Jonkin aikaa villikasvit päästävät ihmisen lähelleen

Monet villiyrteistä ovat parhaimmillaan vain lyhyen aikaa. Kuusenkerkkäviikko oli alkukesästä, juhannukseen mennessä tuoreet kasvustot ovat jo puutuneet. Villiyrtit opettavat oikea-aikaisuutta, ja juhannus on luonnonajan käännekohta. Aika huipentuu ja kesäkasvien luonne muuttuu.

Pelkkä koivun lehtikin on kylpenyt valossa ja syventää nyt vihreäänsä. Ollut auringossa minäkin, vain kasvoissa rusketusta, niskassa ja käsivarsissa. Ihmettelen koivuja, miten tasaisesti vihreä syvenee, se tapahtuu jokapuolelta yhtä paljon, kauttaaltaan.

Villiyrtit poistuvat, kuten Jeanne Simonsin kuvassa

Villiruokaa, kuten nokkosta ja vuohenjuuren lehteä kokkailen paljon näin alkukesästä. Keitän ja paistan, niin villi kitkeryys taittuu. Olennaista on kokemus luonnosta syötynä, ja on aika jolloin villiyrtit ovat sallivia maistajalle.

Villiyrteissä vitamiinien, antioksidanttien ja muiden kitkerien ainesten määrä on laimentamaton. Puutarhavihannekset ovat vetisiä ja makeahkoja niihin verrattuna, helpoksi syötäväksi jalostettuja. Me sileäihoiset ja laiskavatsaiset syömme laimeaa vihreää villieläimiin verrattuna. Niiden ruoka on villiä.

Onhan se alkuperäisin ja vanhin tapa kohdata kasvikunta, syödä suoraan luonnosta. Syömällä tulen luoksesi villi luonto, ohitan antroposeenin ja syömällä sinä, villi kasvi, tulet osaksi minua.

Mutta villikasvit täytyy kerätä ja syödä oikeaan aikaan: silloin kun ne päästävät lähelleen. Juhannuksen jälkeen ne voimistuvat, lähtevät syötävän piiristä. Ne lopettavat tämän otollisen jakson, jolloin ne olivat vielä suhteellisen helposti syötävää.

Toisin sanoen, tähän asti villikasvit ovat antautuneet syötäväksi. Tämän jälkeen niiden ne sitkistyvät, maku vahvenee, ja meidän mielenkiintomme vähenee. Samaan aikaan kasvimaalta alkaa irtoamaan vihreää salaattia, pinaattia ja punajuuren tai retiisin lehteä.

Juolaheinä, sitkeä tapaus

Se on juuri tuo juola juolavehnässä, tuo juuri etenee valkoisena juovana, se kulkee aivan maan pinnan alla. Nerokkaat kasvimyrkkyjen kehittelijät tarttuivat myös tähän juolaan. He kehittivät myrkyt sellaisiksi, että juuret itse saavat kuljettaa ne perille, jokaiseen kolkkaan asti.

Silloin, kun en ole virittynyt kasvitarhamielelle voin katsella juolavehnän juurten kiinnostavia solmukohtia. Ne ovat kuin asemia, joista juuri voi haarautua uuteen suuntaan tai nousta maanpintaan heinäksi. Silloinkaan en ole kiinnostunut muusta kuin juurista. Minulla ei ole käsitystä siitä, miksi tuo juuristo kuuluu juolavehnään. Juurten perusteella nimettynä se on juuriheinä, tai osuvin nimi olisi vanhan kansan käyttämä juola, pelkkä juuriston juola.

Juolaheinä, on maan alla kulkevan juuren tekemä juova, jopa niin että kun juuri kuolee, niin sen tekemä juova jää pilkkomaan ja murustamaan maata.

Kun olen kasvimaavireessä, en pidä siitä miten juolaheinä häiritsee taimia kaalimaalla.

Pöyhiessäni kaalimaata, tunnen juolaheinän vain vaaleana juurakkona, joka leviää ja tekee olot ahtaaksi muille juurille. Talikkotuntumalla voin sanoa, miten ne ovat vahvistuneet hurjasti tänä keväänä. Paljon on satanut jo kesäkuun alkuun mennessä, juuret ovat vahvistuneet ja levinneet alkukevääseen verrattuna.

Tunnen henkilökohtaisena ärsytyksenä sen, että kohta maassa ei ole tilaa kaalten juurille.

Tuntuu kuin minun jalkani peiton alla kohtaisivat sinne tunkevia toisia jalkoja, kylmiä varpaita. Tämä tuli mieleen, kun katsoin videolta, miten rönsyilevä juuri hivuttaa muita juuria ja valtaa itselleen tilaa. Juurten liikettä katsoessani koin sitä tunnetta, kun lämmin peitto liukuu pois jaloiltani. Tämä on niin kasvimaista: kun nukun, haluan että jaloilla on rauhallista tilaa peiton alla.

Myöhemmin samaa tunne palaa, kun huomaan pitkiä heiniä kiusaamassa kaatlen latvoja. Heinät ovat nousseet kaalintaimien ylle ja kaartuvat alas koskettelemaan taimien herkkiä latvoja. Kasvukärki on niin herkkä. Kun heinä heiluu tuulessa, huomaan miten ärsyttävästi se koskettelee kaalin latvaa. Aivan kuin joku kutittelisi heinällä nenääni, enkä voisi liikahtaakaan. Pelkään, että se jatkuu päivästä toiseen.

Joskus yöt mullan alla voivat olla hankalia, mutta onneksi on aamu. Ja aamun lehti. Olen huomannut, että juolaheinällä on vaikeuksia tunkea maalle levitetyn sanomalehtipinnan läpi. Kun juurten penkominen ja syrjään heittäminen on heikentänyt juolaheinän kasvuvoimaa, se ei näytä kasvavan lehden läpi. Kuiva sanomalehti oli kova vastus viime kesänä, kun oli kuivaa. Nyt on niin märäkää, että vettyneen lehden läpi voi helposti työntää sormen. Mutta luotan siihen, että juolaheinä ei yritä pintaan, että sen kasvupisteet eivät löydä aukkoa. Toivon että se ei osaa tulla lehden läpi, vaikka muuten se pystyy halkaisemaan paksun ja tiiviin saven läpi.

Ruoho on noussut ja kasvien tasavalta

Voimaantuminen alkaa ruohikosta, lehdistä ja korsista, keväällä se alkaa joka puolella lähes samaan aikaan. Se on hyvin tuttu, aina uusiutuvan vihreän nouseminen silmiin, ikuinen lupaus, tulevaisuusmuisto. Tiedän noin yleistasolla, että kun maa kääntää kylkeä aurinkoon nähden sopivasti niin kylmettynyt maanpinta virkoaa eloon. Ja nerokkaasti hajautuneet fotosynteesit aloittavat tuottaa vihreää. Siis onko mitään demokraattisempaa !

Valta on ruohikossa, se on ruohikko. Tätä Walt Whitman ylisti Ruohonlehtiä- runoissaan. Vaikka hän kiittää ruohoa ja tasa-arvoa, olen silti pitänyt sitä vain metaforana: loikoilla ruohikossa ja haaveilla vapaudesta.

Nyt aavistan, että kieli kantaa tässä jotain todempaa kuin ihmisen assosiointia vuodenajan suhteen. ”Kesä kaikilla” on demokraattinen julistus sekä toteamus: kesää ei anneta kaikille vaikka se vuodenaikana on kaikkialla vapaasti tarjolla.

Ja sitten on poliittiset keväät, joita myös pidetään toivon heräämisen metaforina: Prahan kevät, arabikevät Kairossa. Tämä tapahtuu siinä toivossa, että viimeinkin ilmapiiri muuttuu ja jokainen saisi ”hengittää vapaasti”. Ovatko nämä vain metaforia?

Silloin kuin elottoman stagnaation jälkeen alkaa valtapesäkkeiden hajoaminen ja anarkistista energiaa vapautuu silloin ”valta on kaduilla” kuten on sanottu. Harvat ovat kokeneet tuon tunteen: pelon ja toivon sekaisen nykyisyyden. Kansannousu, johon sekoittuu väkivaltaisuuksien hyöky, joskus militaristinen väkivallattoman kansannousun nujertaminen kuten Minskissä syksyllä 2020.

Poliittinen voimaantuminen joka tapahtuu siellä, mistä näyttäisi vallitsevan voimattomuus. Varsin selvä varhaiskeväästä haettu vertaus. Ja toisaalta minullakin on kuluvan kevään ensimmäiset merkit tuoreessa muistissa: sulava lumi ja kuusipuissa tapahtunut värin muutos helmikuun lopulla. Mistä on tullut tuo tapa hakea kevään ensimmäisiä merkkejä? Minulle se merkitsee taimien idättämisen alkua, mutta mistä kaukaa tämä tapa sitten tulee ? Idut ovat aina edeltäneet vihreän nousua.

Valtakeskittymien hajoaminen ja siitä johtuva voimaantumisen tunne niissä jotka ovat olleet voimattomia. Hajautetun vallan emansipaatioon liittyy myös luottamus ”ruohonjuuritasolla” syntyviin käytäntöihin. Mutta ilman uudistuvaa kevättä mikään ei keskeyttäisi vanhan ruohotuppaan rutiineja. Pystyyn kuivaneeseen tottumukseen ei elämä palaa, vaan keväällä kaikki menee uusiksi.

Kun kasvillisuus valtaa maan, kyse on todellakin hajautetusta vallasta. Silti tasapäistä valtaa emme näe muualla kuin kasvien monokulttuureissa, pellolla, Puun ja ruohon suhde ei jakaudu tasan, mutta niiden välillä on suhde. Kyse ei ole vain olemassaolon taistelusta luonnossa, ei kaikkien sodasta kaikkia vastaan – aivan kuin luonto eläisi jotain vielä pahempaa kuin sotatila.

Ekologiassa tajutaan kasvien tasavaltalaisuus: kyse on maastoon hajautuneen vallan, resurssien ja kasvien kemiallisen vuorovaikutuksen ymmärtämisestä. Vuorovaikutus on molemminpuolista. Koivu ei ole diktaattori sen juurelle asettuneille valkovuokoille ja ruoholle, kuusi ei nujerra sammalta ympäristöstään, eikä mänty haittaa lähistön puolukanvarpuja.

Neurobiologi Stefano Manusco on keväällä suomeksi ilmestyneessä teoksessaan KASVIEN TASAVALTA (2022) esittänyt, miten uusi tasavaltainen maailmanjärjestys voisi olla kasvipohjainen. Kasvit ovat aiemminkin saaneet aikaiseksi kestävän kehityksen aikakausia.

Diktatuuri viittaa yksisuuntaiseen kommunikaatioon. Diktatum, hierarkian huipulta tehty käskynjako on eläinkunnassa aina vaarallista. Erityisesti nisäkkäillä, joiden rakenne on sellainen, että lähes kaikki tieto välittyy aivojen kautta. Mutta kuten Stalin ja Hitler tiesivät suora koneellinen kitkeminen ja myrkyttäminen tuhoaa muutkin kuin kasvit.

Mutta kasveilta puuttuu täysin ”kuuliaisuus”. Diktaattori puhuu kuuroille korville, kun se yrittää saada kasveja tottelemaan. Kasvit itsessään ovat niin hajautettuja eläväisiä että niistä voi repiä osia irti, on kasveja joiden katkaiseminenkaan ei merkitse loppua. Aivokeskuksen sijaan tiedot ja taidot ovat kasveilla hyvin hajautettuja. Ja tämä on juurimetafora ehkä sille kokemukselle, että passiivinen vastarinta voi olla voittoisaa ja pahalta vaikuttavasta tuhosta voidaan elpyä.

Silti koivunmahla nousee Ukrainassa

Otteita ukrainalaisen kirjailija Nelia Vakhovskan esseestä Koivunmahla (der Standard 9.4.2022. )

Kuukausi sotaa on kulunut kuin yksi päivä. Pitkä synkkä päivä, jonka aikana joudun oppimaan paljon dissosiaatiosta. Siitä, kuinka psyyke irtoaa kehosta, tekee siitä oudosti toimivan, kuin nivelletty tyyny.

Kiovan kadulla havaitsen jotain poikkeuksellista. Vanhempi mies on asettanut tuolin keskelle pientä puistoa, istuutunut aurinkoon, ja on lukevinaan. Oikeastaan hän on varsin huomiota herättävä, koska viereisissä koivuissa on suuria pulloja tai purkkeja, joihin valuu keväistä mahlaa. Varis lähestyy ja yrittää juoda koivunmahlaa. mies nousee ylös ja häätää sen pois. Lintu palaa muutaman pian ja tekee uuden yrityksen.

kuvakaappaus you tube videosta

En voi millään uskoa, kuinka voin huvittua tästä, vaikka sydämeni painaa niin mustana? Hetken aikaa olen pelkkää havaintoa, kylven kevään auringonsäteissä ja hengitän rauhaa niin syvään kuin pystyn, tavoitteen sitä juotavaksi kuin koivunmahlaa kaunana Rivnessä Luoteis-Ukrainassa, 350 kilometrin päässä täältä Kiovasta.

Musta taakka

Dissosiaatioon suositellaan rutiineja – jatketaan toimia joita on aina tehty, että keho ja psyyke löytäisivät taas toisensa.

Palaan nuoruuteni kokemuksiin Rivnessä, kun toimitin vakavasti sairaalle äidilleni lääkkeitä, eikä löytynyt. …Menetin otteeni ennen kaikkea hammashoitoon liittyvissä asioissa. Terveysjärjestelmässä toteutetun uusliberalistisen uudistuksen seurauksena pikkukaupungin asukkaiden oli hakeuduttava yksityisiin hammaslääkäreihin. Sodan lähestyessä lääkärit evakuoituivat. Julkisen sairaalan pieni vastaanotto oli elvytettävä, mutta sieltä puuttui lähes kaikki.

Silti taulussa apteekin seinällä luki yhä ”kolmesta viiteen kappaletta kumpaankin ylä- ja alaleukaan”, lista on valtava, ja pyydän myyjää täsmentämään. Vastaus on hämmästyttävä: ”Jäljellä on vain etuhampaisiin”. Katsomme myyjän kanssa toisiamme silmiin ja ajattelemme räjähdysaaltoja. Hän auttaa minua pihtien kanssa ja lisää pyytämättä vielä vaikeasti saatavaa lääkettä hammassärkyyn. Kumpikin yrittää huomaamatta pyyhkiä kyyneleitä.

Päätän spontaanisti lähteä Kiovasta pikkukaupunkiini…. ajan tutun esikaupungin kautta, sieltä on evakuoitu joukko 10-16-vuotiaita lapsia. Kaikki heidät on raiskattu. Psykologit eivät tiedä, miten auttaa kaikkia kerralla.

Rajda, pieni tuttu kylä oli ollut kolme viikkoa miehitettynä. Sen asukkaat eivät tehneet vastarintaa. Aluksi venäläiset olivat ystävällisiä ja kilttejä lapsia kohtaan. Myöhemmin, ” omatoimisuuden” aikana, he alkoivat tehdä ryöstöretkiä, pakottivat vanhoja miehiä kaivamaan juoksuhautoja heidän puolestaan.

Puhelin kiellettiin. Panssarivaunut ampuivat kohti kieltoa rikkoneiden taloja. Joskus ilman syytä, pelotellakseen. Oli mahdollista paeta jalan metsän läpi; yksi nainen ja hänen raskaana oleva tyttärensä onnistuivat siinä. He viettivät yön niityllä pakkasessa.

Viisas valkoinen mies kertoo maalleni mestarillisella saksan kielellä, että on parempi antautua ja pysyä hengissä, jotta vältytään ”sanoinkuvaamattomalta kärsimykseltä”. Toiset viisaat vaativat pasifismia, että Ukrainaan ei saa toimittaa aseita, jotta kahden suurvallan sota välytettäisiin. Kaikki nämä herrat, joilla on pakkomielteenä kaikkitietävä länsimainen asenne, näyttävät olevan sokeita yhdessä suhteessa – Ukrainalle itselleen he ovat kaukana kaikesta humanismista. ”Putin kohtelee Ukrainaa kuin naista”, sanoo Femen-aktivisti Inna Shevchenko. Vallanhimoinen ”Venäjän maiden keräilijä” ei ole koskaan salannut tätä. Mutta toisin kuin rouva Itävalta, joka on tehnyt olonsa mukavaksi, pullean kukkaronsa kanssa käpertymällä venäläisten syliin, Putin vaatii Ukrainaa ”de-ukrainalisoitavaksi” – ryöstettäväksi, raiskattavaksi, kidnapattavaksi, ”leirille” viuetäväksi, ammuttavaksi, panssarivaunujen yli ajettavaksi ja upotettavaksi pitkään ”Donetskin kansantasavallan yöhön”. Prosessissa syntyvät ruumiit eivät kuitenkaan häiritse näitä kahta fiksua herrasmiestä.

Voimaton ja armoilla oleva

Putinin lisäksi kaikki suurvallat kohtelevat Ukrainaa kuin naista – voimatonta ja antautunutta naista, joka yllättäen voi taistellakin vastaan. Suurvallat mittaavat kupeiltaan tykinpiippujensa pituuden ja talouspeniksensä koon. Niiltä tarvitaan kerskailuun ja sotilasbudjettien kasvattamiseen. Naisen, joka vuotaa verta on huudettava tullakseen kuulluksi.

Maaseudulla 70-vuotiaan isäni kanssa olen rikollisen onnellinen. Tämä pieni kaupunki on välttynyt miehityksen kauhuilta. Hän itse on säästynyt luodeilta ja sirpaleilta, omin käsin tehty juoksuhauta on testaamatta. Pommitettu kylä menetti kahdeksan ihmistä ja useita kymmeniä taloja ja rakennuksia. Nyt elämä on hiljalleen palaamassa, taannoin mainostettiin jopa paikallista sushia. Isäni kantaa koivumahlaa metsästä. Kohotamme maljan mahlaa ja juomme rauhanneuvotteluille. Yöllä ajattelen Mariupolia ja Donbassia ja näen jälleen mustuuden.

Otteet DeepL -käännöskone ja Risto Niemi-Pynttäri

Lumimyrsky tuivertaa ihmistä

Saunoessani kävin ulkona vilvoittelemassa, kolme kertaa, kuten tapani oli. Huomasin, että lumimyrskyssä lämpö häipyy iholta yllättävän nopeaan.

Odottelen kylpytarvikkeita ja pyyhettä. Hän on tuomassa niitä, ponnistelee lumimyrskyssä saunalle, niin kuvittelen, ja jättää korillisen oven taa ja lähtee.

Miten selviän saunalta taloon, koska minulla ei ole lämpimiä vaatteita ?Ennen pitkää pitää syöksyä myrskyyn ja yrittää päästä taloon, joka on tuolla rappujen yläpäässä. Minulla ole muuta suojaa kuin pyyhe.

Odotan. Heitän löylyä, lämmitän luitani. Ensimmäisellä kerralla kokeilen miten kylmältä myrskyssä tuntuu ja palaan kohta joelta takaisin. Sitten lämmittelen, kuumennan ja rohkenen ulos lumituiskuun. Toisella kerralla kokeilen, että miten pitkälle pystyn ponnistelemaan niin, että minulla on vielä voimia palata saunalle takaisin lämmittelemään. En pääse puoleenväliin asti.

Yö oli jo pitkällä, kiuaskivet haalenivat. Odotan. ennen kun lähden viimeiseen yritykseen. Nyt istun lämpimässä huoneessa, kädessäni höyryävä kupillinen mustaa pehmeää teetä. En muista miten olin onnistunut pääsemään myrskyn läpi.

LUMIMYRSKY -teemaa on kertynut tänne.

Ruudun täydeltä elotonta sirisevää valoa

Tammikuinen päivä on vain hieman edellistä pitempi, oikeastaan venyvämpi muttei täydempi. Lämmötön valo venyy ja viipyy, päivät laihtuvat.

Huonekasvit elävät vähäisellä valolla, kituuttavat ikkunan luona odottamassa. Ne painautuisivat ikkunaa vasten kuten ihminen, joka on odottanut väsymykseen asti, ja koska ketään ei tule, hän lepää kasvot kiinni ikkunassa.

Jostain tulee lause: ikävä painuu koko voimallaan ikkunaa vasten.

Eloton valo venyy, viipyy, ei tuo mitään uutta, valo vain tekee kuolemaa päivä päivältä pitempään. Kävelin jäällä pyryssä, oikeastaan tyhjyydessä. Kaukaa katsottuna lumipyryt kehkeytyivät ja tyyntyivät nopeasti, puuskaisina hahmoina. Varjottomia ne olivat, lumi oli puhkivalkoista ja aivan sävytöntä, lumipyryt syöksähtelivät läpikuultavina haamuina, ja läpikulkevina. Kulkiessa liika valo värisi silmissä, eikä missään tuntunut olevan mitään kiinteää.

Kun kirjoitan, tietokoneen ruutu värisee blankona. Kun menen ikkunaan ja yritän lepuuttaa silmiäni, mutta samanlaista valoisaa sirinää on sielläkin.

Neljäs adventti ja villisian loppu

ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.

Kari, ystäväni Kaakonkulmalta kertoo, että itärajalta tulevia villisikoja pyritään mestästämään mahdollisimman paljon. Hänen veljensä on ampunut niitä kuulemma viisi kappaletta.

Villisika on vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.

En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.

Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.

Tämä on hirvittävää, mutta niin on pakko tehdä.

III adventti – sorkan jäljet, ehkä kolme peuraa

Kolme peuraa pysähtyi mustikanvarpuja aterioimaan, tänä aamuna ehkä. Ne olivat tulleet suolta ja nousseet kankaalle, vanhan havumetsän suojaan. En nähnyt niitä, mutta uskon että ne ovat terveitä ja vastustuskykyisiä talven virustauteja vastaan. Jos ne vaan ovat saaneet vitamiininsa, ja sairastaneet pois syysflunssansa.

Olin tullut paikalle sattumalta, useiden kävelijää ilahduttavien löytöjen myötä: niitä oli täsmälleen kolme.

Hupelinmäen ulkoilualueen takaa hakeuduin lumipolulle, joka eteni suoraan Ihakkisuolle. Lunta oli vain nilkkaan asti, mutta avatun polun löytyminen ilahdutti. Jalanjäljet, ja seurallisen koiran kiertely, olivat uusimmat lumipolkuun piirtyneet merkinnät. Samalla polulla oli myös hiihdetty, ja sukset jättivät luettavaksi määräyksen: Älä tule ladulleni. Niinpä jalanjäljet välttelivät latua, mutta latu ei koskaan vältelleyt jalkapolkua.

Ladun auiheuttama motkotusaskellukseni loppui, kun huomasin reitin poikki kulkevat peuran jäljet ja sain muuta ajateltavaa. Kiitos, peura, aina sinä yllätät, siroissa korkokengissäsi. Yleensä tällä lumipolulla suositaan pehmeitä tossuja tai tassuja: jäniksen jälkiä on, kettukin näyttää uskaltaneen hetkeksi polulle, vaikka yleensä sen harkittu askellus näkyy kauempana. Ja tällaisten jälkien poikki askeltaa pienen sorkkaeläimen terävät korot.

Se oli ensimmäinen löytö: mielessäni kehittelin jo korkoja maastokenkiin, ja ehkäpä uutta metsään sopivaa kävelytapaa.

Olin iloinen, että eläinten jälkiä oli niin paljon, ja ne kaikki poikkesivat sivuun samassa kohtaa. Tätä sivupolkua kulkiessani huomaan, että myös peura on kulkenut sitä pitkin, eikä vain polun poikki. Polku oli tuttu, se on ollut siinä aina, ehkä ulkoilureitti syntyi myöhemmin sen päälle, traktorin renkaan jälkiin. Nyt vain suksillaan liikkuva hiihtäjä sai seurata traktorin reittiä, me muut oikaisimme suolla mutkittelevaa hirvipolkua pitkin.

Tämä oli toinen löytö: miksi peura seuraa tätä kapeaa, vain jalan levyisenä mutkittelevaa polkua, mutta ei lähde leveälle reitille, mutta sipsuttaa tätä kapeaa pitkin ? Ihminen, ulkoilija tai liikuntasihteeri, miksi et valinnut hirvipolkua vaan traktorin tekemän uran.

Hirvipolku on kapea, jalan levyinen, niin että saan tasapainotella askeleissani. Olen kömpelö, olen poikennut kömpelöille ihmisille muokatulta tieltä, loikkasin toisin liikkumisen maailmaan. Ja myöhemmin, kun tämän polun poikki menivät leveäsorkkaisen hirven jäljet, en ajatellut enää kenkiä ja jalkoja, vaan kuvitelmiini nousi vipuvarsimaisesti polviaan suolla nosteleva laite.

Sitten on aika astua kankaalle, siellä on kolmas löytöni: peurat ovat laiduntaneet siellä mustikan varpua. Sitä voi sanoa jopa apteekiksi, koska siellä on paljon terveellistä purtavaa. Peurojen apteekki on siisti, ulosteita ja virtsaa ei näy kohdissa, joissa ne ovat ruokailleet.

On syytä olla iloinen, pakkanen desinfioi ja lumi on niin antiseptista. Tarkkailijat tietävät, että pahin peuroja vaivaava virus ei ole noussut vielä näin pohjoiseen. Tosin Bluetongue -viruksen tuloon ollaan Suomessakin jo varautumassa, koska Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa sitä on jo tavattu.

Tuo virus voi tarttua moniin eläimiin, ainakin kaikkiin niihin, joiden jälkiä olen polullani tavannut (peuraan. hiveen, jänikseen, kettuun, koiraan). Niillä on turkki, johon virusta levittävä hyönteinen voi asettua. Peura nääntyy siihen alle viikossa, tai jos se selviää, niin valppaus, uteliaisuus ja herkkyys puuttuu peuralta vielä pitkään.

Ehkä ainoa, joka ei ole liian varma ja kömpelö suhteessaan peuroihin ja hirviin on skottirunoilija Gerry Loose. Hän on ”slow-moving nomad and poet” hän ei kuvaa peuroja – ei valokuvaa eikä kuvaile verbaalisti, vaan pikemminkin jäljestää niitä. Kävelyretkirunoutta häneltä on mm. ”the deer path to my door” (2009). Mitähän hänen päivittäiset kävelyretkensä ovat, runoutta tietenkin, mutta millaista?

On aivan mahdollista, että Bluentongue -virus viimeistelee Skotlannin ylämaiden antroposeenin. Hitaasti liikkuva nomadi-runoilija Loose kirjoittaa nopeasti kaikkialle ehtivistä ihmisistä ja samalla polttaishyönteisten leviämisestä. Pohjoisessa myös olosuhteet ja talvien lämpeneminen saattaa ennen pitkää tuoda nuo hyönteiset pohjoiseen, ja eläimet joilla on sininen kieli kuollessaan.

Kaksi korvaa, kaksi jänistä, kaksi virusta. II adventti.

Tuleeko valkoinen joulu, ehkä koska valkoinen jänis liikkui hämärässä, kun katselin järvelle mökin ikkunasta. Se oli toisen adventin ilmestys – kaksi korvaa penkan takaa, enempää en nähnyt. Samassa jänis tuli esiin, valkoisena se tuskin näkyi lunta vasten. Se eteni rauhallisesti aivan rannan tuntumassa ja katosi.

Mitäs kahdesta jäniksen korvasta voisi sanoa muuta kuin, että ne näyttivät terveiltä, niin kuin tuo pieni metsäjäniskin.

Toinen adventti, kaksi lajia, on metsäjänis ja peltojänis eli rusakko. Tuo alkutalven lumettomiin peltoihin sopeutunut rusakko runsastuu vauhdilla, samalla kun se sympaattisempi, talven valkoinen jänis hiipuu. Etelä-Suomesta, se on lähes kadonnut, ja maan keskiosista kovasti vähentynyt. Metsäjänisten kannasta on jäljellä enää kolmasosa siitä, mitä niitä oli 1980-luvulla.

Aina marraskuussa metsäjänikselle tulee valkoinen turkki, oli maassa lunta tai ei. Sanotaan, että lumettomassa maastossa metsäjänis tietää olevansa huomiota herättävän valkoinen. Tämä näkyy siinä, miten se yrittää hakeutua minkä tahansa maassa olevan valkoisen luo, se hakee vaikka jäkälää tai koivunrunkoa suojakseen.

Toisaalta sanotaan, että jäniskannat vaihtelevat paljon: on runsaita jänisvuosia ja sitten iskee rutto tai jokin virus niin että kanta vähenee. Pelkään että tämä turvallisena pidetty vaihtelu voi muuttua.

Tilastosta näen, että rusakkokanta on runsastunut huimasti: se on kymmenkertaistunut 30 vuoden aikana. Rusakko pitää lumettomista jaksoista, ja kun maa on paljas, purtavaa löytyy yllin kyllin. Mutta samassa ajassa lumen suojaa tarvitsevien metsäjänisten kannasta 2/3 on kadonnut.

Marraskuu on tappava kuukausi jänikselle, joka on vitivalkoinen mustassa maisemassa.

Hakeutukaa koivun runkojen lähettyville, haluaisin sanoa niille, mutta kyllä ne tietävät sen itsekin. Vaan viruksilta ne eivät osaa suojautua. Nyt jäniksiä uhkaa kaksi virusmuotoa aiemman yhden asemasta. Kuka tietää, mitä tämä tulee tekemään turvallisena pidetylle jäniskannan vaihtelulle.

Ehkä tuo pitkään tunnettu jänisrutto kuuluu vielä tuohon tavanomaisena pidettyyn jäniskatoon, ja ehkä myksomatoosikin asettuu tähän kiertoon. Sen oireita ovat paukamat, turvonneet silmäluomet ja jopa turvonnut pää. Se on virus, joka aiheuttaa hermostollisiakin muutoksia, niin että sairastunut jänis on huomattavan apaattinen ja istuskelee pitkään liikkumattomana paikallaan.

Mutta horjuttaako uusi virus jäniskantaa? Nyttemmin jäniksille uutta kärsimystä tuo RHD-virus, eli veriripuli. Aiemmin se on tarttunut vain kaneihin, mutta sen vaarallisempi muunnos tarttuu jäniksiinkin. Se löytyi ranskalaiselta kanifarmilta 2010, ja on levinnyt villikaneihin mm. Englannissa. Vuonna 2020 tämän RHD2 viruksen huomattiin tarttuvan myös metsä- ja peltojäniksiin, sekä Ruotsista että Suomesta sitä on jo näytteitä.

Nämä virukset, hermovirus sekä veriripuli tarttuvat jäniksiin keskinäisistä kontakteista, ruuasta ja pesistä. Tartuntoja ei vielä ole paljoa, mutta monien muiden jänistä uhkaavien muutosten lisäksi voi tullakin epidemia joka vähentää jänisten määrää pysyvästi.

I adventti – tien yli vilahtava susi

Ensimmäinen adventti, ja tavaksi tullut leikki – nostaa esille ensimmäisen, ainoan, yhden ja yksinäisen mielikuvia. Ja taas joulukuussa se jatkuu aina neljänteen mielikuvaan asti.

Tien yli vilahtaa susi, en ole koskaan ennen nähnyt sutta, nyt näen sen metsätiellä, ja huomaan miten väärin olisi tehdä siitä millään tavalla merkityksellistä. Se ei oikeastaan vilahda, vaan livahtaa, ja se vaikuttaa sudeksi hieman väsyneeltä ja sairaan oloiselta.

Nyt kun ensimmäinen viesti uudesta virusmuunnoksesta kuulutettiin ilmoille, oli pakko sanoa ”adventum!” Se on tulossa, se saapuu – tuo ilosanoman vastakohta. Virusjoulu. Samalla näin ei ole mitään syytä ajatella, eikä tehdä kohtalokkaaksi. Olisi ehkä parempi antaa tämän ajan vain mennä ohi, antaa sen livahtaa kuin suden, kuvittelematta sitä raivohulluna kimppuun käyväsi pedoksi.

Raivotautinen, rabies -viruksen valtaama susi yrittää purra. Siksi se hätistetään pois laumasta, eristetään ettei tauti leviä. Sen raivo asutuksen tienoilla on ollut kuulemma niin näkyvää, että se on helppo ampua. Aivan kuin se itse hakisikin armonlaukausta.

Kuva ihmisten kimppuun käyvästä, raivoisasti purevasta sudesta, tuntuu yhä vaivaavan yleistä alitajuntaa. Sitä ei sanota ääneen esimerkiksi verkon susivaroitussivuilla, mutta se on läsnä. Tätä mielikuvien sutta ei tässä maassa ole tavattu yhtäkään enää sotien jälkeen.

Yksinäinen susi, jonka näin Petäjäveden pohjoisrajalla, tuulilasin takaa, vaikutti heikkokuntoiselta. Sen liikkeet eivät ilmentäneet sellaista voimaa tai hyvinvointia, mitä koirissa näkee. Se vaikutti hieman sairaalta, olennolta, joka ei ehkä selviä talven yli. On outoa, että huolestuneiden kansalaisten susikuvista välittyy usein tuo sama voimattomuus, mutta kuvat esitetään todistuksina uhan leviämisestä.

Susi juoksi tien yli sillä tietyllä tavalla, hieman matalana, huomiota herättämättä. Ilman muuta se tunnisti lähestyvän auton, siksi tuo matalana eteneminen. Ällistyin tietysti, enkä vielä ymmärtänyt tuohon hetkeen liittyvää kieltoa. Vasta kun kirjoitin siitä, se sanoi: älä tee tästä numeroa. Älä kohota tätä ällistykseksi. Älä kirjaa tätä erikoistapaukseksi, ei mitään susibongausta enää, tämä on vain ohimeno, eräs adventum.

Susi menee ohi ja katoaa maahan jota ei ole. Se livahtaa jonnekin, minne ei ole pääsyä.

En ole aikaisemmin nähnyt sutta luonnossa, mutta huomasin että tämä hetki itse ei halunnut olla mitään. Susi kielsi sen hiipimiseleellään. Halu olla ihmiselle näkymätön oli niin ilmeinen, että kuinka siinä voi nähdä uhkaa. Voiko siitä edes tehdä markityksellistä? Edustavan ja suuremmoisen eläimen kuvaa en siitä tekisi.

Jos siitä puhuu hetkien kielellä, se on ohimeno, ei isoa ihmettä, ei kohtaamista, vain aavistus tuonpuoleisesta, joka on täysin maallinen ja koko ajan tuolla jossain.