyttäisi tekevän seksin mahdottomaksi, muttei se tee.

 

Henkilökohtainen media – ja ilta mietteissä

Ihmisen kyky olla muualla kuin missä fyysisesti on, on vahvistunut niin voimakkaasti sosiaalisen median vaikutuksesta, että läsnäolon taitoja tulee jo harjoitella. Tässä tekstissä käsittelen päinvastaista: eli poissaolon taitoja, joita myös tulisi opetella –  omissa mietteissä olemista, sisäiselle puheelle antautumista, toisten ihmisten ajattelua.

On kiinnostavaa, että sisäisen elämän ilmi tulemisen reitit ovat usein epäsuoria, ja välitöntä läsnäoloa, kasvokkaisuutta ja suoraa kohtaamista välttelevää. Henkilökohtaiseen viestien vaihdossakin sisäinen elämä pysyttelee usein pintatason alla, sen voi aavistaa mutta suoraan se ei tule esille.

Medioitunut arkioleminen, eli mediavälitteinen sosiaalisuus, tuo tutut ihmiset välittömään viestien vaihdon piiriin.  Vaivaton yhteyksissä oleminen luo jo omaa kulttuuriaan, jota pelkkä sosiaalinen media ei tavoita eikä ilmaise. Se ei ole riittävä termi ilmaisemaan kaikkea mitä viestikulttuurissa tapahtuu, usein onkin parempi puhua henkilökohtaisesta mediasta.

Tätä termiä käytetään, kun puhutaan  välineistä jotka ovat henkilökohtaisesessa käytössä. Varsinkin padeista, läppäreistä ja kännyköistä puhutaan henkilökohtaisena mediana. Yhtä hyvin voisi puhua henkilökohtaisesta mediasta yksityisen kommunikaatuion välineenä.

Henkilökohtaista mediaa käyttävä saattaa olla hyvin aktiivinen. Tällaisen aktiivisen mielen kuvaaminen, kun henkilö ei näytä tekevän mitään mutta elää samalla hyvin voimakkaasti mielikuviensa vallassa.

Henry James kuvasi Naisen muotokuva -romaanissaan (1881) kokonaisen luvun verran naista, joka istuu tuolissa ja tuijottaa takkavalkeaa, samalla kun hänen sisäinen puheensa on kiihkeää ja runsasta. Henry Jamesin tapa käsitellä yksityisyyttä ja sosiaalisuutta vaikuttaa antoisalta nykyisen media-ajan näkölulmasta. Olen toisaalla käsitellyt hänen kirjailijakuvaustaan tarinassa ”The Private life”.

Naisen muotokuvassa James katsoi onnistuneensa kuvaamaan kokonaisen luvun ajan Isabel Archeria iltana, jolloin tämä ei ulkoisesti tehnyt mitään, hän sisäinen maailmansa ryöppysi avioliiton epäonnistumisen kokemuksen ympärillä.

Vaikka Isabel ei tekstaillut, eikä vaihtanut viestejä ex-miehensä kanssa, silti hänen pitkää sisäistä keskusteluaan voisi pitää varsin samanlaisena kuin nykyaikaisen viestejä vaihtavan Isabelin.

Kiihtyneen viestien vaihtoa seuraava hiljaisempi vaihe ei merkitsisi nytkään tunteen tyyntymistä, vaan sisäisen puheen vaihetta jossa vastapuolen ääni on kuviteltuna mukana. Kun huomio kiinnittyy sisäiseen dialogiin, joka on myrskyisää, ja jonka vimmasta harvakseen vaihdetut tekstiviestit eivät kerro paljoakaan, voidaan tavoittaa uuden media-ajan Isabel.  Hän haluaa olla rauhassa, hän ei halua puhua miehen kanssa, mutta pomppaa illan mittaan useaan otteeseen tuolistaan, ja kirjoittaa viestin tai vastaanottaa sen. Hänen on pakko olla omissa oloissaan, niin että hänellä on tilaa antautua ajatuksilleen, ja viestien vaihto sopii helpommin hänen sisäiseen maailmaansa kuin puhelinkeskustelu.

On selvää, että henkilökohtaisten mediaviestien vaihto voi olla pinnallista, eikä sananvaihdon ohessa ole mainittavampaa sisäistä dialogia. Emotionaalisesti voimakkaan viestien vaihdon alla on kuitenkin lataus joka ei teksteissä näy, sanoja jotka on parempi olla sanomatta, tunteita jotka kuohuttavat, mutta joita ei ole syytä viestittää.

Viestien vaihto, tekstailu, voi tapahtua hyvinkin harvakseltaan, esimerkiksi jonkun mekaanisen askaren ohessa. Silti tuo henkilö voi olla hyvin intensiivisesti mielessä koko ajan.  Niin että harvakseltaan lähtevät viestit ja vastaukset ovat vain jäävuoren huippu siitä sisäisestä dialogista, jota henkilö käy koko sen illan aikana.

Henry James pyrki osoittamaan jo 1881, että mentaalisen toiminnan kuvaus voi olla yhtä kiinnostavaan kuin fyysisenkin toiminnan.  Luku alkaa sillä että Isabel Archer on järkyttynyt asiasta, jonka Osmond, hänen miehensä, oli sanonut. Se sai hänet tajuamaan, miten epäonnistunut hänen avioliittonsa oli.

”Isabel ei ollut vastannut, koska Osmondin sanat olivat selvittäneet hänelle tilanteen, ja hän oli nyt vaipunut sitä ajattelemaan. Sanoissa oli jotakin mikä oli värisyttänyt häntä niin syvästi, ettei hän ollut uskaltanut puhua. Osmondin mentyä hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja sulki silmänsä, ja niin hän istui kauan, myöhäiseen yöhön ja vielä kauemmin hiljaisessa huoneessa miettien miettimistään.” (Henry James, Naisen muotokuva, 346, suom. J.A.Hollo)

Henkilökohtainen media, viestien vaihto, toimii mielikuvia ja sisäistä dialogia ruokkivana katalyyttina, jossa henkilö ei ole lainkaan läsnä olevana vallitsevassa tilanteessa, vaan mieli on vienyt hänet muualle. Media-ajan Isabelilla on rikas sisäinen elämä ja kuvittelukyky. Hän käy sisäistä sananvaihtoa, jonka dynamiikkaan viestittely punoutuu. Hänen omassa mielessään, ajatuksen virrassa kuuluu myös vastapuolen repliikkejä, tai jo sanotun kaikuja, ne aiheuttavat voimakkaita sysäyksiä omiin ajatuksiin.

Erityisesti silloin, kun tuntee toisen tuntee niin hyvin, kuin Isabel tunsi miehensä,  silloin toisen ihmisen pyrkimyksen voi tunnistaa varsin neutraalistakin viestistä, niin että toinen tunnistaa yksinkertaistenkin viestien taustalta sen mihin toinen pyrkii ja miksi. Tämän voi huomata seuraavasta viestien vaihdossa, ja sen sulkaisiin liitetystä sisäisestä äänestä:

– Siitä teatteriin lähtemisestä  ?
(Hän muistuttaa siitä taas)
– Mä en nyt oikein.
(Kait hän ymmärtää, että minua ei nyt kiinnosta lähteä hänen kanssaan teatteriin)
– Eks me sovittu perjantaiks ?
(Ja nyt alkaa se vetoaminen, mä tunnen tuon marinan jo niin hyvin)
– Joo, mutta mä en nyt jaksa innostua.
(Mä en haluais keksiä tähän jotain estettä, ymmärtäis nyt että mua ei innosta).
– Me ei oo pitkään aikaan käyty teatterissa.
(eikö hän nyt tajua, että marina ja valitus ärsyttää, ärsyttää).

– Kuulitko, mua ei nyt huvita teatteri !

Sisäisen maailman tuominen henkiökohtaisen median avulla yhteyteen toisen sisäisen maailman kanssa vaatii sisäisiä taitoja, kuten kuvittelukykykyä ja taitoa tunnistaa oma äänetön puhe.

Oman sisäisen elämän rikastaminen viestintälaitteiden avulla on mahdollista ja hyväksyttävää. Sisäisessä dialogissa on kumma kyllä mukana myös toisen osapuolen ääni, se saattaa olla hyvinkin oikea. Se voi olla niinkin aito, että toisen elämää voi sen perusteella ymmärtää.

Isabel Archerin sisäiseen puheeseen ja mielikuvastoon liittyy välitön tutun ihmisen elämän ymmärtäminen. Se on välittömämpää kuin toisen asemaan paneutuminen, kuvittelukykynsä myötä hän saattaa olla poissa myös omasta itsestään ja siirtyä maailmaan joka avautuu hänen miehensä näkökulmasta. Poissaolon mahdollisuuksia ei siis voi tarpeeksi korostaa.

Poissaolon figuureja on kaikkialla: ne ovat hahmoja, jotka kaupunkitiloissa ovat keskittyneenä johonkin aivan muuhun kuin ympäristöönsä. Yksin olevien lisäksi myös seurassa voi olla laitteeseensa keskittyneitä henkilöitä, joiden hahmosta näkee tuon poissaolon. Ensin näyttää siltä, että toinen on paikallaan ja käyttää henkilökohtaista kommunikaatiolaitettaan. Tarkemmin katsoessa näkyy eroja pitkästyneisyyden ja aktiivisuuden välillä. Varsinkin viestittelyyn keskittyneiden ihmisten kasvot elävät usein niin aktiivisesti, että on helppo päätellä miten paljon lyhyetkin repliikit vaikuttavat. Sisäinen dialogi tarvitsee oman tilansa, ja perinteisesti sitä on kutsuttu kuvitteluksi  tai haaveiluksi, joka merkitsee kykyä olla mielessään muualla, poissa fyysisestä ympäristöstä. Tarkemmin sanoen se on positiivinen kyky hakeutua mielessään kuvitellulle alueelle, mielen näyttämölle, jossa tunteiden ja tahdon voimat voivat muuttua sanoiksi ja mielikuviksi.

Lapsi nousee ja laskee

Lapsi kiljahteli ja aivan villiintyi, kun lupasin tehdä hänelle pulkkamäen pehmeään, lumiseen rinteeseen. Heti kun tyttö oli puettu toppatakkiinsa, hän istuutui rappujen luo pulkkaan odottamaan. Hyvä on, ajattelin, tällainen siis on isän ja tytön välinen vetosuhde – ja se palautetaan tänäkin talvena.

Naru on välillemme viritetty ja kohta se irrotetaan.

Tyttö istuu pulkassa luottavaisena ja varmana siitä että teen osani. Kohta kaikki on kohdallaan: minä, talssin umpihangessa, tyttö istuu takakenossa niin, että pulkka kyntää syvällä lumessa, kokka ylhäällä. Hän naurahtelee pulkan humpsahdellessa valtaviin jalanjälkiini, aivan kuin laskettelisi jo.

Tie ylös ja alas on yksi ja sama. Isän voimalla pulkka nousee ylös, lapsi kyydissä laskee jo mäkeä alhaalta ylöspäin.  Ja kun olemme päässeet huipulle, hän voikin tulla itse samaa uomaa alas.

(Lauralle, talvella 1996)

Synkät ajat ja julkinen elämä

Puhe synkistä ajoista vahvistaa itse itseään jukisilla alueilla. Ei ole sattuma, että yhteiskunnalliset kriisit ja julkisen keskustelun kriisit ovat saman aikaisia ja sekoittuvat toisiinsa. Pakolaisten kohtelu ja keskustelukumppaneiden kohtelu verkossa ovat synkkien aikojen merkkejä, niin että samanaikaisesti kun ongelmat kasvavat niin myös sekaannus kasvaa. Men in Dark Times, Hannah Arendtin esseevalikoima vuodelta 1968, keskittyy kysymykseen, mitä tehdä kun julkisuuskin lisää sekaannusta.

Mielipideilmastot elävät synkiä aikojaan, nostavat mielikuvia pahantahtoisista yleisöistä, tyhmyydestä jonka armoille ei kannata heittäytyä. Vaikka haluaisit osallistua, jakaa ja kehitellä mahdollisuuksia, huomaat että helpompi on olla hiljaa. Tai lähdet mukaan, valitset sen kielen minkä arvelet tehokkaaksi julkisilla foorumeilla. Otat julkista debattia käyvän keskustelijan asennon ja kohta huomaat olevasi tappelussa. Tai jos sinulle sopii kunnon kiista, ja kuten Arendt muistutti, että kyse on draamasta,  niin silti huomaat olevasi sekvassa tappelussa.

Arendt luonnehtii näitä mielikuvia julkisesta keskustelusta ”pahan uskon” (bad faith) dynamiikaksi: ihminen joka uskoo, että julkisia alueilla täytyy ottaa roolia, vahventaa asennetta varautuu jo edeltä käsin että yleisön taholta tuleviin loukkauksiin.

Sartren luoma termi ”paha usko” viittaa siihen, millä tavalla ihmiset hukkaavat vapautensa. Pelokkaat ja epäluuloiset mielikuvat siitä, miten käyttää sanaa, johtavat vääränlaiseen varautuneisuuteen ja vapauden hukkaamiseen.

Keskustelun synkät ajat on mielikuva, joka vahvistaa itse itseään. Men in Dark Times käsittelee filosofeja, intellektuelleja ja kirjailijoita aikoina jolloin julkinen sekaannus on ollut voimakasta. Julkisuuden valo hämärtää nykyään kaiken.

Humaanius sekä inhimillisyys on perustavampaa kuin mielipide, koska se itsessään on julkisessa maailmassa elämisen ehto. Arendt hakee taustaa tälle ajatukselle roomalaisesta humanitas –periaatteesta, joka tavallaan huipensi sen mikä julkisessa elämässä nähtiin arvokkaana. Maailmallisuus, joka ennen kristinuskoa oli erityinen arvo, ja joka on julkista elämää.

Humanitas, inhimillisen maailman asuttaminen ja persoonallinen elämä ovat Arendtin roomalaisilta noutamat asetukset vapaita julkisia tiloja varten. Tällä tasolla kyse on eräänlaisesta katujulkisuudesta, jossa ihmiset ovat kohdattavissa muuten kuin töittensä ja saavutusten kautta. Humanitas viittaa Arendtin mukaan siihen, että persoona astuu esiin, tulee työnsä ja saavutuksensa takaa, toisten persoonien tavattavaksi. Kyse ei ole yksityisihmisestä, vaan omaksi koetusta julkisesta persoonallisuudesta, ja juuri sitä, minkä kehittyminen on mahdollista julkisen ja vapaan elämän myötä.

Eksistenssi-filosofian perillisenä Arendt asettaa vapauden julkisuusteoriansa lähtökohdaksi. Näin hän tuo julkisesta elämästä esiin mahdollisuuksia, jotka epäluuloisuus peittää. Julkisessa maailmassa kirjailijan tuleekin astua esiin teoksensa takaa, hänen ei tule jäädä vain yksityisihmiseksi, vaan luodessaan nimeä ja pesoonaa, hän voi tulla tälle julkisen vapauden alueelle.

Humanisti luo julkisen vapauden aluetta omalla tavallaan. Arendtin skenariossa humanisti, opiskelun myötä sivisynyt ihminen, voi edistää julkisen maailman humaaniutta. Tutkiva humanisti voi olla kosketuksissa tietoon ja totuuteen joka ei perustu objektiivisuuteen, vaan kuten taiteissa ja kirjallisuudessa, inhimillisen vapauden monumentteihin. Tämän tiedon alue ei ole laboratorio, vaan nimenomaan julkinen maailma, ja jokin, ”mikä voi olla erityisen totta ja paikkansa pitävää, ilman että se olisi objektiivista” (”Humaanius ja julkinen elämä” aihetta referoia Arendtiin tukeutuen täällä).

Aikansa parhaat inhimillisyyden puolesta puhujat ovat erilaisia, kuin ne autoritaariset suunnan näyttäjät, joita hämmennyksen aikoina usein manataan esiin. Vahvan johtajan kaipuu epävarmoina aikoina heijastuu myös julkisilla alueilla jossa vapauden ja epävarmuuden  sijaan halutaan vahvoja ja selkeitä mielipiteitä. Mielikuvat kannattajista ja vastustajista muuntaa kaiken mitä sanot mielipiteeksi, jota vastassa on jonkun auktoriteetin joukot.

Vaikka Arendt esittää aluksi romanttisen metaforan niistä harvoista, jotka ovat toimineet eräänlaisena valona synkkyydessä, hän ei esittele pelkästään sankareita. Men in Dark Times esseistä kuuluisin tarkastelee Walter Benjaminia ja sitä, miksi hänestä ei elinaikanaan tullut julkista hahmoa.

Katsaukseni Arendtin esseeseen aiheesta, miksi Walter Benjamin jäi aikalaisille tuntemattomaksi.

Hannah Arendt: Men in Dark Times (1968), sisältää seuraavat filosofien, intellektuellien ja kirjailijoiden henkilökuvat 1) Lessing, 2) Rosa Luxemburg 3) Paavi Angelus D Roncalli 4) Karl Jaspers 5) Isaac Diensen (Karen Blixen) 6) Herman Broch 7) Walter Benjamin 8) Bertoldt Brecht 9) Waldemar Gurian 10) Randall Jarrell.

 

Lumikuningatar ja pakasteet

H.C. Anderssenin sadussa paha tulee maailmaan jään muodossa. Viiltävänä ja kaiken vääristävänä peilinä se polttaa kylmyydellään kaiken: ”maisemat näyttivät keitetyltä pinatilta…”. Ja koska lumikuningatar on laskelmoiva ja kylmä, hän on ehkä ollut myös asialla, kun vokkipakasteita koottiin. Eriväristä porkkanaa, kaksi sirua punaista paprikaa, katkennut papu.

Ketä oli paikalla Lumikuningattaren lisäksi? Runsaudensarvi oli piilossa kellarissa, ja halpahintainen porkkana kuiskutteli ehdotuksiaan: oranssi ja keltainen porkkana  täyttäköön pussin, roskakasasta poimitaan hieman väriä silmänlumeeksi.

pakastevihannes

Lumikuningatar-sadussa kylmyys samaistuu tunteettomuuteen, se kertoo miten syntyy tyly tunteeton poika ja kuinka pojan kehitys taantuu, kunnes ratkaiseva asia rikkoo lumon. Satu kertoo, kuinka puberteettiin tulevan pojan silmään ja sydämeen tulee jäinen siru, hänestä tulee tyly. Puhumaton, perheessä ilkeä poika, ei enää suostu tulemaan isän tai äidin syliin, vaan pakenee mieluummin ulos ja suutelee lumikuningatarta, muuttuu poissaolevaksi ja etäiseksi.

snow-queen-3-1

David Wu’n ohjaama Snow Queen (2002) on kokonaan katsottavissa You Tubessa, siinä jää on kaunista, ei pahaa eikä vääristävää, vaan lumoavaa ja terävää, viiltävää. Erokuvan tarinaan on tehty kiinnostava rinnastus, joka jopa parantaa satua; siinä on myös mies joka on menettänyt vaimonsa ja taantuu tunteettomaksi ja omistushaluiseksi tyttärensä suhteen.

Anderssenin sadussa nuorukainen erehtyy Lumikuningattaren matkaan, ja joutuu vangiksi jäälinnaan. Samoin kuin Lumikki, siinä toisessa sadussa. Molemmissa käsitellään jollain tasolla puberteettiin liittyvää taantumaa. Kun pojat muuttuvat typeryksiksi, vältteleviksi, jotka silloin harvoin kun sanovat jotain, möläyttävät jotain loukkaavaa.

snowqueen

Cool-erotismi hallitsee elokuvaa, se tuntuu lumoavan nuorukaisen, vanhanaikainen sydämen kuolettamisen kysymys ei oikein pääse esille.

Sadun nuorukainen on kriisissä, taantunut tilaan josta hän ei etene; hän on jähmetetty itseään koskevan arvoituksen äärelle. Arvoitus on saatu jääkuningattarelta: rikkoutuneen jääpeilin palasia järjestelemällä hänen tulisi pelastaa sielunsa. Silloin hän olisi vapaa lähtemään. Nuori kaveri ei onnistu ennen kuin ystävätär lapsuudesta löytää linnaan, ja rakkaus lämmittää kylmän sydämen. Asiat asettuvat kohdalleen; paetessaan jäälinnasta he viimein huomaavat etteivät ole enää lapsia.

***

Laitan jäiset pakastevihannekset kuumalle pannulle. Mutta samoin kuin tuo jääpalasia järjestelevä poika,  tiedän, että näistä aineksista ei synny sellainen vihannesvokki kuin pitäisi. Ainekset on sulatettava lempeästi, maustettava hyvin, ja vaikka porkkanasuikaleet ovat värikkäitä, siihen on lisättävä soijan lisäksi vielä monenlaisia aineksia.

Visuaalisen ja optisen metafysikka

Valon metafysiikka, vanhassa muodossaan, perustui aurinko- ja jumalakeskeisiin analogioihin, joissa valo rinnastui totuuteen. Se, mikä loistaa kirkkaana ja selkeänä kuin aurinko, on totuus.  Modernin ajan alussa painopiste siirtyi auringosta silmään. Valistus tukeutui ihmiseen ja löysi silmän: järjen ja silmävalon analogiat – näin siirryttiin optiikkaan.

Optinen idealismi, kuten Peter Sloterdjik sanoo, yhdistää ideat, totuuden ja visuaalisen. Sen perusta on Platonissa ja luolavertauksen kehotuksessa luopua varjojen vallasta ja suuntautua todelliseen, joka löytyy sieltä missä on valoa. (Sloterdjik, Der Ästhetische Imperativ 2007,68.)

Silmin nähtävän ja todellisen rinnastaminen huipentuu valistuksen tieteessä, kun silmän valta syveni ja laajeni kiikarin ja mikroskoopin myötä. Valon metafysiikka oli näin noussut toiseen potenssiin. Vaikka aurinko ei enää ole se mikä paljastaa totuuden, silti valo on yhä totuuden paljastaja.

Tätä voi pitää optisuuden voittokulkuna. Tieteen historia kertoo uudesta ajasta, jolloin tiede löysi todellisuuden ja edistyi kaukoputken, mikroskoopin avulla. Näin totuuteen pyrkiminen muuttui samaksi kuin  optisten havaintojen empiria. Tieteen usko visuaaliseen tietoon oli niin vahvaa, että Sloterdjikin mukaan voidaan puhua optisen metaysiikasta. Tämä tuntuu perustellulta, ratkaisevaksi seikaksi oli noussut auringon sijaan silmä apuvälineineen.

Luonnossa eläimillä on monenlaisia havaitsemisen tapoja, jotka ovat tarkkoja mutta eivät kiikareita tai mikroskooppeja. Niiden optiset välineet ovat moninaiset ja lisäksi ovat tutkimattomat hajuaistien alueet. Näin siis huomataan, että optisten havaintojen tuoma tieto on vain yksi tapa tietää ja muutankin tietoa voi olla. Silmän ja käden yhteistyössä olemme neroja, mutta muiden aistien alueella olemme kömpelöitä eläimiin verrattuna.

Puutarha meditointiympäristönä

Miksi suunnitella puutarhaa pelkästään kesää varten ? Suunnitelmani vadelmapuutarhan osalta ovat edenneet nyt tähän vaiheeseen; vadelmarivien sijaan nousee eräänlaisia torneja. Liian pitkään olen ihaillut viiniviljelmiä, niitten rivejä, vaikka vadelma ei ole köynnöskasvi, se on juurimatto josta singahtelee ruokoja.

Ensimmäinen torni kasvaa jo puutarhassa, oikeastaan siitä on tarkoitus rakentaa pyramidi, tarkemmin sanoen kokonaisuus, joka talveksi pakataan pyramidiksi, suojataan tuulilta, ja joka kesällä tuuhettuu jättipensaaksi.

catedrale-vegetable

Pynttärinniemen puutarhassa on kaksi pitkää vadelmariviä, jonka leikkaaminen tämän kuvan kaltaiseksi kujaksi olisi mahdollista. Vadelma on pensas, joka vihreä ja kuohkea vain vähän aikaa; sen lehtii myöhään ja on pitkään ruokona. On selvää, että tällaiset pilarimaiset näkymät tuuhettuvat siis keskikesän ajaksi, mutta muun ajan vuodesta tuolla tavalla kohoavat ruokopylväät olisivat meditoiva ympäristö.

Pieni jääkausi 1590-luvulla herätti edistyksen ?

frozen

Onko sattumaa, että euroopalaisen valistuksen syntyä edelsi yllättävä ilmaston kylmeneminen, 1590 -luvulla alkanut Pieni jääkausi ? Ilmaston kylmeneminen voi olla sysäys ennenkuulumattomaan emansipaatioon, sekä ratkaiseviin 1600-luvun edistysaskeliin Euroopassa.

Historisti, kirjailija Philip Blom esittää, että kylmyysshokki, jonka Pieni jääkausi aiheutti, merkitsi vapauspyrkimysten huimaa edisystä. Blom ei kuitenkaan tukeudu muodikkaaseen aivotutkimukseen, eikä väitä että kylmyys terävöittäisi ajattelua. Hänen väitteidensä perusteluja saadaan tosin odottaa helmikuuhun, kunnes Die Welt aus den Angeln ilmestyy.

Frankfurt Allgemeinen (26.12.2016) sunnuntaiesseen kirjoittaja ei huomannut esittää Blomin perusteluja. Sen sijaan hän esitti runsaasti metaforia. Valistus ja kirkkaan selkeä ajattelu on kylmää ! Rationalismi on kirkasta ja jäätävän tarkkaa!

Eurooppalaisen kulttuurin synty tapahtui Välimeren helteessä ja valossa, mutta jostain syystä seuraava sysäys olikin kylmästä ja pimeästä johtuva.

Pienestä jääkaudesta alkoi Espanjan, Italian, Kreikan kulttuurinen laiskuus. Suurin säänmuutos sattui tuolloin Englantiin ja Alankomaihin  – ikään kuin Shakespearen ja Descartesin nerokkuus olisivat edellyttäneet viileää ilmastoa.

Pohjoismaihin liittyy tässä ilmasto-älyllisessä skenariossa yhteiskunnallinen edistys. Mielikuvat muuntuvat historiaksi, kun toimittaja toteaa, että jatkuva kylmyydestä kärsiminen antoi ratkaisevan potkun tasalämpöisten hyvinvointivaltioitten rakentamiselle Pohjoismaissa.

 

 

 

Lumi venäläisessä filmissä

Venäläiset näkevät lumet, ottavat sen mukaan. Venäjältä tuntuu löytyvän paljon kiinnostavia lumen esityksiä. Katsoin Lunastus-nimisen filmin (2012) you tubesta: toinen maailmansota on loppumassa ja stalinismi vahvistumassa. Koska en ymmärrä kieltä, joudun katselmaan ja lukemaan kaiken kuvista. Minua kiinnosti kaikki tuo lumen näkökulmasta.

Miten lumi on läsnä pommien runteleman esikaupunkialueen pihapiirissä: puute ruuasta ja nälkä talviaikaan, kerrospukeutuminen. Pojat ja tytöt, jotka ovat ulkona suurimman osan valoisasta ajasta.

Katsoin useaan otteeseen Lunastus-filmin avausepisodin, jossa elokuvan keskeiset teemat kiteytyvät uuden vuoden juhliin. Ammuskellaan ilmaan, pojat paukuttelevat nalleja sekä pikkupanoksia nuotiossa. Heillä on sika-naamarit otsalla ja kohta he lähtevät ilmeisestikin kiertelemään kaupungille.

2

Hain filmistä myös avainkuvia, nuotiotuli lumista taustaa vasten on filmaattinen elementti, tietenkin, mutta se on myös pihakulttuurin keskus. On pulaa ruuasta, syötäväksi on vain perunoita, jotka kypsyvät nuotion tuhkassa. Kaksi poikaa istuu tulilla ja vanhempi kaveruksista kuumentaa tinaa kauhassa ja kaataa sen muottiin, joka osoittautuu nyrkkiraudaksi.

a

Uuden vuoden ennuste on selvä: nyrkkirautaa tullaan vielä käyttämään. Ikään kuin sen vahvennukseksi, poikien leikki muuttuu vaaralliseksi. Kun vanhempi pojista säntää pihalle ilmestyneen nuoren naisenn perään, nuorempikaan ei viitsi olla nuotiolla – ja heittää lähiessään loput panokset tuleen.

Niistä ei luoteja ole poistettu, ja kohta alkaa sattumanvarainen tulitus. Puukorttelin asukkaat luulevat vihollisen hyökänneen ja pakenevat suin päin. Tämä kaikki voidaan nähdä enteenä, tinan valamisen jälkeisenä näkynä johon koko tuleva vuosi piirtyy.

1

Kun nuori nainen, päähenkilö, ilmestyy pihalle, näemme kerrospukeutumisen merkit ja päällimmäisenä turkin – sekä käsilaukun, josta tyttö saa vielä pitää huolta.

Lumi osallistuu pommitetun korttelin rauniokuviin: ikkunaton ja kattoa vailla oleva talo ei tarjoa suojaa. Ihmiset ovat evakoituneet naapureiden nurkkiin, taloihin joissa on vielä ikkunat, katto ja savupiippu. Tehokkaana visuaalisena keinona näkyy muureihin heitelty lumi, sitä on kaikkialla korttelin lavastuksissa, se rinnastuu luodin jälkiin tiiliseinissä.

6

Ulos heitetyt huonekalut ja peilit sekä matot kertovat sodan hävityksestä. Erityisesti sänky, joka on puoliksi lumipenkassa on asetelma, ja harkittu lavastus, jossa lumi pääsee puhumaan kieltään. Tulee kylmyyttä ja turvattomuutta tilanteeseen, jossa äiti on juuri löytänyt luotisateessa olleen poikansa.

5

Siinä vaiheessa kun luotien ujellus alkaa, ja nainen heittäytyy lumelle, tiedämme että hän tulee olemaan päähenkilö. Onhan kyseessä lumi-aiheen sensuelli käyttö, uhka katoaa ja kamera viipyy lumelle heittäytyneen figuurissa. Se varsin suosittu tapa luoda loikoilun hetki ja lumen pehmeyden tunne. Vastaavanlainen viivähdys nuoren naisen kropan äärellä on hetkeä myöhemmin sisätiloissa, kun hän rinnat paljaina pesee ylävartaloaan.

Nuori nainen kisailee naapurin pojan kanssa, lumipallojen heittely on tietysti klisee: tosin nyt juoksennellaan ja kaatuillaan enemmän kuin amerikkalaisissa lumipalloleikeissä. Niistä muistan paljon lähikuvia siitä, miten lumi uhkaa hipiää. Venäläiset kaatua moksahtelevat usein, tuntevat lumen pehmeyden, lunta heitetään usein, huiskitaan, ei valmisteta palloja.

12

Korttelin oma lumiukkokin vain vilahtaa kuvassa, kun kamera siirtyy raunioista ainoan asuttaksi jääneen talon ulkokuviin.

13

Päähenkilö vaihtaa mutaman sanan ukon kanssa, joka asettuu lumiseen puutarhamajaan juomaan lämmitettyä viinaa. Valitettavasti näen vain vilauksen suuresta venäläisestä teemasta: vodka ja lumi. Kaksi juomalasia asetetaan lumiselle kaiteelle ja niihin kaadetaan vodkaa. Mutta nainen kiirehtää uuden vuoden tanssiaisiin ja aihe vaihtuu.

15

Ennen siirtymistä sisätiloihin ja tanssiaisiin, saan ihmetellä vielä yhtä lumikuvaa. Siinä ihmisfiguurit ovat pieniä, ja lumessa on pyryn aavistusta. Aivan kuin lumi muuttuisi toisenlaiseksi, poissa ovat lumen ja asumisen teemat, lumen signeeraamat rauniot. Aivan kuin mukaan tulisi aika ja liike: lumi hallitsee tilaa sekä naisen tarpomista kuvapinnan poikki. Samalla tarmokkuudella nainen jatkaa tanssisaliin asti. Uuden vuoden juhlaa varten myös salista löytyy paljon lumen symboleja.

19

Tanssisalin lattian valkoisuus ikään kuin jatkaa samaa elemettiä joka vallitsee ulkona. Itse saliin on lavastettu pumpulipallojen avulla lumisade.

20

Hyvin pukeutuneiden juhlijoiden asuissa on paljon amerikkalaista, samoin jazzmusiikissa jonka tahdissa tanssitaan. Pukinpäinen pakkasukko vain vilahtaa kuvassa, kuin jäänteenä. Kontrasti alun lumiseen kortteliin on selvä, olemme siirtyneet varakkaiden juhliin jossa on lumoa ja dekoraatiota.

23

Tanssin alkaessa pysähtyneet sisustuskuvat ja staattiset ihmisasetelmat hajoavat. Näyttäviä eleitä ja kiihkeitä katseita, sekä hälinän turvin ihmisjoukossa liikkuvat nuoret varkaat. Huomaan, että rauniokorttelista tullut nuori nainen kuuluu heidän seuraansa.

Nainen on varastanut käsilaukkuunsa suklaata, ja vetäytyy piiloon sitä ahmimaan kun hän saa seuraansa nuoren miehen. Ilmapiiri on yhä amerikkalainen, sitä vahvistaa se, että nuori varas muistuttaa Leonardo di Capriota. Hän on vohkinut sampanjapullon, jota he vetäytyvät yhdessä juomaan.

Tapa kuinka nainen syö sukaata ja juo shampanjaa ei näytä hyvältä, se on nälkäisen ahmimista ja yökkäilyä.  Kohta nainen joutuu pakenemaan juhlista, nuorukainen pidätetään ja nainen juoksee öiselle kadulle – on yö ja lumipyry on yltynyt. Näin lumen elementti seuraa tapahtumia läpi koko ensimmäisen episodin.

a1

Lopuksi pääsen siis näkemään klassisen venäläisen lumipyrykohtauksen. Aivan samalla tavalla, kuin Anna Kareninalla seksuaalisuus hehkeytyy lumipyryssä aivan pakkomielteeksi, myös päähenkilömme raivaa tietään läpi pyryn ja seksin.

Kohti kotia tarpoessaan, lumimyrskyn keskeltä ilmestyy sotilasjoukkoja kuorma-autoissa. Hän onnistuu pakenemaan raiskayusyrityksiä. Kotikorttelissa hän törmää siskoonsa, joka sekstailee humalaisen miehen kanssa puutarhamajassa. On uudenvuoden yö, lumi ja vodka ovat valloillaan. Päähenkilömme syöksyy kotiinsa, siellä vieras mies panee hänen äitiään. Nuori nainen heittää ämpärillisen jääkylmää vettä heidän päälleen.

xx

Venäjän kielisestä puheesta en tietysti ole ymmärtänyt sanaakaan. Jostain syystä nuori nainen oli jo filmin alkukohtauksessa hyökkäillyt äitiään ja siskoaan vastaan. Mutta minua kiinnostikin lopussa se, kuinka nainen raivoaa täysin pidäkkeettömästi: alastomien päälle lentää ämpärillinen jäistä vettä ja lumimyrsky vinkuu nurkissa.

 

Anna Karenina, lumituiskun nainen

Anna Kareninan rakastuminen ei ole subjektiivista vaan myrskyyn joutumista: ulkopuolisten voimien vietäväksi tempautumista. Anna taistelee rakastumista vastaan, pakenee sitä ja pyrkii siltä suojaan, ja hakeutuu siihen. Lumituisku tuntemattomalla asemalla jossain Moskovan ja Pietarin välillä – se on tuon tunteen kuva.

Tolstoin klassikosta on tehty monia filmejä. Uutta Joe Wrightin ohjaamaa filmiä on sanottu  tanssiaismaiseksi. Myös rautatieasema muodostaa hyvän näyttämön, tanssiaispuitteet lumimyrskylle, draamaa ja myrskyä.

Romaanin alkupuolella kaksi vierasta joutuvat lumimyrskyn säestämänä toistensa intiimiin läheisyyeen. Annan ja Vronskin, nuoren upseerin, kohtaaminen tapahtuu asemalaiturilla. Vimmattu pyry ja tuulenpuuskat aiheuttavat sen että nämä kaksi ihmistä ovat yllättäen hyvin paljaassa tilanteessa, ja molemmat tietävät toisensa, ja sen että intohimosta on kysymys.

anna-kareninAnna oli itseasiassa jo silloin pakenemassa omaa Vronski-mielikuvaansa. Edellisen illan tanssiaisissa he olivat innostuneet hieman liikaa toistensa seurasta. Nyt Anna oli päättänyt lähteä Moskovasta, jotta suhde nuoreen liehittelijään ei pääsisi liian pitkälle.

kareninaruss3

Lumimyrskykohtausta valmistelee Annan hetket junassa, hän yrittää lukea mutta vaipuu haaveisiinsa, junan kolkutus tuntuu nautinnolliselta: muistikuvat tanssista Vronskin kanssa palaavat mieleen, valot välähtelevät ja aina kun joku avaa oven, kylmää ilmaa tuprahtaa muuten lämpimään vaunuun. Kun juna pysähtyy väliasemalle, Anna astuu ulos lumituiskuun ja kokee itsensä hyvin hilpeäksi.

”Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä hauskalta.Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisi vain odottanut häntä: se vihelsi iloisesti ja aikoi temmata häntä syliinsä ja kiidättää pois, , mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon ja pidellen toisella liinaansa lasdkeutui asemasillalle ja meni vaunut taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla, vaunujen välissä oli tyynempää. Nauttien hän hengitti täysin rinnoin sisäänsä lumista pakkasilmaa…

Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja ulvoi vaununpyörien välissä pyyhältäen aseman nurkan taa. Vaunun, pylväät, ihmiset, kaiki mitä näkyi olivat toiselta puolen lumen peitossa ja lumettui yhä enemmän. Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. …

Hän hengitti vielä kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoo ja mennäkseen sisään, kun sotilastakkinen mies, tullen aivan hänen viereensä,kaihti häneltä lyhdyn valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi heti Vronskin kasvot.

Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi eikö ollut tarvis mitään, jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna katsoi häneen kauan ja kiinteästi, mitään vastaamatta.”    Leo Tolstoi: Anna Karenina (suom. Eino Kalima)

Postaus 2015