Näkökyky paranee pimeässä

Hyvää pimeää, toivotan, laajalti hyvää ja häiriötöntä hämärää vuodenaikaa

Tasainen hämärä on parasta, luen aiheesta näkökykyyn liittivän perustelun. Jos silmiin sattuu paljon valoja, on vaikea hahmottaa eteensä. Ja vaikka valo ei pistäisi suoraan silmiin, niin ympäristössä voimakkaat erot kirkkaan ja hämärän välillä haittaavat näkemistä. Katuvalojen alla kulkeminen merkitsee jatkuvaa vaihtelua hämärän ja valaistun välillä. Tästä johtuu, että katuvalojen välillä näet oikeastaan huonommin kuin ilman valoja. Usein siis tasainen pimeä on parempi, kuin valon ja pimeän vaihtelu.

Miksi pimeässä näkee paremmin ? Jos silmä saa sopeutua rauhassa hämärään, se itseasiassa avautuu. Jos kuljet hämärässä, niin kaukanakin olevat valot haittaavat silmän sopeutumista. Vaikka ne eivät valaise, ne aiheuttavat kontrasteja ja häiritsevät.

Toinen syy, miksi pimeässä näkee paremmin, liittyy silmien rentoutumiseen. Kun siirryt pimeään, silmä laajenee ja avautuu. Se sopeutuu niin, että pimeässäkin ympäristössä näet hyvin.

Ihmissilmällä on kyky sopeutua hämärään, vaikka se ei ole läheskään sitä, mitä yöllä tai hämärässä liikkuvan eläimen näkökyky on. Kun iiris suojautuu ja pienenee valossa, sen pupilli supistuu. Mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaisemmaksi. Näin tapahtuu, kun katseen annetaan rauhassa sopeutua hämärään, jota valopisteet eivät haittaa. Pimeässä näemme itse asiassa melko hyvin, ja se onkin hämärää.

Paul Bogard: The End of night -referaattia

Entä sienirihmastot, kuinka voitte ?

En tiedä olenko koskaan nähnyt suppilovahveron rihmastoa. Ovatko ne niitä valkoisia rihmamöykkyjä, joita on sammalen alla kunttakerroksessa ? Vai ovatko ne ruskeita, yhtä kätkeytyviä kuin suppislakit. Olisipa lumoavaa, jos ne sattuisivat olemaan kullankeltaisia, kuin suppisten jalat. Juuri näille syksysienille, samoin kuin lahottajasienille nämä pitkäksi venyneet, lauhat syksyt voi olla hyväksi. näille kylmän kanttarelleille, kuten suppiksia kutsutaan. Ehkä suppilovahveroiden rihmastot eivät kylmästä säikähdä, nuo kylmän kanttatellit. Kanadassa niitä kutsutaan kylmän kanttatelleiksi tai talvisieniksi. . En tiedä, luulen että pitkät syksyt ovat otollisia niiden rihmastoille.

Suvun harvennusmännikössä, Etelä-Pohjanmaalla, kulkiessani en löytänyt suppilovahveroita, en edes vakiopaikalta. Etsin sieniä, mutta en kerätäkseni, vaan löytääkseni rihmaston merkkejä, ja lupauksia metsän terveydestä.

Suppilovahverot ovat mykoritsoja, puuston terveydestä huolehtivia symbioosisieniä. Sain selville, että ne kuuluvat siihen kuuluisaan metsäpohjan kommunikaatioverkkoon, joka on mullistamassa käsitystämme metsästä. En tosin tiedä, näitä sienijuurten eroja. Toiset vierailevat solujen sisällä, suppiksen rihmat hakeutuvat vain solujen väleihin. Samalla sain selville, että lähes kaikki metsäsienet ovat mykoritsoja, tietenkin kaikki ovat symbioosissa puitten kanssa.

Suppilovahverot näyttävätkin siltä, kuin ne oisivat osa metsän piuhastoa. Jos satut astumaan suppisesiintymän päälle, huomaat sen, olet polkenut sammalikkon kätkeytyneitä keltaisia johtoja. Ja kun nostat sienen, saat varmistuksen: lakki on kuin sammunut merkkivalo, ja sienivarren multainen pää rihmoineen näyttää irti repäistyltä sähköjohdolta.

Mutta missä kunnossa juuri tämän harvennetun männikön sienirihmastot ovat ? Onko siellä enää suppilovahveroiden rihmastoja, onko siellä merkkejä muistakaan mykoritsoista ? Onhan tämä palsta niin sanottua jatkuvan kasvatuksen metsää. Juuri siltä kannalta, ja kilpailussa avohakkuupolitiikkaa vastaan, on sitä parempi, mitä pikemmin sienirihmastot palaavat ruokkimaan puita ja tekevät metsästä terveen ja voittoisen.

Elättelen toivoa, muovikassissa on mukana muualta keräämiäni suppilovahveroita. Kylvän niitä toiveikkaasti tänne. Tosin kukaan ei ole onnistunut kasvattamaan suppiksia. Sikäli tämä on epävarmaa puuhaa, ihminen ei saa metsäsientä tulemaan haluamiinsa paikkoihin. Pois minusta sellainen halu hallita luontoa. Kylvän sinne pelkkiä ehdotuksia, tarjoumia. Tosin suppisten kylvämistä viisaampaa voisi olla kesäinen kastelu, ja joidenkin sammalikkojen suojaaminen kuivuuskausilta – tai metsäojien tukkiminen.

Tuosta suvun metsän harvennushakkuusta on muutama vuosi. Koska olin hyväksymässä sitä, seurailen nyt metsän toipumista. Yhteydet taitavat hieman pätkiä tälläkin palstalla – niin kuin kaikkialla hakatuissa metsissä. Rihmastoja pirstoutuu ja metsästä katoaa joksikin aikaa puita vahvistavat, niiden kanssa symbioosissa olevat sienet.

Heikentyneillä rihmastoilla ei ollut juurikaan voimaa fruittailla näkyviä sieniesiintymiä. Symbiosikumppaneita on kadonnut, mutta uskon että pieniä rihmastojen alueita on sammalikoissa, siellä täällä. On täysin mahdollista, että rihmastot palaavat vielä. Aikaa se voi viedä, varsinkin kun auringonpaahteiset kesät kuivattavat pahasti koneen tallomat alueet. Rihmasto ei vielä ole päässyt kasvamaan, eikä luomaan suhteita jäljelle jätettyihin mäntyihin.

Olen lukenut, että metsäsienet kuuluvat siihen kunkin metsäpalan kokoiseen, maanalaiseen piuhastoon, mykoritsoihin jotka jatkvat sitä, minkä puiden juuret aloittavat. Juurten kuljettamat maaperän nesteet ja ravinteet tulevat suurelta osin rihmastoista. Ilman mykoritsojen apua jokainen puu tarvitsisi paljon isommat juuret. Mykoritsojen avulla metsä voi olla tiheä, kaikkien puiden ja sienten symbioottinen yhteisö. Suppilovahverokin saa kumppaneiltaan koivuilta ja männyiltä fotosynteesituoteita – ja koska se tarvitsee terveitä puita, se pitää ne terveinä.

Tuttujen metsäsienten rihmastot pitävät silti metsäpohjan rikkoutumisesta, rihmastojen katkeilusta. Siksi ne ovat tuttuja ja ikään kuin symbioosissa meidän sienestäjien kanssa. Kun tulen pois harvennetusta männiköstä, menen toiselle puolen metsätietä. Siellä on liikuttu omalla tarktorilla puita poimien, siellä on aina ollut runsaat ja monipuoliset sienikasvustot, ja huomattavan terveet sekä tuuheat havustot.

Vadelmia kertyy kämmenelle

Olen varsin nopea ja rutinoitunut vadelmanpoimija. Puutarhavadelma koulutti minut sellaiseksi. Kerään marjat ensin kouraan ennenkuin kumoan ne astiaan. Villivadelmienkin kerääminen kämmenelle toimii, koska vadelmat ovat pieniä.

Arkisen, nopean ja ehkä ahneen poimimisen ohella olen huomannut, että marjojen kertyminen kämmenelle tekee minut jostain syystää hyvin tyytyväiseksi. Se on välitöntä tyytyväisyyttä, eikä sitä että saan paljon vadelmia.

Kun olen poimija, en näe vadelman läsnäoloa. Asetelmamaalauksissa se nähdään: aineena vadelma on aina ollut suosittu marja, sen punaisuudessa on jotain ruusumaista, sen pinta on erityisen herkkä ja ilmaiseva. Taiteilija – meditoidessaan vadelmia – tuntuu tuovan esille juuri sitä, mikä arkipoimijalta katoaa keräämiseen.

Asetelmat ovat yleensä pysähtymisen kuvia; niiden still-life tilanne, katoava hetki, sopii mainiosti vadelman hetkeen. Siihen on tartuttava tuoreena ! Vadelmassa on runsaasti mesimarjaisia aromeja, jotka katoavat pian poimimisen jälkeen.

Luin taide-artikkelin, jossa aiheena oli vadelma ja suojahanska. Hämmästyin huomatessani George Henry Hallin maalauksesta Raspberries and the Gauntlet (1868) kuinka vadelmat olivat ritarin suojahanskassa kuin kämmenellä.

Aggresiivinen sotahanska oli kääntynyt palvelemaan vadelman keruun asiaa. Tulkinnassa Hallin maalaus liitettiinkin pasifistiseen linjaan, jossa aseet taotaan auroiksi. Rautanyrkki on maalauksessa muuttunut kämmeneksi, kääntänyt pehmeän puolensa esiin ja lepää metsän sammalella tuoreita, tuoksuvia vadelmia varten.

Asetelmasta voi lukea tarinan ritarista, joka on kääntynyt hurmeiselta verikentältä vattupusikkoon ja löytänyt sieltä onnen. Mutta aivan kuin haamukuvana, vadelmissa on vastapulppuavan veren tuore puna. Ja miten helposti vadelmat murskautuvat, jos hanska puristetaan nyrkkiin.

Vadelmapensaan lypsäminen

Vadelmien poiminta muistuttaa eräänlaista marjapensaan lypsämistä. Tämä lypsäminen on nyppimistä, parhaimmillaan koskettelua. Herkästi putoavien marjojen poimiminen ei onnistu kovin ottein, ei pensaaseen tunkeutumalla eikä oksia heiluttelemalla, siten marjat vain putoavat maahan.

Toisaalta kokemattomat poimijat- he seisovat pensaan äärellä ja keräävät marjoja astiaansa yksitellen – huomaavat vain ne vadelmat, jotka nähdään ylhäältä päin. He eivät huomaa, miten paljon pensaalla on annettavanaan.

Kokenut vadelman poimija kumartaa ja kättelee, taipuu lähes suutelemaan oksan kärkiä. Näin ritari toimisi vadelmia poimiessaan. Tällaista kuvausta majesteettisen pensaan luokse tulevan ritarin kuvausta voisi jatkaa, kertoa kuinka poimija polvistuu, luo katseen ylös sekä ottaa vastaan runsaat lahjat. Saajan koura täyttyy marjoista, jotka hän kumoaa suojahanskaansa. Mutta ojentaako hän kouransa heti uudestaan ?

Seuraavaksi tämä majesteetti puhdistetaan rutiköyhäksi, siksi lypsäminen tuntuu osuvalta vadelman poiminnan kuvaukselta. Ja voihan olla, että tuo majesteetin edessä kumartumisen elekin tehdään nimenomaan lypsäminen mielessä.

Kun vadelmapensasta lypsetään, peukalon-etusormi-otteella poimija tarttuu vadelmaan. Pensas pudottelee nännejään. Se pitää kiinni vain kypsymättömistä marjoista, mutta kypsät irtoavat pelkästä kosketuksesta. Marjat ovat vieneet kaikki vadelmapensaan voimat, ja heti kun vadelmat irtoavat kiinnikkeistään, pensas alkaa vahvistua. Vadelmien lypsäminen helpottaa pensasta.

Arkinen kuvaus siitä, miten paljon marjoja on, miten ahkerasti poimija työskentelee, kadottaa läsnäolonsa vadelman suhteen -sen, mitä maalauksesta välittyy. Ahkera poimija kohtaa vadelmapensaan tuloksen ja työpanoksen kannalta. Ja vaikka poimijan koura täyttyy yhä uudestaan; ja vaikka hän vie lähes kaiken, silti talouslaskelma ei tavoita sitä täyttyvien kourallisten kokemusta.

Ansaintalogiikan sijaan vadelmapensasta ja kukkuraista kämmentä tuleekin kuvata ihmetellen ja tietämättömänä, samalla kokeneesti ja kaikkea tietoa käyttäen.

Huomaavaisuus on marjan poimintaan sopiva tapa, siihen kuuluu huomaaminen: kaikki mikä edistää marjojen huomaamista lehtien joukosta. Siihen kuuluu marjan värille tarkentunut katse, ja pensasmarjojen kohdalla varovainen oksien liikuttelu. Erityisen antoisaa on kuitenkin marjapensaan alle kumartuminen ja polvistuminen, sillä huomaavainen näkee parhaiten.

Poimija on paikallaan ja vain kädet liikkuvat. Lapset ja nuoret tunnistavat tämän liikkumattomuuden ja inhoavat marjanpomintaa. Mutta poimija on keskittyneenä toimeensa, taipuneena vadelmapensaan puoleen aivan kuin hyväilisi ja koskettelisi jotain, jonka oksat jännittyvät ajoittain, mutta joka muuten on täysin rento.

Kun marjat vierähtävät kämmenelle, ja niitä kertyy kourallinen … niin, se on seikka, jota haluaisin kuvata yhä uudelleen … kun marjoja kertyy kämmenelle.

Nancy Strow Sheley: Taking Up the Gountelet: George Henry Hall’s Raspberries.
American Art.Vol 19. No3 (Fall2005) pp. 82-91.
https://www.jstor.org/stable/10.1086/500233

Julkinen oleminen uimarannalla

Helle pysäyttää ajan. Tiesit sen heti aamulla, kun avasit parvekkeen oven, eikä tuuli ollut vielä herännyt ja ilmassa oli lupausta. Ei suunnitelmaa, olihan rantaviltti, juomista, uikkarit ja pyyhe jo valmiina. Arvelit, että iltapäivällä saattaisit löytää itsesi uimarannalta. Loikoillen antaisit helteen, liikkumattoman taivaan ja horisontin pysäyttää ajan. Voisit antaa päivän pysähtyä ja nyt-hetken olla nyt.

Niin, olla yleisellä uimarannalla, olla osa rantayhteisöä, joka kestää vain tämän iltapäivän. Löydät tontin ja asutat sen muutaman tunnin ajaksi, sen jälkeen paikan voi ottaa jokin toinen, eikä se haittaa. Vai vievätkö ihmiset toisiltaan tilan ? Onko ilmapiiri muuttunut, eivätkö ihmiset mahdu enää samaan maailmaan?

Pelkkä ajatuskin on naurettava, ja outoa olisi, että kaikki eivät muka olekaan tervetulleita yhteisille uimarannoille. Et voi jättää lepotuolia ja auringonvarjoa hietikolle odottamaan huomista. Sellainen kuuluu vain yksityisille rantapaikoille. Niissä taas on se huono puoli, että siellä ei ole toisia eikä tuntemattomia ihmisiä. Tämä viittaa siihen, että me emme vie toisiltamme tilaa, vaan luomme maailmaa toisillemme.

Yleinen uimaranta on niin demokraattinen, kaikenlaiset kehot esiintyvät siellä lähes alastomina. Vaikuttaa siltä, että edes täydelliset kropat eivät olisi toisia arvokkaampia, noteerattuja toki, mutta pakostakin vain osana laajaa kehopositiivisuutta. Hyväksyvä suhtautuminen ihmisruumiiseen sellaisenaan on yleisten uimarantojen lähtökohta. Se tuntuisi vallitsevan niin hyvänä, ja niin syvällä mieltymyksen perustassa, että mikään ei uhkaisi sitä.

Tosin tästä ollaan eri mieltä. Puhe rantakuntoon laittautumisesta sisältää nykyään ehkä vaativampia äänenpainoja kuin aiemmin. Viikonvaihteen (19.6.21) Der Standardin uimaranta-aukeama keskittyi ruumiillisen rantakunnon kysymyksiin. Kyse oli erityisesti naisruumiiseen kohdistuvista vaatimuksista uimarannoilla, joita tuossa artikkelissa käsiteltiin. Tosiaan artikkelissa erotellaan ja kritisoidaan näitä vaatimuksia, mutta kumman tarkasti eroja tunnistavalla silmällä. Vaikutti siltä, että kehopositiivisuus, johon yksi teoksista keskittyi, ei esiintynyt ollenkaan niin itsestäänselvänä ja myönteisenä, kuin mitä se tuntuisi rannoilla vallitsevan.

Ilman muuta yleiset uimarannat ovat julkisen näyttäytymisen tiloja, ja sellaisena ne kuuluvat jokaiselle. On hauskaa, että uimaranta näyttämönä keskittyy yleensä veden rajaan. Ei ole ehkä sattumaa se, että kuivan hiekan ja matalan veden kohtauspaikka on muodostunut näyttämöksi. Siinä ihmisruumis kohtaa elementin.

Ja voi tuota veden kohtaamisen herättämien eleiden määrää, kiljahduksia, säpsähdyksiä, roiskuttelua, eleetöntä laskeutumista. Ja voi tuota kastumista, tuota vedestä nousemisen, kahlaamisen, hyppelyn määrää – kukin elehtii omalla tavallaan. Yleisellä rannalla tapahtuva julkinen uimaan meno sisältää aina viattomuutta. Koskaan se ei ole pelkkä esitys, sillä vesi on elementti, joka värähdyttää aina.

Rantajulkisuus on lyhyttä, hetkittäistä ja usein anonyymiä ruumiillisuutta. Ad hoc –rantayhteisöt, ja niiden näyttämöt, syntyvät päiväksi kerrallaan. Öisin ranta on lähes tyhjä, ja seuraavana iltapäivänä sinne taas syntyy uusi näyttämö. Me olemme olentoja, jotka haluamme tulla nähdyksi.

Lähes klassinen uimarantatutkielma liittyy Marc Augen ei-paikkojen antropologiaan: ”Ort den wichtigen Nichtigkeit” 1995 esseen nimi viittaa yleiseen uimarantaan tilana, jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja merta. Uimaranta on hänelle ei-paikka, kuten surpemarketti, lentokenttä. huoltoasema, moottoritie ym.

Auge löytää rannalta lukuisan määrän statuseroja, joita pystytetään rantanäyttämölle. Aurinkotuolilla ja varjolla voi ehkäpä tehdä paljon, rantakuntoisella kropalla vielä enemmän, jos se on osa varakkuutta. Samalla tavoin myös ”biitsin historia” kertoo statuseroista. Mutta onko se asian ydin?

Tutkijan tarkka silmä varallisuuseroille ei minua kiinnosta niin kuin tuo hetken yhteisö – siinä ei ole mitään pysyvää, mihin varallisuutta rakentaisi. Ad hoc – yhteisössä kaikki nuo erot ovat naurettavan pieniä suureen elementtiin verrattuna.

Marc Auge kuitenkin näkee toisin, ja sanoo: ”Mitä lähempänä luontoa, sitä jyrkemmät erot ihmisten välillä.” Kuitenkin hänen mukaansa aurinko ja luonnon elementit luovat uimarannalle olennaisen alueen, jossa ei ole varsinaisesti mitään. Vaikka rannalla oleskelija näyttäisi palvovan aurinkoa, vettä ja kehoaan, Auge ei usko että se olisi todellista. Onko tosiaan niin, että veden ja auringon sijaan ihminen arvostelee vaan toisia ja hakee statuseroja ?

Toisaalta ajan hidastuminen uimarannalla. Tapa kuinka Auge puhuu siitä, ei tunnu sopivan statuserojen havainnointiin. Se, miten arkinen ajankulu liukenee ja lähes pysähtyy rannalla, sanoo Auge. Pitkälleen asettuminen, taivaan alle, veden äärelle, mitään erityistä tekemättä hidastaa ajan tuntua. Tästä eteenpäin aika sovittautuu vähitellen kunkin temperamenttiin, uneliaisuuteen tai toimeliaisuuteen. Aikaa on runsaasti, mutta se on harha koska pian aika on mennyt.

Yleisille uimarannoille siis ! Siellä jokainen voi viettää kiireetöntä aikaansa ja elää päivää tarpeidensa mukaan mutta kartuttamatta omaisuuttaan. Jokaisella on rantaviltin kokoinen alueensa. Ympärillä satunnainen yhteisö, jossa vain ollaan, vaatimatta sen kummempaa yhteistöllisyyttä, edellyttämättä yhteishenkeä. Yhteisiä arvoja ei vaadita – korkeintaan hyväntuulisuutta ja ystävällisisiä eleitä.

On totta, että hakkuuaukioilla kummittelee

Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.

Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.

”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).

Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.

Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.

Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.

En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.

Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.

Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.

Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.

Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.

Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.

Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.

Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.

Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.

Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.

Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.

Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.

Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?

Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.

Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.

Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.

Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.

Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.

Pääskyt nukkuvat ja uusiutuvat lentäessään

Joskus pääskyset kohoavat korkealle taivaan ilmakerrosten päälle, pilvien yläpuolelle ja palaavat sieltä maahan vasta aamulla. Lintujen tarkkailijat havaitsivat tämän jo 1800-luvulla, ja päättelivät että pääskyt nukkuvat siellä. Ilmiölle annettiin nimeksi vesper-lento, illan viimeisiin toimiin viitaten.

Nyttemmin on huomattu, että pääskyt nukkuvat vain toinen silmä kiinni. Se on linnuille tyypillinen tapa levätä ja valvoa samanaikaisesti. Pääskyt sulkevat ilmeisesti vain vasemman silmänsä kun ovat yölennollaan, koska oikeaa silmäänsä se tarvitsee suunnistamiseen. Tähtien asennot ja maan magneettikentät ovat kuulemma pääskyllä niin hyvin tiedossa, että se ei eksy.

Vesper-lentoa on verrattu siihen, miten monenlaiset korkean henkisyyden, korkeakulttuurin, korkealentoisuuden tilat ovat ihmiselle tarpeellisia. Helen Macdonald ei lähde suoraan tällaisiin rinnastuksiin esseessään ”Vesper Flights”.

Hän aloittaa siitä, miten hän lohdutti itseään silloin kun lapsena oli vaikeaa. Häntä kiusattiin koulussa, ja vanhemmat tuntuivat riitelevän alinomaa. Nukkumaan mennessä hän saattoi aloittaa ajattelemalla maan keskipistettä, sitten maan vaippaa ja sitten maan kuorta. Tämän jälkeen hän alkoi kohota ensin toposfääriin, sitten stratosfääriin, mesosfääriin, termosfääriin ja eksosfääriin.

Hän koki olonsa turvalliseksi ajatellessaan itseään lämpimän peitteen alla, näiden tasojen eräässä laskoksessa.

Tiettävästi ensimmäinen pääskyjen vesper-lennon taivaalla nähnyt oli eräs lentäjä II Maailmansodassa. Öisellä vakoilulennolla hän oli noussut pilvien yläpuolelle, ja sammuttanut moottorin, niin että koneen ääntä ei kuulla. Samalla hän oli tähystäjänsä kanssa nähnyt pääskyset. Valkoista pilveä vasten ne piirtyivät kuin joukko mustia ristejä, eivätkä ne liikuttaneet siipiään vaan näyttivät olevan unessa.

Kuva pääskyjen vesper-lennosta tarkentui 1979, kun Luit Buurma -niminen lentäjä ja tutkija seurasi systemaattisesti koko yön, illasta aamuun, kuinka Amsterdamin tienoon pääskyt toimivat. Iltayhdeksän aikoihin ne lensivät meren pinnan tuntumassa hyönteisiä pyydystäen. Kymmenen aikoihin ne alkoivat kohota ja olivat pian näkymättömissä.

Lentokoneestaan käsin Buurma huomasi, että pääskyt lentävät niin, että pysyvät maahan nähden paikoillaan, niin että pääsevät samaan paikkaan laskeutuessaan. Välillä ne etenevät ja välillä ajautuvat tuulessa taaksepäin. 

Buurma huomasi myös, että pääskyt käyvät puolen yön jälkeen alhaalla meren pinnassa pyydystämässä hyönteisiä, mutta palaavat sitten korkeuksiin. Hämmästyksekseen Buurma huomasi myös, että pääskyt nousevat illalla ja laskeutuvat aamulla alas täsmälleen saman valaistuksen aikaan. Kyseessä on siis tietty iltavalon ja aamuvalon hetki.

Buurmanin havainnot ja pääskyjen aivojen tutkimus on poikinut uutta tietoa ja spekulaatiota. Miksi ne nousevat maasta nousevien, hyvin kantavien, lämpimien ilmavirtausten yläpuolelle? Syyksi on arveltu sään ennustamista: tietoa suursäätilasta ja tulevista ilmavirtauksista saa sillä tavoin.

Pääskyt saavat näin myös tarkan tiedon sijainnistaan maapallolla. Ne käyvät ikään kuin säätämässä paikallistietonsa osaksi globaalia kokonaisuutta. Tämä kaikki tapahtuu valveilla olevan oikean silmän ansiosta.

On selvää, että myös nukkuvalla silmällä on tehtävänsä. Jotkut tutkijat arvelevat, että myös pääskyjen uni ja REM -tasolle asettuva aivotoiminta mahdollistaa uuden orientoitumisen, lennon aikana hankittu tieto sisäistetään.

Helen Macdonald ei enää paikanna itseään maapallolle samalla tavoin kuin lapsena. Vaikeina aikoina hän kertoo kuunnelleensa äänikirjoja ennen nukahtamista.

Ja sitten hän sanoo suoraan, miten hyvä on päästä masennuksesta välillä jonkin todella korkean kokemuksen piiriin. Sitten hän viittaa korkeakulttuuriin.

Hän ei rinnasta vesper-lentoa henkisiin korkeuksiin, vaan hän puhuu kohoamisen ja vaipumisen vaihtelusta, niitten seurailusta. Miten äänikirjan puhetta seuratessa mieli lähtee mukaan, irtoaa ahdistuksesta sekä huolestuttavista asioista.

Vaikka pääskyset tarvitsevat yläilmoja, suurimman osan ajastaan ne ovat kuitenkin raskaan ilman alueella ja paikallisissa oloissa hyönteisiä pyydystämässä.

Helen Macdonald: Vesper Flights (202o)

https://www.ts.fi/teemat/1074217448/Linnut+voivat+nukkua+lentaessaan

Kombuchaa mahaan

Miksi juoda varhaiskeväällä mahlaa ? Koska pihassa on koivu ja nojallaan tikkaat, sekä ylhäällä sanko, johon tippuu mahlaa katkaistusta oksasta. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa. Se on puun maitoa,sillä se ravitsee silmujaan ja tekee hyvää myös minulle.

Mahla, siihen ollaan menossa! Nyt kun sokerilimsatkin ovat kehittyneet huimasti ja vain vettä lisäämällä. Voin hyvin kuvitella, että kehityksen huippu tulee olemaan lähes pelkkää vettä, mutta ei aivan.

Olen halunnut, ehkä pelkän snobismin vuoksi, lisätä mahlaan vivahteen juomakulttuuria, hieman hiilihappoisuutta. Taannoin löysin maakellariin unohtuneen mahlajuoman, jossa oli jopa rutikuivan kuoharin piirteitä. Täysin sokeritonta ja sitruunatonta mahlasimaa! Juoma, jonka malhavivahteen tunnistaa vain tarkka maistelija.

Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Olen jo kolmena keväänä tehnyt löytöjä mahlan äärellä, linkit viittaavat niihin elämyksiin.

Tänä keväänä olen edennyt hapatettuun suuntaan kombucha-sienen avulla. Nyt kyse ei ole pelkästä päähän pälkähdyksestä, vaan huomiosta että venäläiset ovat käyttäneet hapatettua mahlaa jossain kylmän raikkaassa keitossa. Ilmeisesti hapanleivän palasen avulla juomaan on levinnyt hieno aromi.

Sitten huomasin, että Eestissä joku virvoitusjuoman valmistaja tarjoaa nimenomaan hieman hapatettua koivunmahlaa. Kaikesta tästä aloin aavistella, että olen todella vanhan juoman äärellä. On monta syytä sanoa, että kyse on käyneen tammanmaidon kevytversiosta.

Nyt loikoilee kombuchasieni 3 l. purkin pohjalla, mutta vapuksi on tulossa kuitenkin mintutteen maustama kymmenlitrainen. Kun maistoin sitä, niin kevyt minttuisuus ja kombuchan tuoma pieni kirpeys lupaavat hyvää.

Mahla on mahhaa varten.

Sulautua kasveihin ja olla yhtä luonnon kanssa – ja psykoaktiiviset aineet

Jos voisin kokea olevani yhdessä kasvien kanssa, kokea lähelläni olevien kasvien tai kasvattamieni taimien elämän, että kokisin ne kanssani elävinä, sellaisena kuin kasvit tietysti ovat. Jos ottaisin taikasientä tai muuta aivokemiaa muuttavaa psykedeelistä ainetta, menisin kasvimaailmaan, niin että egon hälvenemisen ja tajunnan herkistymisen myötä viettää aikaa siinä mikä meillä on yhteistä elävien kasvien kanssa. Vai olisiko kyse hallusinaatioista ja turhista houreista ?

”Kasvinäkökulma maailmaan, sepä se, todellakin! Samalla lehdet silmäilivät minua ja tarkensivat puhtaasti hyväntahtoisen katseensa minuun. Saatoin tuntea niiden uteliaisuuden.. .tunsin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni suorassa yhteydessä kasveihin” (Pollan, 2021, 547)

Useissa teoksissaan kasvien elämään paneutunut tietokirjailija Michael Pollan otti taikasientä, psilosybiiniä, ja koki olevansa suoraan kasvien kanssa kontaktissa. Onko tässä se peruskokemus, joka sai 60-luvun hipit palaamaan luontoon? Kokemus jossa yhteys luontoon merkitsi samalla valtavaa, vihreän myötätunnon ja vegetaarisen rauhantahdon kokemusta.

Ehkä, tai ehkä kyse on tajunnan laajentimiin liitetyistä odotuksista. Ehkä se, mitä koin kasvien kanssa olikin vain se minkä Pollan oli omaksunut Aldous Huxleyn teoksesta Tajunnan ovet. Kasvien myötätuntoinen läsnäolo, Huxleyn suuri kokemus kukkamaljakon kanssa. Ehkä Pollanin tripissä luettu yhdistyi havaittuun, tai ehkä minäkeskeisen mielen syrjäyttäminen mahdollisti todellisen luontoyhteyden.

Psykedeelen aiheuttamissa näyissä ”suuri osa niiden vaikutuksista voi olla ihmisten itsensä aikaansaamaa” sanoo Pollan. Esimerkkinä on Huxley, joka tukeutui itämaisen mystiikan kuvastoon selostaessaan meskaliini-kokemustaan. Buddhalaisen estetiikan värikirjot,symmetriat, taipuvat muodot tulivat 60-luvulla merkitsemään psykedeliaa. LSD-trippi tulkittiin vahvasti orientalistisen mystiikan läpi.

Ainoa mikä minua siinä kiinnostaa on kukkien ja lehtien voimakas ja kaiken täyttävä läsnäolo. Huxley kirjoittaa:

”Nautin pillerini yhdeltätoista. Puoltatoista tuntia myöhemmin istuin työhuoneessani ja katselin tarkkaavaisesti pientä lasimaljakkoa. Maljakossa oli ainoastaan kolme kasvia – täydessä kukassa oleva portugalinruusu, jonka kukka oli vaaleanpunainen ja jonka terälehden tyviä sävytti kuumempi, liekehtivämpi väri. Suuri magnetan ja kerman värinen neilikka sekä kalpea kurjenmiekka, jonka kukinto kohosi murtuneen varren päässä kalpean violettina ja rohkean heraldisena. (Aldous Huxley,29, Ville-Juhani Sutisen suomentamana).

Samalla Huxley vakuuttui ”jokaisessa hetkessä piilevästä alastoman olemassaolon ihmeestä”.

Istigkeit – eikö se ollut käsite, jota mestari Eckhart käytt? Puhdas oleminen. .. kukkakimppu joka loisti omaa, sisäistä valloaan siihen latautuneen merkityksen voimasta… ruusu, kurjemiekka ja neilikka eivät merkitse enempää eikä vähempää kuin sitä, mitä ne ovat – katoavaisuutta, joka kuitenkin on ikuista elämää, jatkuvaa tuhoutumista, joka on samanaikaisesti puhdasta olemassaoloa.” (Huxley 30).

Tuo sama, minkä asetelmamaalarit aikoinaan ilmaisivat kukka-asetelmissaan, katoavaisuutta, pysyvää katoavaisuutta.

Osallistuminen kasvien olemassaoloon, oliko se Huxleulla kuitenkaan sitä? Kohta Huxleyn laajentuneet silmäterät yhtä intensiivisesti kirjahyllyä, kuinka ihmeellisiä hahmoja yksittäisissä kirjoissa on, ja kohta hän syventyy lumoutuneena pöydän jalkaan. Hallusinaatio siis, hourailua, jossa elävän ja elottoman eroa ei tajuta !

Minusta olennaisin Huxleyn kukka -kokemuksessa ilmenee lopuksi, universaali hengitys. Se on jotain, johon vain elollisina katoavaiset osallistuvat yhdessä:

”Jatkoin kukkien tutkiskelua. Huomasin niiden elävässä valossa hengityksen laadullisen vastineen – tosin sen kaltaisen hengityksen, joka ei milloinkaan palaa aloituspisteeseensä eikä vuoroveden tapaan toistu vaan soljuu eteenpäin uudistuvana virtana…” (Huxley 30.)

Kasvinäkökulma maailmaan, ja muuntunut tietoisuuden tila. On tullut harrastettua tätä ”sulautumista luontoon” mutta ei näiden psykoaktiivisten aineitten kanssa. Joskus ruohoa poltellen kesäisessä saaressa, syvän tyytyväisyyden ja kasvillisuuden hyväntahtoisessa seurassa.

Risti vai rosmariini

Heräsin rosmariinin tuoksuun. Kuolleelta vaikuttaneen yrttikasvin runkoon oli ilmestynyt pieniä, neulasmaisia lehtiä. Luulin että kaikki kolme rosmariiniruukkua olisivat kuolleet talven aikana. Nyt tuo pitkään vihreänä pysytellyt näytti aloittavan uudestaan, varren keskiosassa lehdet olivat jo kasvamassa.

Mikä tahansa kuollut ei kuitenkaan herää henkiin, ja vaikka Raamatun kertomus versomaan puhjenneesta oksasta on lohdullinen, se kertoo silti käänteestä jolloin rikas kasvituntemus sai väistyä henkisten ihmeiden tieltä. Versominen on ihme, kuolleen oksan virkoaminen puolestaan on uskonnollinen symboli.

Silti, eräs mukava pääsiäistapa on valmistaa ristinpuu, joka työntää versoa ja vihreää lehteä. Käytännön katoliset koristevat ristin muoviruusuin ja lehdin, parfymoivan sellaisen. Näin korostetaan huomaamatta sitä, miten kasvikulttuurit ovat aivan hunningolla.

Viheriöivän ristin voi hyvinkin tehdä – ja on varmaan useinkin tehty – pajupuusta tai terijoen salavasta. Voisin hyvin uskoa, että lepotilassa jouluna kaadettu salava ja silloin nikkaoitu risti voisi odottaa ulkona niin kauan, että muutamaa viikkoa ennen pääsiäistä sen voisi tuoda lämpimään sisälle. Kyllä se versoisi ja vihertäisi.

Se olisi kevään, ja luonnonuskonnon pikemminkin kuin tämän uskonnon symboli, joka kiusallaankin juhlii kuolemaa keväällä. Ristille naulitun kärsimystä on näin nostettu varoittamaan ihmisessä 0rastavasta vitaalisuudesta.

Rosmariinipuskan herääminen, sen tuoksu, on pieni ihme. Mutta enää en tee sitä virhettä, että jätän talvehtivan yrtin lämpimään huoneeseen. Sen täytyy antaa horrostaa rauhassa jossain viileässä, mutta ei pakkaskylmässä paikassa.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.