Parsaa uusilla viljelymenetelmillä

Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä. Penkki on täsmälleen 40 cm korkea niin, että sorkkarautani napsauttaa valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut, vakoon. Aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla.

Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni, en tehoviljelyä, mutta ehkä aurinkokennon ja lämpöjohdon.

Se mitä tehoviljelyvideo ei kerro, on se, kuinka juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Itse parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan vielä. Yleisin väline on ikivanha sorkkarauta jonka käyttö vaatii herkkyyttä ja taitoa olla telomatta vartta.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin, parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi. Hoitoa se vaatii vähän.  Mutta jos penkin unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle ennen sinua.  Tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa parsan juuriston.

Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että kuvittelen alkukesien olevan kohta oman parsan sesonkia.

Kyky aavistaa kevät jo ennen sen tuloa

Kevään ensimmäiseen merkkiin havahduin vasta maaliskuun lopulla, oli suojasää ja kosteutta ilmassa. Märän puun tuoksua, ehkä, kevään ensimmäinen merkki oli ehkä hieman myöhempi maantien tuoksu, märän hiekan ja saven vivahde. Ehkä niitä tuoksuja oli enemmän,  mitä milloinkin sekoittui suojasään kosteuteen, kun ilma viiletessään vahvisti tuoksuja.

Kevään merkkejä on paljon, sen huomaa kunhan välttää ensimmäisen liian pikaista valitsemista. Sama, jos astuisin ulos nuuhkimaan ulkoilma, ja heti tunnistaessani dieselin katkun, päättelisin että juuri se on ulkoilman ensimmäinen merkki.  Kevään ensimmäisiä merkkejä on tarjolla satoja, kaikki ne ovat satunnaisia. Miksi tarvitsisin mitä tahansa merkkiä, jonka voisin asettaa ensimmäisen paikalle ?

Kevään aavistus viittaa laajalle: epämääräiseen ilman kosteuteen, joka välittää monenlaisia tuoksuja. Se on märkä puu, jos kuljen puupinon ohi; tuore havu, jos lähistöllä on kaadettu metsää. Ensimmäinen merkki voi olla kelirikon tuoksu, tai tuoksu joka syntyy kun katupöly kastuu lumen sulaessa. Kevään merkiksi voidaan valita mikä tahansa joka tulee illan tuoksuna, kun hieman lämmennyt sää herättää hajut ja viileneminen voimistaa ne.

Aamuisesta ilmasta löytämäni kevään merkit ovat toisenlaisia, usein ne ovat valon lisääntymiseen liittyviä huomioita. Keskipäivän kevään merkit ovat sulamisjälkiä lumessa,  tai ne voivat olla kevään eleitä: kasvojen kääntäminen päin aurinkoa, silmien sulkeminen ja toteamus, että se lämmittää jo.

x x x

Kevään aavistus on odotusta. Joskus aurinko valaisee ja lämmittää niin paljon että syntyy vihreää. Pidän tästä odotuksesta, koska se on samantapaista kuin kasveilla. Niitten herääminen on aavistuksen kaltainen, mutta biologinen.  Kasvi ennakoi valon sekä lämmön lisääntymisen, ja uskaltaa siksi repäistä siemenensä, työntää itua odottamaan valoa. Mutta lehtiä se voi kehittää vasta saadessaan valoa.

Kevään aavistuksen – sen aloittamisen jo ennen, ennen kuin se on tullut – voi siis havaita myös siemenissä. Kukkaruukkuun joutuneet kyntelin siemenet itivät varhain, mutta koska valoa ei ollut vielä tarpeeksi, ne venyivät ja venyivät ikään kuin voisivat hieman korkeammalla avata sirkkalehtensä valolle. Kun siementen voima loppui ne kaatuivat, niitten biologinen aavistus oli sillä kertaa väärä.

Sanalla  ”kevät” on ehkä erilainen sisältö kuin sanalla ”spring”. Kevät alkaa vähäisemmistä merkeistä täällä pohjoisessa, siinä on pakostakin etäistä aavistusta ja ennakointia. Aivan kuin puutkin täällä kasvaisivat ohuina ja suorina,niin itumaisesti ylöspäin, ennakoinnin varassa, valon täyttämää aikaa odottaen. Etelässä puut levittävät oksansa aikaisemmin.

Aavistus, jonka koen keväässä, on kasvillisuuden heräämisen kanssa samantapainen: olen kostean sumuisessa tilassa, kuin kasvi sumutinpullon alla jalat ravassa. Kun haistan kevään, minussa viriää tuo meillä ihmisillä jo rappeutunut aisti, joka on kosketuksissa ilman molekyyleihin.  Hajuaisti on kosketuksen tapainen, mutta  se tapailee ilmaa, ja nenään kantautuu myös etäisiä aavistuksia. Kevään aavistus, on jotain mikä voi haistaa vaikka kevään läsnäolo puuttuu.

Toisaalta kevät tulee myös korvaan; se ilmenee myös akustisesti ja tulee jo ennen suojasäiden tuoksua. Valon lisääntyminen muuttaa pohjoisten lintujen piipityksen viserrykseksi: tammikuinen tiaisen harvakseltaan tapahtuva yksitavuinen muuttuu jo maaliskuussa monitavuiseksi. Ne vastaavat valoon, muutos on reaktio valon lisääntymiseen.

Linnut siis muuttavat tilan, niiden viserrys muuttaa valon akustiseksi. Varsinkin tiaisten äly ja valppaus tässä uuden akustisen ympäristön julki kuuluttamiseen on ihailtavaa. Ne ovat ensimmäisiä ja ikään kuin avaavat pelin muillekin.

On lohduttavaa ajatella, että valon lisääntyminen on ikuinen, pysyvä ja tarkka muutos. Se herättää linnut lähes yhtä tarkasti. Kasvit aktivoituvat myös suhteellisen tarkasti kevättä varten, ja ihmiset osaavat odottaa. Mutta tuleeko kevät? Säätilat ja tuulten virtaukset vaihtelevat: ne ovat tuoneet hyviä keväitä joihin luotamme, vaikka tulossa olisikin huonoja keväitä.

 

Kevään ensimmäinen resepti: HANKIKANTO -jäätelo

Jäätelö sulaa ja sitten se taas jäätyy, samoin nämä kevään lumet. Kerran sulanut jäätelö saa pahan nahkean pinnan, ja sisältä se muuttuu hieman hileiksi.

Lapset ovat tulossa käymään, nyt he ovat nuoria aikuisia, mutta muistavat kyllä kuinka litrainen jäätelökuutio lohkottiin neljälle lautaselle. He muistavat myös huudahduksen: ”lapset, syökää nyt se jäätelö ennen kuin se sulaa.”

On kevät ja sulamisaika, lumen rakenne muuttuu karkeaksi. Sulamisajan lumi on jääkennosto, jossa vesi kulkee, ja jota alaspäin hakeutuva vesi puhkaisee. Yöllä vesi jäätyy ja kennostot kovettuvat. Aamuisin hanget ovat raudankovat ja iltaisin romahtelevaa hilettä.

Hankikanto on konsonanttivoittoinen sana, aivan kuin kevään edetessä valkoiset vokaalikinokset vähitellen antaisivat periksi ja valuisivat pois. Kovan keskellä joskus askel upottaa: H..nk..k..nt.

Lapset mustavat hyvin kevätpurot, sekä pakkasöiden jälkeisen cräxjään, kuten he sitä kutsuivat.  Tästä kaikesta voisi tehdä jälkiruuaksi jäätelön.  Jäisiä, ratisevia keksejä, uunijäätelön kuumaa pintaa ja kylmää sisusta.

Hankikanto -jäätelö edustaa kaikkia lumen sulamisen vaiheita: se tehdään samanaikaisesti sekä uunissa että pakasteessa.

Pehmennyt, lumikinosmainen vaniljajäätelö kuorrutetaan marengilla ja paahdetaan uunissa. Tämän kuuman vastapuoli on kylmä pohjoinen, pakastimessa hyydytetty kerma ja valkosuklaarinne jäätelön kupeessa.

Lisäksi jäätelö saa huipulleen vielä ratisevan cräxjään. Se tehdään sumutinpullolla, jossa on päärynämehua. Pikainen viivähdys pakastimessa tekee annokselle rapean, jäisen pinnan.

Näin pitkälle olen päässyt, ja kun nautimme jäätelöä, minä puhelen jo siitä, kuinka lumihiutaleitten lisääminen jälkiruokaan ei olisi lainkaan mahdotonta. Vaikeaa se on, mutta voisi onnistua jos sen tekisi ulkona kun on pakkasta.

Lapset tietävät, että menen kohtuuttomuuksiin. Silti, vaniljalunta voisi periaatteessa tehdä vaniljateestä sumutinpullon avulla hieman samaan tapaan kuin lumitykillä.

 

Tervehtii maata, Wienerwaldia, viinimaata

Tervehtiä metsänpohjaa, aluskasvillisuutta, aavistaa pintajuuristo, sienirihmasto ja puiden syvät juuret. Olen tullut lumen keskeltä Wienerwaldin  kevääseen, ja heittäydyn koko kroppani painolla maata vasten. Painaudun vihertyvään kasvillisuuteen, saan halata maata. Yhtä hyvin voisin myös itkeä ja antaa kyynelten tulla, paljon on tuhoutunut ja paljon tulee vielä tuhoutumaan.

Mutta vihreä nousee taas, joska juuret ovat elossa. Karhunlaukka on yhtä aromikas villiyrtti kuin aina ennenkin: terve, sinä mieto ja valkosipulin sukuinen varhaiskevään yrtti.

Wienin huonoin sesonkiruoka tarjottiin Praterin puistossa, terassiravintolassa, jonka nimeä en halua muistaa. Kuinka on mahdollista tehdä karhunlaukkamunakas ilman minkäänlaista makua? Ja tähän aikaan vuodesta karhunlaukka on kaikkein halvinta rehua. Mutta tuo vihreä silppu oli ehkä vielä halvempaa, pelkkää heinää.

Parhaat kokit eivät mainitse karhunlaukkaa, eivät anna nimeämisen pilata löytämistä. Kun alkuliemenä on sipulikeitto, ja sitten muutaman lusikallisen jälkeen tapahtuu valaistuminen, jonka kokki on suunnitellut: ja ihastus nousee keiton ääreltä, no  mutta tämähän on…

Tällä kertaa karhunlaukan tunnistaminen tapahtui surkean oloisessa, tupakansavuisessa pikkukuppilassa. Lounas-annoksen nimi oli paistettua kuhaa ranskalaisilla perunoilla. Runsaiden kuhafileiden ylle oli valutettu voikastike, joka oli maustettu juuri tällä villiyrtillä, tällä, joka laittaa sielun laulamaan. Tuntui kuin kuppilan tupakkarinkikin olisi ollut puoli tuntia savuttamatta – ja  kokin temppu toimi taas. Älä mainitse karhulaukkaa, anna ruokailijan yllättyä, koska niin tulee parhaat tipit.

Ja kiitos myös maaperälle, jonka juurista nousee viiniköynnös. Erityisesti Grüner Weltliner -niminen rypäle, muodonmuutoksen jälkeen tarjottuna Wienin kahviloissa, paikoissa, jotka ovat kuin tehtyjä lukemista ja hyviä kirjoitushetkiä  varten. Valkoviini on kuin skumppa, se ei vie huomiota itseensä kuten punkku, vaan antaa ajatusten kuplia. Kiitos niille muutamien lasillisten aiheuttamille sysäyksille hyvissä alkuillan paikoissa: Cafe Alt Wien, Cafe Jelinek, Cafe Rathaus. En mainitse sitä paikkaa, jossa oli hyvää valkkaria, mutta sietämätön ja häiriköivä tarjoilija.

Erityisesti kiitän itse maaperää, joka on satojen vuosien ajan jaksanut työntää rypälettä. Sitä se työntäisi yhä, jos vaan juuret pysyvät elossa.

Miten meidän tulisi elää tämä loppuaika, kun suuri lajien kato alkaa olla jo totta, vaikka sitä ei tunnusteta. Haluaisin elää lähellä maata, mitä sitten tapahtuukin. Ehkä pelastus on maaperässä, juuristojen, sienirihmastojen ja bakteerien yhteistyössä. Ja jos pelastusta ei ole, elämänmuotomme lamaantuu ja minä, sekä suuri osa meistä painuu pitkälleen maahan.

Karhunlaukka on villiyrtti, joka elää Suomessa vain eteläisillä alueilla. Olen jo kahdena vuonna yrittänyt kasvattaa sitä siemenestä, mutta idätys vaatii kovin tarkkaa kylmän ja lämpimän vaihtelua, niin että en ole onnistunut.

Wienerwaldin tienoilla, suojelualueen ulkopuolella, kaivoin maasta muutamia karhunlaukan sipuleita ja tungin ne takin taskuun. Nyt ne kasvavat ruukussa ja voivat erinomaisesti, mutta talvesta selviäminen on niille epätodennäköistä.

?

Wienin kevät 1938

Wienissä oli tapahtunut paljon sinä keväänä, ja sitten maaliskuussa tapahtui ”Anschluss” ja Hitler tuli tervehtimään vanhaa kotikaupunkiaan. Wienin arjalaistaminen oli jo pitkällä. Niin tapahtui myös kahviloissa, kuten yllä olevista vaaleista, teräväpiirteisistä hahmoista voi päätellä. Kevääseen 1938 mennessä yksikään juutalainen ei enää omistanut kahvilaa Wienissä, lailliset varkaudet suoritettiin tehokkaasti ja ansioituneet natsit kahmivat omaisuutta.

Kevät tuli myös wieniläisiin siirtolapuutarhoihin, paitsi että juutalaisilta oli viety palstat. Aivan toiset ihmiset keräsivät satoa heidän edellisenä syksynä talvikuntoon laittamistaan parsapenkeistä.

Juutalaisia oli paennut Itävallasta jo koko talven ajan, kunnes viimeisenä yönä ennen ”Anschlussia” 13.3. 1938 vallalla oli jo täysi paniikki. ”Meillä ei ole enää Itävaltaa. Hitler otti sen”. Marjorie Perloff muistaa nämä äitinsä sanat. Heidän perheensä oli Wienin ylempää keskiluokkaa, kulttuuriperhe, ja täysin itävaltalainen. Marjorien isä piti mielellään kansallispukua: tirolilaisia nahkahousuja ja vihreää takkia.

”Meillä ei ole enää Itävaltaa” ilmaisee äidin surua. Luen Marjorie Perloffin muistelmateosta The Vienna Paradox (2003). Hänet tunnetaan eräänä johtavista avantgarden ja runouden tuntijoista. Perloff on kasvanut New Yorkin wieniläispakolaisten yhteisössä, hänen vanhempansa olivat osa kulttuuripiiriä, johon kuuluivat mm Adorno ja Schönberg.

Marjorie ei muista Wienistä paosta paljoakaan. Hän oli silloin kuusivuotias tyttö nimeltä Gabriele Mintz, ja hän puhui vain saksaa. ”Nyt me opettelemme englannin” sanoi äiti, ja lapset aloittivat esittämällä näytelmäversiota Punahilkasta. Olihan se tuttu Grimmin satu, mutta pahaa sutta ei kukaan halunnut kohdata.

Hitler oli keväällä 1938 palannut kaupunkiin, josta hän oli aikoinaan löytänyt arjalaisuutta vaalivan järjestön. Se järjesti jo silloin puhdasrotuisia avioliittoja.

Kun Hitler saapui kunniasaatossa Wieniin, iloisia natsimieliä riitti hurraamaan ja lippuja heiluttamaan. Vangittuja juutalaisia oli komennettu polvilleen, heistä oli tehty konttauspartioita: harja ja ämpäri kädessä heidät oli pakotettu puhdistamaan Wienin katuja – samaan aikaan kun hirviö saapui kaupunkiin.


Kontalleen komennetut ihmiset ovat pukeutuneet parhaisiinsa, en tiedä onko heidät komennettu pukeutumaan – vai oliko se heidän hiljaista kapinaansa. Katuvierillä seisoi kaupunkilaisia pilkkaamassa heitä.

Nämä ovat kuvia, joita wieniläiset häpeävät nyt.

Huopikkaat, kevyt mieli ja se pehmeys

Lumen keskellä eläminen on niin kaunista, aivan kuin komediassa, joka sijoittuu metsäkämpälle Neuvostoliittoon.  Talvi on kuohkea, metsätyöläiset ovat iloisia eikä kellään ole kylmä. Tällaista unelmaa mekin tarvitsemme, ehkä kaikki tapahtuu hyväntuulisen Pakkasukon maailmassa: talvi on tuossa komediassa se suuri ystävällinen.

Sieltä se Venäjän Heidiksi kutsumani nuori nainen astahtaa ulos metsäkämpästä, ja kaikki on niin intiimiä lumen kanssa. Sen sijaan, että lunta olisi sysitty pois, tässä komediassa sitä on haalittu ympärille.

Lavasteen omainen lumi vielä korostaa sen käyttöä osana unelmaa: kuinka runsaasti tätä suurta kuohkeutta onkaan. Sitä on myös ripautettu jokaisen näyttelijän karvalakille ja olkapäille.

Heidi on lähdössä hakemaan vettä lähteeltä, kaksi emaliämpäriä sekä korento on hänellä mukana. Korento on nerokas yksinkertainen tanko, jonka ansioista täydet vesiämpäritkin tuntuvat keveiltä. Kuinka hilpeästi ja jalka kevyenä Heidi kirmaisee lumessa.

Mieli on kevyt, sydän on leikkituulella ja huopikkaat jalassa aivan kuin hehottaisivat Heidiä lumihankeen. Huopatossut, nuo isot ja ilmavat pakkassään kengät ovat kevyet kuin villasukat.

Ja kun Igoriksi kutsumani mies juoksee Heidin luo, sekin tapahtuu lähes lentäen. Sopivan jyrkkä alamäki antaa pitkän askelen, ja siivet huopikasjalkoihin tulee lumesta, joka pöllyää hänen jalkojensa ympärillä. Sitten kinastellaan hellästi, lumen pyyhkiminen toisen päältä antaa syyn olla sylityksin.

Miten mukavia ovatkaan kaikki nämä pehmeät, pörröiset vaatteet: niitä tarvitaan mahdollisimman paljon suhteen alkuvaiheessa. Turvallista läheisyyttä,  sitä seksuaalisuutta jolle on olemassa vain suu, silmät, nenänpää  ja hymyt. Heidi on löytänyt ison pehmolelun.

Suuri ystävällinen lumi tulee lähelle ja pöllyää heidän ympärillään.

Hiihto loskassa, pelko ja väsymys 1916

Kohtaamme vaativan talvikauden Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian alkusivuilla, kun meidät viedään vuoteen 1916 Lapin liepeille, Pohjois-Ruotsiin. Vastaavia talven kokemusten kuvauksia kirjallisuudessa olen käsitellyt Pakkaskaunis -sikermässä (2018).

Ekmanin teossarjan ensimmäisessä osassa, sen avauskohtauksessa 6- vuotias Kristin kulkee yksin, peloissaan iltapimeällä kirpeässä pakkasessa ja kohtaa pelottavan ukon.

”Oli ankara pakkanen, tähdet tuikkivat neulanterävinä korkealta. Minä pelkäsin kuusimetsää, joka kohosi tien kummankin puolen. Lumitaakka painoi oksia alas ja puiden sisällä oli mustaa. Vielä pahemmin aloin pelätä kun sillalla oli varjo.”

Ekman talvisissa kuvausissa henkilö heitetään vaaralliselle tai pelottavalle matkalle, ja luonnon keskellä hän saa tuntea olevansa pieni ja avuton. Sitten tämä avuttomuuden tunne muuttuu ulkoiseksi, konkreettisesti uhkaavaksi mieheksi, jota tyttö tai nainen haluaisi paeta. Tässä lapsuus -kohtauksessa pelko muuttuu riemukkaiksi tunteiksi, kun pelottava hahmo paljastuukin Kristinin saamelaiseksi enoksi. Miten heleäksi pakkasyö muuttuukaan.

Luonnon keskelle ilmestyvä pelon aihe, jokin kammottava jota ei voi paeta tuntuu olevan Ekmanin suosima tapa muuttaa pakkasyö tai lumiräntä tunteeksi. Sudentalja -trilogian päähenkilö Hellevi kokee samantapaisen pelottavan hahmon rämpiessään suksineen jäällä lumirännän nujertamana:

Tuisku muuttui kaatosateeksi Hillevin lykkiessä kylää kohti. Hän sauvoi minkä vesikeliltä pääsi, mutta sukset takertuivat kerran toisensa jälkeen lumipöpperöön ja kengät luiskahtelivat mäystimistä. Hän alkoi olla näännyksissä ja hänen oli pakko taas levätä, roikkuen koko painolla sauvojen varassa. Metsäiset vaarat kylän takana kohosivat suhruisina väräjävässä veden ja ilman välimuodossa. Omasta mielestään hän ei ollut päässyt juurikaan lähemmäs , vaikka oli sauvonut itsensä kuolemanväsyksiin.

Hillevi hiihtää rättiväsyneenä ja peloissaan järven jäällä. Olemme vuodessa 1916, Pohjois-Ruotsin rajaseudulla, Nuori Hellevi on aloittanut juuri kätilön työt, puoliväkisin hän oli tunkeutunut löyhkäävään pirttiin, löytänyt synnytystuskissa olevan tytön, ja onnistunut pelastamaan tämän mutta ei lasta. Tässä mielentilassa hän hiihtää kohti kotia, kun hänen pelkonsa saa konkreettisen muodon:

Silloin hän kuuli takaansa koiran haukkua. Hän lähti taas lykkimään niin lujaa kuin pääsi. Mutta haukku läheni. Lopulta hän jo näki mustan koiran, kun vilkaisi olkansa yli. Koira haukkui juostessaan, eikä aikaakaan kun Hillevi sai sen kannoilleen ja tunsi sen repivän hametta. Hän yritti puolustautua sauvalla, mutta siitä koira kävi vain entistä äkäisemmäksi ja hyppi häntä vasten ja repi oikeanpuoleista takinhinhaa.

Hillevillä on takana hirvittävä kokemus pimeässä ja ikkunattomassa savupirtissä. Synnytystä tekevän tytön isä oli uhannut häntä kirveellä, vienyt hänen muistiinpanonsa.  Hillevi oli väsynyt ja kaikki pelot tuntuivat tavallista voimakkaammilta. Koiran silmätkin tuntuivat valtavilta:

Ensin koira näytti vallan kamalalta, koska sillä oli isot valkoiset silmät, jommoisia hän ei ollut ikinä nähnyt koiralla. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin kaksi valkoista täplää turkissa silmien yläpuolella. Hän sohi koiraa sauvalla ja saikin sen tanssahtelemaan vähän kauemmas. Mutta nyt hän kuuli huudon ja hänen takanaan rahisivat ja lätisivät jonkun sukset. Koira näytti asettuvan hiukan ja tyytyi juoksemaan puoliympyröitä hänen ympärillään yhä haukkuen.

Hillevi ei pysähtynyt. Painoi pään harteiden väliin ja sauvoi kaikin voimin. Mutta äkkiä hänen rinnalleen hiihti mies ja viisti poikittain eteen niin että Hillevi törmäsi.

Tähän hetkeen kiteytyvät Hillevin kaikki pelot: hän on yksin suksineen keskellä tuiskua järven jäällä, on aivan mahdollista että pirtin vihainen ukko on seurannut häntä kirves kädessään.

Hän oli mies, jota sanottiin Villeksi. Hän vain ojensi kätensä. Eikä Hillevi voinut tehdä muuta kuin sen minkä teki. Koska pelkäsi miestä.
Koira jolla oli valkoiset silmätäplät, seurasi miestä tämän kääntyessä sauvomaan kohti Lubbenia.”

Kerstin Ekman, Herran armo, Sudentalja I-osa 2002, 89 suom. Pirkko Talvio-Jaatinen).

Katso myös. Henna Pääkkönen: Marginaalissa vai maailman keskipisteessä? Pohjoisen representaatioista Kerstin Ekmanin Vargskinnet -trilogiassa (pro gradu Oulu 2015)

Kölnin hierarkinen karnevaali

Karnevaalissa heitetään tittelit pois, ja kaikki on hauskasti mullin mallin, paitsi Kölnissä.

Kölnin karnevaalissa  herrasmiehet soitimella luovat karnevaaliin horjumattoman eliitin, vuodesta toiseen. Vuonna 2016 Kölnissä uudenvuodenyön juhlien katastrofissa siirtolaismiehet kokoontuivat samanlaisiin miesryhmiin ja ahdistelivat juhlivia naisia. Tämän seurauksena karnevaali-etiketti tuntuu muuttuneen siten, että naisten fiiliksiä ja juhlimistapaa kuunnellaan enemmän. Flirtti on sallittua, suudelmia suositaan, eikä toksia kosketella ilman suostumusta. Tämän lisäksi muistutetaan pettämisen vaaroista.

Niin, naiset ovat saaneet osallistua Kölnin karnevaaliin vasta 1973 vuoden jälkeen. Tosin jo silloin, kun Punaiset ja Siniset Funke Jackit etenevät loistavana osastonaan kulkueessa, ja heittelevät ilmaan siroa miestä naiseksi pukeutuneena, niin naisyhdistykset jakoivat ilmaiseksi kansalle leivoksia ja snapseja.

Kölnin karnevaalin tiukka hierarkia on miesten keskeinen: korkeimpana on Frakkiin oikeutettu festivaalikomitea, ja sen prinssi. Sitten tulevat Uniformut – eli punaiset ja siniset sotilasasut, jotka polustivat Kölniä 1790 -luvulla.  Porvariston ansioitumisen mukaiset miesten hierarkiat seuraavat sitten.

Ruusumaanantain kulkue on aina ollut konservatiivinen, ja aivan kuin se olisi aina oirehtinut, sekä esittänyt huomaamattaan hyvin jyrkkää eroa kulkueeseen kuuluvien instituutioitten ja yhdistysten, sekä järjestäytymättömänä vellovan kansalaistason välillä. Silti kulkueeseen kuuluu poliittisesti varsin hillitön satiiri, tosin kun sitä seuraa pitempään, niin voi aavistaa kuinka niissä vallitsee täsmälleen sama säännöstö kuin massamedian pilakuvissa – Ralf Königin pilailujen henkeä ei sallita. Ruusumaanantain 2018 pilakuvapatsaat kertovat omaa kieltään.

Kölnin karnevaalin virallinen pääjuhla on Ruusumaanantain (Rosenmontag) kulkue, muutaman päivän jälkeen onkin sitten vaihtoehtoväen Haamukulkue, jossa ei Funke Jackeja näy. Se on monikulttuurinen ja kirjava, tosin sateenkaarikuplan alla.

Olla kaukana metsässä, se tunne

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.