Uskonto, luksus ja talouselämä

 

Joulun värikoodissa kulta ja valkoinen on luksuksen merkki, se tarkoittaa että tämä on kaikkein kalleinta mitä on tarjolla.

Toisaalta voimakas punainen ja vihreä yhdistettynä kultaan ovat kuninkaallisen hovin suosimia aistillisia värejä. Taivaallinen luksus ja kuninkaallinen loisto ilmaantuvat näin tavallisen keski-luokkaisten kuluttajien koteihin. Vaikka kulta on muuttunut rihkamaksi, pintamaalatuiksi muovituotteiksi, loisto on samaa.

Tästä syystä voisin toistella fraaseja: omistaminen on pyhää, rahaa palvotaan, talous määrää kaikesta ja vaikuttaa kaikkivaltiaan voimalla.

Tai sitten voimme mennä pitemmälle, ja huomata kuinka kritstillis-puritaaninen alkuperä näkyy modernissa työkeskeisessä elämässä. Max Weber osoitti, kuinka uskonnollinen kilvoittelu on sekularisoitunut työnarkomaniaksi. Samaan henkeen on myös osoitettu, kuinka kristillisellä pelastuskertomuksessa on nykyaikainen muotonsa teknologisessa edistysuskossa.

Sekularisaatiossa tuntuu olevan jotain lohduttavaa ja nostalgista, aivan kuin se kuljettaisi uskonnollisia mielikuvia kuin pyhäinjäännöksiä palvottavaksi.

Nyt joululauluissa Jeesus-sanasto kätkeytyy mukavasti iskelmiin, siten voimme nauttia kristillisestä hartaushetkestä ilman  mitään kääntymisen tarvetta. Ehkä sekin on sekularisaatiota, nostalgiaa josta ei olisi syytä pitää kiinni, ja parempi termi olisi profanaatio.

Voimme siis yrittää tehdä kuten Agamben ja jatkaa profanaation kanssa pitemmälle. Jospa sekularisaatio tukee yhä pyhän logiikkaa, niin että me emme ikinä pääse vapaaksi työstä emmekä pilalle saastuneesta maailmasta. Profanaatio sen sijaan palauttaa yhteiseen käyttöön sen minkä valta on joskus pyhittänyt ja eristänyt ulottumattomiin.

Tämä kysymys koskee yksityistalouden, rikkauden ja kristinuskon suhdetta. Talouden ja gloorian yhteys on ilmeinen, mutta uskonnon osuus sen syntyyn on mystinen.

Mikä on se pitkä käsitehistoria, jonka seurauksena käytämme Jeesuksesta ilmaisua Herra?

Kyria (herra), sekä latinan domina ovat juuriltaan ekonomisia termejä ja Agambenin mukaan ne viittasivat Herran talonpitoon, talouteen. Tästä  se laajeni yksityistaloutena seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalla politiikka irtosi taloudesta ja suuntautui tuonpuoleiseen: Civitas Dei (Jumalan kaupunki) edusti suvereenia Jumalan valtaa sieluihin. Tämän seurauksena kävi niin, että politiikka etääntyi pyhimysten ja enkeleiden neuvonpidoksi Jumalan kanssa. Papisto suuntautui ihmisten paimentamiseen ja hallitsemiseen, sen edellyttämään ekonomiaan.

Agamben käsittelee kristinuskon ja talouden yhteyttä teoksessa Kingdom and the Glory, for a Theological Genealogy of Economy and Government. (2007).

Tuloerot ovat suuret, ne muistuttavat taivaallisen ja maallisen eroa. Rikkaat ovat käytännössä pyhiä olentoja:  heidän kulutuksensa volyymi on uskomattoman suuri, eikä sillä ole muuta merkitystä kuin se mitä keskiluokan kateus pitää yllä.  Suojatuissa linnoituksissaan heitä ei uhkaa mikään.

Uskonnollinen toiminta, religion, viittaa joko sidokseen Jumalan ja ihmisen välillä (religare) tai siitä huolehtimiseen, että Jumalan ja ihmisen maailmat pysyvät erillään (relegare). Uskonto on jompaa kumpaa tai molempia: pyhästä pidetään kiinni koska tarvitsemme sitä, ja samalla pyhää ylläpidetään erottamalla se aktiivisesti todellisesta elämästä.

Ehkä ne eri uskontojen lahkot ovat oikeassa, jotka ovat ilmoittaneet, että siunaus tarkoittaa varallisuutta ja Jumala palkitsee myös rahallisesti. Jos niin on, niin samalla on totta se, että kirkot ovat systeemejä, jotka rihkamalla palkitsevat kaikki taloudellisesti heikot ja tapauskovaiset. Ja saman päättelyketjun jatkoksi pyhä, ja sen taivasmielikuvat menevät saman tien. Ilman taivaallisesta ilosta ulos jääneitä ja kateellisia turhien rikkauksien arvo romahtaa: kaikki kullasta tehty paljastuu vain rihkamaksi – tosi kalliiksi.

Nykyaikainen rikkaus on yleensä näkymätöntä kuin pyhä henki, se ohjaa ja hallitsee suuria materiaalisia varantoja; teollisuutta, luonnonvaroja, automatisoitua tuotantoa. Siinä on enemmän volyymiä kuin näyttävyyttä, raha ei loista silloin kun se on työssä. Protestanttinen raha on aina työssä, ja niinpä se on suhteellisen syrjässä näistä rahan ja gloorian ja pyhän tilan esityksistä.

Rahan ja pyhyyden suhde ei siis ole satunnainen. On johdonmukaista, että usko yhteen kaikkivaltiaaseen Jumalaan rinnastuu upporikkaaseen kuninkaaseen. Pyhän hengen kolminaisuutta vastaa valtiovallan kolmijako. Maailma on tuhoamassa itseään, mutta arvoituksellinen on Jumalan tahto ja yhtä arvoituksellisia ovat rahavirtojen reitit.  Ekonomia on tämän arvoituksellisen tahdon toinen nimi.

 

 

Luovuus, neitsyt uudella alueella

 

Vanhan laskutavan mukaan Neitsyt Maria odottaa nyt ensimmäistä sikiämisen jälkeistä päiväänsä, sillä uskomuksen mukaan hän tuli pyhästä hengestä raskaaksi  8.12. ja raskaus kesti vain 18 päivää.

Tämä pyhästä hengestä sikiämisen myytti näyttäisi olevan vain kummallinen reliikki ja kaukana nyky-biologisesta tiedosta, silti tuo myytti saattaa kertoa modernista ihmisestä jotain olennaista.  En ole uskovainen, ja se saattaa olla etu: siksi voin lukea Giorgio Agambenin kaltaisen filosofin pyrkimystä kaivaa kristillisestä teologiasta esiin prinsiippejä, jotka ovat rakentaneet nykyaikaista, eikä ollenkaan uskonvaraista todellisuuttamme.

Platonin idea-oppi ennakoi ehkä jo Pyhästä hengestä sikiämisen myyttiä. Hän esitti, että ikuisten ideoitten sfääristä tullut lapsi on kuolematon, ja on taiteilijalle toivotumpi kuin tavallinen lapsi.

Nykyään tämä kuolemattoman idealapsen synnyttäminen näyttää ajatuksena kammottavalta.  Ja kuitenkin sama käsitys näyttää voivan erittäin hyvin nykyään, kun katsotaan sitä, kuinka haluttomasti nykytalous tukee lapsuutta.  Ja kuinka halukkaasti innovaatioita rahoitetaan, kunhan vain sen idea onnistutaan tutkimuksen avulla osoittamaan kuolemattomaksi – eikä pelkäksi idean siittiöksi.

Nykyistä yhteiskuntaa, sen taloutta ja hallintoa muodostavat peruskäsitteet ovat alun perin teologisia. Työkeskeisen elämäntavan eräs synty on protestanttisen kilvoittelun opissa, kuten Max Weber osoitti. Samoin myös usko teknologiseen edistykseen perustuu kristillisen pelastushistorian mallille. Samalla tavalla teknologia taistelee syntisyyttä ja saastuneisuutta vastaan, samoin se kutsuu ihmisiä luokseen, pelastuksen tielle.

Aikaisemmin olen pohtinut neitseellisen synnytyksen myyttiä taiteen ja luovuuden näkökulmasta. Rainer Maria Rilken kokema kammo hänen katsoessaan Rafaelin maalausta Neitsyt Mariasta odotusaikana, kun enkelit ovat kerääntyneet tämän ympärille erittäin vaativan oloisina. Miten julmia ne olivatkaan vaatiessaan neitsyttä ryhtymään synnytykseen – ja kuinka avuton Maria olikaan tuon mahdottoman tehtävän äärellä.

Keskiaikainen mielikuvitus, mikä pyrki olemaan mimeettisesti Raamattua jäljittelevää mielikuvitusta. Toisin sanoen se pyrki toimimaan raamatullisten luovuusrajoitteiden mukaan, ja muodosti näin myös syvästi fyysistä evankeliumin kokemusta.  Neitsyen kokemus synnytyspakon sekä -onnen edessä on ilman muuta tällainen, ja tilanteeseen osattiin eläytyä: Maria on nuori nainen, jonka kohtu ei ole vielä avautunut, jopa hänen sukuelinten kanavansa on vielä immenkalvon sulkema.  Enkelit, jotka sanovat hänelle ”älä pelkää” eivät sillä hetkellä tunnu erityisen sympaattisilta. Onnen tunne kasvaa vähitellen, ja on voimakkaimmillaan imetyksen aikana.

Vaikka tuo luovuuden kuva näyttäisi kuuluvan romanttisen luovuuden kuvastoon, silti se osoittaa tarkasti juuri siihen seikkaan, mille kaikki luovan tuotteliaisuuden ja flow-nautinnon puolustajat ovat olleet sokeita.  Agamben puolestaan katsoo, että luovuus on myös vastavirtaa ja vastarintaa. Esitelmässään Creativity as resistance  Agamben jatkaa siitä, mihin katsoi Foucaultin jääneen tämän puhuessa luovuudesta yhteiskunnallisena vastarintana.  Kyse on myös luovasta vastarinnasta subjektissa itsessään: pyrkimys tehdä toisin kuin mihin on tottunut, rutiinimaisten taitojen hylkääminen on jotain mihin liittyy kokemus mahdottoman edessä olemisesta.  Tätä on omien maneereitten vastustaminen ja neitseellisille, ennalta kokemattomille, alueille hakeutuminen.

Mahdottoman kanssa kamppaileminen, kyvyttömyyden kokemus, liian suuren tavoitteen kohtaaminen ovat seikkoja, joita luovan tuotteliaisuuden teoriat torjuvat.  Näin kielletään mahdottoman hedelmällinen kohtaaminen, vältytään sen epämukavalta haasteelta.

Ensimmäinen puudutus

ENSIMMÄINEN PUUDUTUS painuu kipeän hampaan juureen kuin routa maahan.  Adventti. Piikki tekee tunnottomaksi ja ulkona lumi laskeutuu, iltapäivällä se on jo poissa. Kipu palaa, odotus. Onhan siitä jo kolme kuukautta kun viimeksi näin poikani. Jouluna kait tavataan.

Odotusta ja tunnottomuuden kausia.  Asetan kiristysvyön käsivarteeni, mittaan verenpaineen, odotan kunnes tunnen verisuonen sykkeen. Alapaine on korkealla, vaikka en tunne sitä missään. Paljon on puutunutta ja tunnotonta minussa. Tätä odotustakaan en huomaa, vaikka se tulee joka päivä.  Kuun alussa on lunta vain sen verran, että tuska ei tunnu. Poika kertoo viestissään kissasta, joka livahtaa ovesta, eipä kerro milloin itse olisi tulossa.

NÄIN UNOHTUU lehtikaali, vaikka säilyy vihantana ja kestää pakkaset. Se vartoo puutarhassa, ei kasva enää, mutta vihertää. Kun se unohtuu, lehdet muuttuu paikoin keltaisiksi.  Kuten tuo, tyttärelle salaatiksi koottu kimppu, jonka taas saan heittää kompostiin.

Jeesus, imeväinen suu

“Hän nosti katseensa kasvoillesi, Maria, Hän otti rintasi käsiinsä ja imi suuhunsa maitoa, joka oli manna makeampaa. Juotuaan sinun puhtaasta rinnastasi, hän sanoi ”Minun äitini”.  (Alexandria n.430 kuorolaulu)

Maailma pelastuu suun kautta, keskiaikaisessa mielikuvituksessa tällainen oli luonnollista. Sillä onhan niin, että  pyhän hengen tuleminen tänne maalliseen tapahtui naisen ja vastasyntyneen lapsen yhteistyössä.

Osuvampaa olisi ehkä puhua imeväisestä ja rinnasta. Olen lukenut teosta Daniel Rancour-Laferriere: Imagining Mary, A Psychoanalytic Perspective on Devotion to the Virgin Mother of God (2018).

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen – tavallinen ihminen ymmärtää tämän oman kokemuksensa perusteella.

Toki patriarkaalinen Pyhän Hengen kuvasto kertoi jo keskiaikana pyhästä säteilystä. Siitä, kuinka pään, päälaen sekä aivojen kautta tuli ihmiseen siunaava säteily. Mutta vauvan suulla ja äidin rinnalla on lihallisempi osansa tämän ihmeen kertomisessa. Varsinkin keskiaikainen kristillinen teologia ja liturgia vaalivat rintaruokinta-Jeesusta monin kuvin ja lausein.

Frieda Kahlon joulukuvasta voikin lukea sitten maailman surun sekä sen kuinka ilosanoma puhkeaa imeväisen suusta.

Alusta lähtien mukana on kiasma: saman asian kääntymien toisin päin, eli se kuinka hengellisellä tasolla Jeesus ruokki ensin äitinsä ja sitten seurakunnan.

Kun Maria ravitsi rintamaidollaan Jeesusta, niin vastaavasti rinnan kautta Mariasta tuli pyhitetty. Tuo pyhä suu imemässä hänen rintaansa sai ihmeitä aikaan, ja juuri sitä kautta Maria sai varmuuden Jumalan tahdosta. Se oli Jeesuksen suu, jonka kautta henkinen varmuus tuli Mariaan: sen jälkeen hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mistä oli kyse. Pyhä Henki asui vauvan suussa ja tuli imemisen kautta ruumiilliseen ihmiseen.

”Hän, itse tähtien vallitsija, ravitsee Jeesuksen äidin rinnan joka tuo maidon leivälle… Äiti, imetä sitä, joka on meidän ruokamme, imetä tätä leipää joka tulee taivaasta, ja joka on asetettu tänne kärsimykseen.”Augustinus.

Vertauskuvallisesti sanoen Jeesus oli taivaallinen leipä ja Maria oli maallinen maito, ja taivaalla tähtien milky way muistuttaa tämän kaiken kosmisista mittasuhteista.

Ensin oli suu ja sitä auttamaan tuli käsi. Jeesus oli imeväinen suu, jonka löysi kätensä tarttumassa naisen nisään ja ohjaamassa sitä suuhun.

Keskiaikainen mielikuvitus oli sidottu, sen käyttö sallittiin ihmiselle evankeliumin ymmärtämisessä ja meditoimisessa. Kuten sanotaan, hyväksytty ja teologisesti sallittu mielikuvitus oli Jeesuksen elämänpolun mimesistä. Ihmisen kyky kuvitella muuttui hyväksi silloin kun se otti aineksensa evankeliumista ja Raamatusta.

Jos kuuntelette gregoriaanista kirkkolaulua tai muuta keskiaikaista meditaatiomusiikkia, voitte huomata, että laulujen säkeet tai sanasto on suoraan Psalmeista. Säkeiden ja sanojen yhdistely oli vapaata kollaasia, sanat ja säkeet saattoivat olla missä tahansa järjestyksessä  – säveltäjät ovat olleet vapaita käyttämään mielikuvitustaan tässä järjestelytyössä.

Kirjon ulkopuolella evankeliumiakin saattoi kuvitella vapaammin. Englantilainen laulu 1500 -luvulta kuvaa Jeesus -lapsen suukottelemassa ja leikkimässä Marian rinnoilla, viaton mielikuvitus tuo esiin onnellisen idyllin.

When she deare Sonne se,
she set him on her kne
and song, “Hydder to me –
cum basse (kiss) thy mother, deare”
On her lap se him layde,
and with her pappe (breast) he played,
and eure sang the mayde,
“Come basse thy mother, dere”.

Mutta kun viattoman hetken sijaan halutaan esittää totuus kokonaisuudessaan, syntymään sisällytetään jo kuolema. Ristiinaulitsemisen enteet näkyvät jo imeväis-idyllissä. Käsitys siitä, että kaikki on tapahtunut jo, asettaa Maria ja lapsi imetyskuvien päälle krusifiksin. Näin Maria ja lapsi -idylli sisältää enteen. Kun keskiaikainen ihminen eläytyi Jeesus -imeväiseen, hän tiesi samalla että ristillä roikkuvan Jeesuksen suuta kostutetaan etikalla.  Nuo Jeesuksen kädet jotka kurkottelevat kohti rintaa, ovat kohta nauloilla puuhun isketyt. Tai kansanomaisemmin: se, joka roikkuu nyt rinnoissa, roikkuu kohta ristillä.

 

LUOTTAMUS VENTOVIERAISIIN


Nykyisen epäluottamuksen ilmastossa tuntuu yllättävältä, että verkkoon on syntynyt ventovieraiden välistä luottamusta vahvistavia systeemejä – kuten airbnb. Yksiöni Jyväskylässä on airbnb -välityksessä.

Matkoillakin käytän aibnb:tä mieluummin kuin hotellia. Vieraitten ihmisten keskinäinen luottamus on osoittautunut sen arvoiseksi. Välttelen asuntosijoittajien kolkosti sisustettuja huoneita, mutta miksi en luottaisi ihmiseen, joka tarjoaa joutilasta asuntoaan majoitukseen.

Eräs airbnb:n perustajista Joe Gebbia törmäsi systeemin ongelmiin heti alkuvaiheessa.  Puhelinpäivystyksessä tuolloin riitti painajaismaisia tilanteita: joskus matkaaja on oven takana vieraassa kaupungissa, eikä asunnon vuokraajaa näy missään; joskus vuokralle annettu asunto on hajotettu eikä tekijöitä löydy mistään.

Nuo ovat ongelmia, jotka tulevat ensin jokaisen mieleen, kun yksityismajoituksesta puhutaan. Kyllästyttävän usein olen joutunut selittämään, että tämä on ihan luontevaa ja turvallista.

Monet ongelmat airbnb:ssä on ratkaistu taitavasti suunnitellun verkkojärjestelmän avulla.  Minä en ole unohtanut kertaakaan järjestää oven avausta matkustajalle, vaikka muuten unohtelen kaikenlaista, koska  automaatti lähettää muistutukset.  Airbnb tarjoaa myös isot, ja paljon mainostetut, takuut asunnolle.

Systeemiä olennaisempaa on se, miten airbnb vahvistaa luottamusta vieraisiin ihmisiin. Toki tunnistan itsessäni taipumuksen luottaa liikaakin tuntemattomiin, se on kuitenkin saanut peruteltua vahvistusta. Mitä erilaisimmat ihmiset ovat majoittuneet asuntooni, yleensä kokemus on ollut myönteinen.

Ihmisiin tulee uskoa, ja heille tulee antaa mahdollisuus olla luottamuksen arvoinen.

Muistan, että tällainen luottamus tuntemattomaan oli myös filosofi Jean-Paul Sartren eksistentialistisen politiikan peruskiviä.  Hänen panoksensa jälleenrakentamiseen toisen maailmansodan loputtua, suuntautui ihmisten välisen luottamuksen korostamiseen.

Käsite ”bad faith” viittasi yleiseen, sodan jälkeiseen, epäluuloon jokaista vierasta ihmistä kohtaan. Lähes paranoiaksi kasvanut epäluulo synnytti massiivisia turvallisuuspalveluja ja kontrolleja.

Ne olivat epäluottamuksen järjestelmiä, joiden mukaan vieraaseen ei voi luottaa ennen kuin tämä on todistanut luotettavuutensa.  Päinvastainen – luottamusta rakentava politiikka – puolestaan perustuu vain jälkikäteis-kontrolliin: vasta luottamuksen pettäminen johtaa kuulusteluihin.

Airbnb on rakentanut verkko-alustan, jonka avulla voit yöpyä tuntemattoman ihmisen asunnossa, tai voit majoittaa vieraan asuntoosi. Airbnb:n asiakkaiden tulee antaa palautetta kokemuksistaan, ja näin huonot asunnot saavat vähemmän asukkeja. Toisaalta vierailijat tietävät että heidän on parasta noudattaa talon sääntöjä. Jos tupakoit kämpässä, seuraavaa asuntoa on varmaankin vaikea saada.

Ei kuitenkaan tarvita, kuin yksi tutkimus, niin paljastuu kuinka vaikeaa on lisätä luottamusta erilaisten välille. Yhdysvalloissa airbnb vuokrauspyyntöjen hylkäämisiä tapahtuu mustille enemmän kuin muille. Vuonna 2016 tutkitusta 6000 hylkäyksestä afrikkalais-amerikkalaisilta kuulostavat nimet johtivat tilastoa 16% prosentilla verrattuna muihin.

Tutkimustulos herätti kohun ja synnytti #AirbnbWhiteBlack -kampanjan, jossa ihmiset kertoivat hylätyistä varauksistaan.

Olen huomannut samaa Suomessa. Jostain syystä eestiläiset perustelevat varauksessaan matkansa syyn hämmästyttävän yksityiskohtaisesti.  He ilmeisesti kokevat, että heitä epäillään.

Airbnb tuntuu olevan suhteellisen voimaton perusteetonta diskriminointia kohtaan: vaikka henkilötiedot on varmistettu, vaikka vuokraaja voi suosituksista lukea, kuinka luotettava henkilö on kyseessä, silti joidenkin ihmisryhmien pyyntöjä hylätään.

Airbnb kyllä uhkaa sanktioilla niitä vuokraajia, jotka usein hylkäävät vuokrauspyyntöjä. Minäkin lähestyin muutaman kuukauden sanktion rajaa, olin hylännyt pyyntöjä koska tarvitsen asuntoa ajoittain itsellenikin.

 

Lehtikaalin ajatukset ovat lehtivihreää

Lehtikaali on poimuttunut kuin aivot.  Sillä on paljon pintaa yhteyttämistä varten, ja lisäksi sillä on hyvä muisti.

Se ei unohda mitään, koskaan.  Eräskin, jota olin loukannut alkukesästä, näytti muistelevan sitä yhä. Olin astunut vahingossa sen päälle, eikä kasvi ole vieläkään suostunut nousemaan ylös, rehottaa vaan siinä pitkällään maaten.

Jos ajatukset ovat lehtivihreää, niin lehtikaali on älyllisesti puutarhan vilkkain kasvi. Se on täydellistä aivoruokaa ja pitää ajattelun virkeänä.

Vanhemmiten lehtikaali elää muistoissaan enemmän kuin kukaan muu. Se valmistautuu syksyyn eri tavalla kuin toiset yhteyttäjät. Sen fotosynteesi kiihtyy vaikka valon määrä vähenee, ikään kuin se käyttäisi silloin muistiresurssejaan vihreän tuotantoon.

Koristelehtikaalelle tämäkään ei riitä, vaan sen lehdet muuttuvat vähitellen kirkkaan kukan kaltaisiksi. Sen lehtivihreä heikkenee, ja tämän seurauksena muut värit pääsevät esille.

Kun ensimmäiset hallat tulevat, lehtikaali muistelee jo kesää niin intensiivisesti, että sen lehdet eivät edes palennu. Päinvastoin, ne muuttuvat entistä rapeammiksi ja nuortuvat. Ja kun ensilumi sataa sen päälle, lehtikaali tuntuu rehottavan vihreämpänä ja maukkaampana kuin koskaan, täysin unessa.

Lehtikaalin tiedetään vaikuttavan jonkin verran lamauttavasti ihmisen kilpirauhaseen. Hyvin vähän tosin.

 

 

Kuinka säilyttää hapero kirkkaana pöytään asti

Keltahapero on kaunis sieni, olen kehitellyt menetelmää kuinka tuon lakin raikkaan värin saisi ruokapöytään asti. En ole löytänyt reseptejä joissa kirkas haperon väri säilyisi. Ehkä sitä yritettiin jo 60-luvulla, mutta luovuttiin sienestä päädyttiin räikeään muoviin ja POP-taiteeseen.

Toki kuivatut haperot ovat kauniita, nahkaselkäisten kirjojen kaltaisia.  Muutaman, pienen keltahaperon voi onneksi  sijoitella salaattiin, tuoretta vihreää tuollainen hapertuva ja mieto täydentää hyvin.  Vaalealla leivällä tuore hapero ei tunnu sopivan juuston tai voin kanssa, mutta hummus saa siitä mainion kruunun.

Haperot ovat sieniä, joitten takia en lähde metsään. Ne ovat jotain, mitä tulee mukaan muitten mukana. Kun tallustelen avarassa pylväsmännikössä ja etsin männynherkkusieniä, niin samalla poimin pieniä kangashaperoita.  Napsin lakkeja kuin riehaantunut lapsi, jotka napauttelee lippiksiä toisilta ja hukkaa samalla oman lätsänsä. Astelen nopeasti kangashaperoiden ja leveälieristen isohaperoiden joukossa, venyttelen alaselkää kumartaessani valitulle. Nappaan tuon lähes huomaamatta, koska varsinainen löytö, ruskea ja lanteikas ruuna, iso männynherkkutatti odottaa ilmestymistään.

Mutta toista on keltahapero, sinä saat minut laulamaan, jo siksi että tapaamme niin harvoin. Jos asuisin metsässä, kohtaisimme jatkuvasti; toki olen iloinen jos vaan tapaan edes muutaman kirkkaankeltaisen.  Syy on pelkästään siinä, että te asutte niin kaukana; kaukana minusta ja kaukana toisistanne.  Pienten, rämeillä asustelevien keltahaperoperheiden välillä on etäisyyksiä.

Koivuhaperot tulevat vastaan polulla, ovat pieniä ja lihaksikkaita. Ne pitävät sopivaa etäisyyttä toisiinsa, mutta myös haperoiden joukkoon. Oliivinvihreinä, ne poikkeavat jyrkästi noista punaisten ja oranssien haperoiden joukoista. Ne seisovat aivan kuin valmiina vaihtamaan joukkuetta ja siirtymään haperoista rouskuihin.

Vihreää koivuhaperoa en nauti tuoreeltaan, paitsi ihan harvoin metsässä, sormisuolan ja oliiviöljyn kanssa. Raaka sieni on vatsalle aika vaativa.

Tuoretta keltahaperoa ei sitäkään voi nauttia paljoa, aivan kuin se olisi homeopaattinen ruokalisä: nautitaan näyttävästi, mutta sitä ei oikeasti ole. Metsissä ja rämeillä keltahaperolla tuntuu olevan samanlainen tehtävä, sitä on kyllä kaikkialla mutta äärimmäisen vähän.  Kumma tapaus, nautin usein keltahaperoa, mutten koskaan muista syöneeni sitä.

Kuinka viivyttää syksyä pitemmäksi ja saada keltahapero pysymään kirkkaana. Pannulla sienen väri katoaa oitis, kuivattuna se toki syvenee, mutta menettää kirkkautensa. Säilönnässä etikka on ainoa, jossa kirkkaus pysyy.  Mutta vaikka väri korostuisi, niin mitä auttaa jos etikassa maku tuhoutuu.  Olen tehnyt muutamia kokeiluita sitruunalla – onhan sillä muutenkin tietty etuoikeus kirkkaaseen keltaiseen – maustamisessa olen kallistumassa hieman makeaan sitruunaiseen.

 

Kasvien hidas aikarytmi

Kasvukausi kiertää sitä universaalia aikaa, ja tätä paikallista säätä mukailevaa aikaa. Puutarhassa koen tämän lähes huomaamatta.

Aina on jotakin, kuten tuo kuukausimansikka, joka ei edes kukkaan ehtinyt vaikka kesä on ollut pitkä ja lämmin.  Ne ovat vasta nuoria. Kun marras tule, lupaus jota ne kantoivat, katoaa. Yhtä nuoria ovat parsan taimet, mutta ne ovat perennoja, monivuotisia. Siirrän ne isompiin ruukkuihin ja pehmeään multaan odottamaan kevään heräämistä.

”Puutarha on oma-aikainen, en voi käydä sen aikaa. Jokainen kasvi on oma-aikainen.  Puutarhassa monet ajat risteytyvät. Syyskrookukset ja kevätkrookukset näyttävät samanlaisilta, mutta niillä on aivan erilainen aikatuntuma (Zeitgefühl).” (Byun-Chul Han, 2018.)

Ajan tuntee siitä, miten toinen aika käy omani rinnalla. Die Zeit des Anderen, oli Emmanuel Levinasin pieni, filosofinen kirjanen, joka kiinnitti huomion ihmisten eriaikaisuuteen.  Muistan siitä jotain: toisen ihmisen aika kulkee niin eri rytmissä, että kohtaamiset ovat oikeastaan keskeytyksiä. Tuo sana itse on ajallinen: keskeytys.

Minun sisäinen puheeni, ajanvirtani törmää, katkeaa, muuttaa suuntaa, kun joku tulee sanomaan jotain. Keskustelut ovat keskeytysten sarjoja, todella tarpeellisia.  Toisaalla puutarhan hidas aika on tarpeen. ”Puutarha, jossa työskennellään, antaa paljon. Minulle se antaa  Olemisen ja ajan.” (Han,2018.)

Oleminen ja aika, oli myös Levinasille iso kokemus. Selvästikin hän halusi keskeyttää tuon Heideggerin ison aikamonologin ja osallistua siten olemisen ja ajan ymmärtämiseen.

Nyt luen Byung-Chul Hanin filosofiaa tästä, kuinka aika tulee puutarhaan. Han on saksalainen, joka tuo korealaista taustaansa ja zeniläistä aika-tilaa heideggerilaisittain syvenevään ajatteluunsa. Samalla Han julkaisee paljon, ja taso vaihtelee. Tiedä sitten johtuuko se mediajulkisuudesta vai tekstien eriaikaisesta ja nopeasta sadonkorjuusta.

Byung-Chul Han tarkastelee pienessä Lob der Erde -teoksessaan (2018) maata, joka puutarhurin hoitamana muuttuu erityisen ”tulossa olevaksi”.  Puutarhaan Han menee valmistelemaan kukkien tulemista, hedelmien tulemista tai sitten talven yli kestämistä. Niin minäkin sen koen: maanparannustyö on lupauksen valmistelua, ajan tekemistä kasveille.

”Die Zeit des Anderen” luvussa filosofi kohtaa ajan hitauden, kun hän vaalii kukkia. Huoli ja huolehtiminen on hänen tapansa osallistua kasvien aikaan. Heideggerin angstinen huoli saa rinnalleen huolen toisesta. Han toteaa, että koska hänellä ei ole lapsia, kukista on tullut antoisa huolehtimisen kohde.

Marjapensaat ovat jo vanhuksia: lehdissä on läikkiä; niin vähiin ovat voimat käyneet. Käyn napsimassa tomaateista lehtiä, ja ne reagoivat tähän keskittämällä voimansa hedelmiin. Kohtaamiset ovat keskeytyksiä, lehtien riistoa, kritiikkiä, johon kasvi vastaa viikon viiveellä. Niin hitaita ovat kasvien repliikit. Nyt leikkauskohdat ovat parantuneet ja tomaatit kasvaneet.

Byung-Chul Han, kirjoittaa elokuun kukasta nimeltä Herbstzeitlos, syksyn ajattomuus. (Kukan suomalaisesta nimestä ei voi mitenkään pitää – syysmyrkkylilja). Han toteaa, että tämä kukka tuo ”transsendentin ajattomuuden puutarhaan”, se kukkii vielä kun muu kasvillisuus on romahtanut hallan jäljiltä.

Puutarhassani koristekaalit valmistautuvat myöhäiseen kukoistukseen. Kaaliperhosten toukat nujersivat ne kesällä aivan henkihieveriin, saippuavesi hätisti toukkia vain hieman. Mutta vasta kun tervehdin kaalten raaskuja rankalla kädellä ja rapsin vioittuneet lehdet pois, ne ymmärsivät että vielä on aikaa työntää uutta. Kauniita olette, sanon niille nykyään.

 

Kuinka maa luovuttaa porkkanan

Tartun solmukohtaan naatin ja juuren välille. Nostelen maasta näitä jäykkäjalkoja. Varovasti kuin hammasta irrottaen ne löystyvät, porkkana jos toinenkin.

Lapset tietävät miten kiinnostavaa on nostaa porkkanaa, kuinka maa luovuttaa sen otteestaan.

Aion tutustua maaperään syömällä, haluan tuntea maan sen porkkanalle antaman maun perusteella. Tämä on vain aikomus; minä, tavanomainen bulkkiporkkanan rouskuttelija en osaa tunnistaa maaperää, erottelukyky ei riitä.

Yritys voi sikälikin olla turha, että vain vieraan voi maistaa. En voi maistaa sitä maaperää, jota on kynsieni alla. Minä maistun siltä itse.

Silti, huomaan kuinka pitkä jälkimaku on tässä pienessä, kuivan kesän kiusaamassa porkkanassa. Juuri nostetun ja huuhdellun porkkanan rouskutus antaa raikkaan maun, joka kypsyy pehmeään oranssiin. Jälkimaussa tunnen saman kuin porkkanan naateissa. Siinä on selleriä ja persiljaa, aavistus anista. Mutta maku muuttuu tunkkaiseksi jo ennen kuin haihtuu.

Vatsassa raaka porkkana teettää töitä. Joillekin se kertoo vatsanpuruista,  minä koen sen miellyttävänä, vaikka tiedän, että porkkana puree vatsassa.

Opin pitämään siitä, kun aloittelin kasvissyöntiä. Ne olivat 80-luvun porkkananpurijan vuosia: olin luopunut kirjallisuudesta ja järsin kirjastossa filosofian alkeita, poimin maiharin taskusta porkkanan. Joku huomasi, miten multainen se oli ja varoitti maabakteereista. Ai, tosiaan, totesin ja sen jälkeen kävin aina kirjaston vessassa huuhtaisemassa porkkanani.

Opin nauttimaan raa’an juureksen murinasta vatsassa. En tiennyt, että haudutettu porkkana on terveellisempi: jopa antioksidantit irtoavat paremmin kun juures on kypsytetty.

***

Tänä kesänä porkkanarivin harventaminen unohtui, ja nyt mullasta nousee paikoin pieniä korkkiruuveja, toisiinsa kietoutuneita porkkanoita. Miks ne tolleen kietoutuu, ympäri toinen toista? Toisaalta heti kun on tilaa, niistä tulee paksujalkoja, liian isoja.

Parhaita ovat sormiporkkanat. Sormet asettuvat sopivasti vierekkäin, kuin käsi kasvaisi mullassa.  Solakoissa porkkanoissa ei ole mautonta ydintä, koska paras osa on juuri ulkopinnan alla, ja sormiporkkanoissa sitä pintaa on eniten.

90-luvun pulavuosina valikoin lapsia varten 5 kg porkkanapusseja, maistelin erilaisia, ja makeimpia ostin sitten pusseittain.

Silloin kuvittelin, että maun perusteella pystyisin erottamaan typpibuustauksen ja myrkkyjen määrän. Tämä johtui siitä, että todella huonoja ja metallin makuisia porkkanoita tarjottiin siihen aikaan usein syötäväksi. Porkkanakemppiä tykitettiin järeillä aineilla. Tarkka valikointi kannatti, samaan hintaan saatoin saada rapeita ja hyviä.

Huonoimmat porkkanat ostin ovelle tulleelta hevosmieheltä: 10 kg luomuporkkanoita, oikein juuttisäkissä.  Ne olivat niin metallisia maultaan, että pian oivalsin asian. Myyjä oli saanut halvalla ylimyrkytetyn porkkanasadon, eivätkä hevoset suostuneetkaan syömään niitä. Mies päätti jakaa porkkanat rehteihin juuttisäkkeihin, silloin ne voi myydä luomuna pois.

Tämän kesän lajikkeeni on Nantes varhainen, oranssi. Joskus historiassa porkkana oli punainen, kolmisen sataa vuotta sitten tapahtuneen ihmeen, mutaation, seurauksena löytyi oranssi. Ja heti sitä haluttiin viljellä. Aivan kuin oranssi pureskeltava olisi jo ollut odottamassa tulemistaan.

Kumma kyllä porkkanan ihme tapahtui nimenomaan juuressa eikä kukassa, jota yleensä pidetään värien alueena.

Sekavihannespussi onkin sitten tulosta tästä porkkanan värivaihtelusta. Niitten valikoimat koostuvat pääasiassa erivärisistä porkkanoista. Vain pienen pienet paprikan palat, kirkkaan punaiset, virittävät  nuo eriväriset porkkanakuutiot.

Valitettavasti kaikki pakastevihannesten valikoimat tuntuvat yhdistelyn parodialta – niin kauan kun inkivääri puuttuu. Sillä porkkana on löytänyt parinsa jo kauan sitten: kokit tuntevatkin parhaat porkkanan ja inkiväärin sekoitukset.

Toisaalta: olen nähnyt kuvan, joka tuntuu lupaukselta:  porkkanaa dipataan siinä johonkin mullalta näyttävään, tummaan ja tukevaan seokseen. En saanut selville, mitä se oli, mutta juuri multaan dippaamisesta haluaisin tehdä kattauksen. Dippaamisen ele on kuin kaste, mutta mullasta nostamisen sukua.

 

 

 

Athene riisuutui ja sukelsi

 

Athene seisoo jyrkän rantakallion huipulla valmiina sukeltamaan. Hän laskee keihäänsä, nostaa kypäränsä pois.  Aurinko välähtää Athenen silmissä ennen kuin hän syöksyy alas veteen. Noustessaan viimein pintaan hän tuntee kuin olisi uudestaan syntynyt.

Kerrotaan, että Athenen ensimmäinen syntymä oli vaikea. Hän oli hedelmöittynyt partenogeneettisesti eli pelkästä Zeun ajatuksesta.

Zeus oli mies, joka ei pitänyt siitä, että nainen synnyttäisi hänen lapsensa. Tosin toiveet ovat muuttuneet tarinoiksi, joissa Zeus on hedelmöittänyt itsensä  – ja hänen tiedetään synnyttäneen ainakin kaksi lasta. Dionysos syntyi hänen reidestään ja Athene hänen päästään.

Athenen synnytystarina kertoo sikiön siirrosta. Sen mukaan Zeus oli saanut vauvan itseensä nielaisemalla naisen, jonka oli saattanut raskaaksi. Nainen oli nimeltään Ajatus.

Synnytystä edeltävänä päivänä Zeus oli seurannut, kuinka merikotka lensi pesälleen. Hän ei halunnut oman lapsensa syntyvän rumana ja avuttomana kuin ihminen. Parempi on synnyttää valmis olento – kaunis ja voimakas – kuin kotka, sellainen, joka kantaa jo syntyessään komeaa nokkaa ja teräviä kynsiä, sellainen, jonka katse on tarkka kuin valokiila.

Synnytyksen alla Zeus sai pahoja päänsärkyjä. Ne kehittyivät niin hankaliksi, että lopulta Zeus ei toivonut enää muuta kuin sitä, että joku kumauttaisi häntä kalloon. Näin tapahtui, ja Athene putkahti ulos Zeun päästä.

Vastasyntynyt oli täydellisesti aseistautunut lapsi ja kaunis jumalatar. Näin syntyi tytär kuin sotilaspoika, liiankin kyvykäs puolustamaan itseään. Hän oli juuri sellainen, mitä Zeus oli kotkaa katsellessaan ajatellut. Tosin silmät olivat niin suuret, että myöhemmin tytärtä kutsuttiin myös pöllöksi eli Pallas Atheneksi.

Vaan mitä muuta voi täydellisenä syntynyt lapsi toivoa kuin mahdollisuutta riisua panssarinsa ja sukeltaa – nousta vedestä märkänä ja rumana – pelkkä ihokas yllään. Siitä on tullut Athenen salainen huvi, mutta kenenkään ei saisi nähdä häntä sukeltelemassa.

Tosin nyt Zeus on ottanut kotkanpäisen hahmon ja vartioi tytärtään kaukaa kalliosaarelta. Hän tuntee isällistä onnea, koska tytär näyttää olevan sekä soturi että kaunotar – ja kaiken lisäksi täydellisen vapaa.

Pian Zeun päätä alkaa särkeä : hän tietää että tytär on vapaa vain silloin, kun kääntyy isäänsä vastaan. Zeun päässä pyörii ajatus, että Athene on häntä älykkäämpi ja tulee vielä monta kertaa nolaamaan hänet.

Mutta toistaiseksi Zeus vain vartioi ja pitää huolta siitä, että kukaan ei pääse koskemaan Atheneen, että tämä saa olla yksin sukeltamassa.

Muina aikoina, kun Athene on asioillaan, hän on sillä tavalla kaunis ja kova, että häntä ihaillaan vain kaukaa. Athene tietää, että tunteet eivät ole häntä varten. Vaikka hän pitää rakastajia, hän huolehtii siitä että ei tule raskaaksi.

Nyt on jotain uutta kuitenkin ilmaantunut hänen elämäänsä; valmistautuessaan poistumaan jyrkänteeltä, hän on tyytyväisenä menossa Herkuleen luo, hoitamaan tämän lapsia. Athene on muutaman kerran käynyt hoitamassa entisen rakastajansa lapsia. Ja vaikka hän ei miehestä välitäkään, niin lasten kanssa hän on mielellään.

Athene oli katsellut lasten perään tarkoilla silmillään, mutta erityisen tyytyväinen hän oli huomatessaan, että lapsista hänen jäykkyytensä oli kiehtovaa. Ja Athenen hymy, joka tiedettiin tappavaksi, olikin lapsista mukava. Pitäessään kahta lasta sylissään, hän tunsi uuden kyvyn itsessään. Näin Athene löysi salaisen kutsumuksensa ja toivoi, että voisi enemmänkin hoitaa lapsia.

Teksti jatkaa sarjaa Jumalat ja helteenit rantavedessä.