Raparperi

Olga Tokarzcuk: RAPARPERI

Marta kasvatti talonsa takana raparperia. Peltoläntti vietti alaspäin ja raparperien rivistöt olivat kiemuraiset – ne kaarsivat kivenmurikoiden ympäri yhtyäkseen jälleen epämääräisen muotoiseksi penkiksi. Kun talvi tuli, raparperi katosi maan alle, kääri kokoon lihaiset vartensa ja kasvoi toiseen suuntaan, taaksepäin, omaan ituunsa, omiin nukkuviin juuriinsa päin. Maaliskuun lopussa maa pullistui ja raparperi syntyi uudelleen. Se oli jälleen pieni ja valkovihreä, herkkä kuin ruumis ilman ihoa, kuin vauva. Se kasvoi öisin, saatoimme kuulla sen rutinan ruohikosta. Pienenpienet ääniallot herättivät muut kasvit. Seuraavana päivänä penkit olivat taas järjestyksessä. Marta katseli niitä posket punoittaen – oli kuin nukkunut armeija olisi herännyt ja sotilaat olisivat kasvaneet maasta suoraan taistelurivistöihin. Ensin päälaet, sitten leveät hartiat, jäntevät ruumiit aina valmiina – hetken päästä niistä aukeaisi aaltoileva, vihreä teltta.

Toukokuussa Marta leikkasi terävällä veitsellä sotilaansa poikki, aivan kuin olisi sanonut niille ”lepo”. Niiden täytyi nähdä hänet alhaalta päin, iso ja mahtava nainen veitsi kädessään. Veitsi narisi leikatessaan jäntevää vartta, hapan mehu kiilteli metalliterällä.

Tasapitkiksi leikatut puntit Marta vei Nowa Rudan vihannestorille ja möi ne siellä kevään ensimmäistä kompottia varten ja talvisaikaan ikävöidyn raparperipiirakan täytteeksi.

Autoin häntä punttien sitomisessa. Vialliset, vahingoittuneet tai liian lyhyet varret panimme syrjään paistaaksemme niistä kakun pienessä venäläisessä sähköuunissani.(130 -131)

Olga Tokarczuk: Yön ja päivän talo (suom.Tapani Kärkkäinen) 2004.

Ensin on pienet niitit, nuput voikukassa.

Vielä ei olla aivan siinä voikukkavaiheessa, mutta ehkä nuput ovat jo tulleet. Voikukan nuput, pienet vihreät niitit, tiukkaan pakatus, kuin maahan niitatut turbiinin ruuvit. Niitten alla on hydrauliikkaa, nuput kohoavat maasta. Mutta sitä ennen minä nappaan ne. Istun nurmikolla ja napsautan varren poikki ja heitän kulhoon nupun toisensa jälkeen. Yhtä hyvin voisin heittää niitä kitaani kuin tabletteja, antioksidantteja. Antaa niide paahtua pannulla, mieluusti voissa niin että kitkeryys haihtuu ja tarjolle tulee pehmeä, syvän paahteinen herkkunappi.

En tiennyt että voikukkaa on syöty aina ja jokapuolella maapalloa. Sen kitkeryys on poistettu keittämällä tai kuumentamalla, tai sen kitkeryyttä ei ole poistettu vaan makuaisti on tutustunut siihen ja hyväksynyt tietyn määrän kitkeryyttä.

Muistan sen öljyisen etikan määrän, minkä kumosin ensimmäisten voikukanlehtisalaattien ylle. Kohta, kuhnan kesä kunnolla alkaa, mieluusti keitän sangollisen voikukanlehtiä, niin että siitä tulee mietoa ja pinaatin tapaan nautittavaa. Mutta terveellistä kuin yrtti, ja kieltämättä, aina siihen jää hieman voikukankarvasta makua. Leijonan henkäys.

Dandelion, voikukka, löwenzahn. En tiennyt, että leijonanhampaalla tarkoitettiin voikukaan lehden sahakuviota, ajattelin kukkaa ja keltaisia hampaita tai tuoksua joka voikukanlehtiä keitettäessä nousee – kuin leijonan henkäys.

Silti ensimmäisessä vaiheessa käyn kiinni nuppuihin, paahdan ja tarjoan niitä kaikille. Se on on pieni sesonkinsa, nopeasti ohi. Tuore, paahdettu ja pähkinäinen voikukan nuppu, kuumana nautittu.

En oikein tiedä, millainen olisi oikea mausteliemi noille nupuille niin, että sitten myöhemmin ne maistuisivat sopivasti voikukkapizzassa.

Kolera ja Axel Munthen rohkeus

Kun Axel Munthe – eurooppalainen sielu, ruotsalaissyntyinen lääkäri-kirjailija – kuuli epidemian puhjenneen Napolissa 1883 hän keskeytti Lapin lomansa.

Tilanne oli Napolissa niin hirvittävä, että ensin hän yritti paeta. Sinä päivänä ei enää mennyt junaa Roomaan, niinpä hän päätti olla rohkea. Toki peloissaan, mutta uutterasti Munthe työskenteli slummeissa, minne ei monikaan lääräri suostunut. Kuolevien, sairaiden, jo kuolleiden sekä syövien rottien loukkoja Munthe kuvaa lausein, jotka ovat klassisesti muotoiltuja.

”Mitä auttoi pestä itseänsä likaisessa vedessä, mitä auttoi desinfioida itseänsä, kun kaikki ympärillä oli ruton saastuttamaa, ruoka, jota söin, vesi, jota join, sänky, jossa nukuin, itse ilmakin, jota hengitin ? Usein pelkäsin niin, etten voinut edes mennä makuulle, pelkäsin niin etten voinut olla yksin. Minun täytyi syöksyä takaisn kadulle ja istua loppuyö jossain kirkossa.” (Munthe, Huvila meren rannalla, suom J.Hollo, 1949, s.139.)

Ensimmäinen lause alkaa lohduttomin ”mitä auttoi” huudahduksin, kääntyen sitten ahdistuneeseen litaniaan: ”jota söin…jota join… jossa nukuin”. Tämä sidesanojen runsaus, polysyndeton muistaakseni, korostaa sitä, miten tauti oli kaikkialla. Lauseen tiheä rytmi rauhoittuu, vasta kun Axel pakenee ulos kadulle.

Näin myöhemmin, lukija voi tuntea kuinka etäällä tuo klassisen vanhahtava lause pysyttelee tuosta tautipesäkkeenstä. Nyttemmin kamerat dokumentoivat tuskan helposti koettavassa muodossaan, aivan kuin kuvaajat eivät olisi samalla turvassa kameransa takana.

Napolin kolerasta kertoessaan Axel Munhe pitää yllä hyvin muotoiltua lausettaan, Huvila meren rannalla -teoksen vanhaa, hienoa laatutavaraa. Se ei varmaankaan suojannut häntä tartunnalta. Hän ei itsekään tiedä, miksi ei sairastunut samalla kun ihmiset ympäriltä menehtyivät.



Narsissit ovat pulassa

Narsissi on maailmanluokan tähti, hänellä on vakaa asema globaaleilla kukkasipulimarkkinoilla. Hän on kaikkein tunnetuin kevätkukka, eikä aio luovuttaa asemaansa vaikka olisikin pahassa pulassa.

Narsissi poseeraa, hän on antautunut monien inhimillisten tunteiden ilmaisijaksi. Hän myy iloa, jonka nostaa kevääseen. Hieman liiankin yksinkertainen ilo sopii kaikille, simppeli ilo on tunne. Mutta hän kokee joutuvansa edustustehtäviin aina kun joku taittaa varren, ja nappaa hänet mukaansa.

Narsissi on kirjallinen kukka, ajoittain hän onkin suunnitellut ryhtyvänsä romaaniksi. Narsissi on kielellistynyt, siksi Linneus luokitteli kansan suussa munavoina tunnetun kukan nimellä narcissos poeticus.

Narsissit huojuvat tuulessa aikojen yllä ja tanssivat aina niitä tansseja, jotka ovat muodissa. ”Ne tanssivat” sanoi Wordsworth. Silloin 1800-luvun alussa ne tanssivat hieman jäykästi ja kumarrellen vanhan piirileikin malliin. Paritanssit niiltä käyvät myös, toisiinsa nojaillen ne huojuvat. Mutta mieluummin ne tanssivat yksin, kukin pyöräyttäen rock&rollin: ne tanssivat tyttömäisissä tanssimekoissaan, sanoi Hughes.

Toisaalta suru pukee narsissia. Hän on antanut tehdä itsestään kertomuksiksi laajenevia metaforia. Niissä surraan. Morsian kulkee ympäriinsä, tarkastelee jokaista narsissia kuin rakastettuaan etsisi. Narsissi tunnettiin silloin liljana, jonka esiintymiä nousi runsaasti Elysiumin kenttien verihurmeesta. Siellä se morsian on, sieltä se yrittää löytää sulhastaan satojen teurastettujen sotilaitten joukosta.

Kerrotaan että keväisen marathonin aikaan muinaisessa Kreikassa niityt olivat keltaisenaan narsisseja. Ne kuuluivat taustalle kun alastomat nuoret sotilaat juoksevat kilpaa ja lähes pysähtymättä koko matkan Marathonista Ateenaan. Jostain syystä mieleeni nousevat ne, jotka pysähtyivät. Näiden tarinoiden mukaan ensimmäiset narsissit nousivat poikien siemennesteestä.

Ja kaikki tietävät mitä tapahtui, kun narsissi ryhtyi itseihailun allegoriaksi. Hän on androgyyni teini-ikäinen poika, niin ärsyttävän tietoinen omasta kauneudestaan, että Nemesis kyllästyi moiseen. Mutta ennen kun nuorukainen muuttui kukaksi, hän katseli itseään lähteestä. Yleisestä käsityksestä poiketen hän ei peilannut itseään vedenpinnasta, vaan hän yritti nähdä lähteen pohjaan. Hän oli syvällinen nuorukainen, ainoa virhe minkä hän teki oli se, että pyöritti hieman päätään nähdäkseen miten kiharat heilahtavat. Ja siksi ollaan pulassa.

Pääsiäisestä ei vaan tule kevätjuhlaa

Te itämättömät! Mitä minä tiedän siemenistä – milloin te ette idä, ja milloin teitä pitää vain odottaa.

Noita kuolleita ruukkuja on tänä keväänä hyllyssä odottamssa enemmän kuin koskaan. Niistä pitäisi nousta tammea, sempramäntyä, siperianmäntyä, omenapuuta. Kylvämisestä on jo yli kuukausi, mutta kuin arkut ne vaan huokuvat kuolemaa. Hildegard von Bingen olisi ehkä tunnistanut ne, joissa vielä on toivoa. Minä en tunnista, on pitkäperjantai, ja päätän lopettaa kastelun.

Pääsiäisestä ei ole päässyt muodostumaan kevään heräämisen juhlaa. Monet teologiset merkit viittaavat päinvastaiseen. Kuolinkamppailu ja ristin kidutus nousee esiin aivan väärään aikaan, luontohan on voittanut talven jo kuukausi sitten.

Teologit pysyvät sanassaan, ylistävät hengen voittoa luonnosta. Kolmiyhteinen hengellinen teologia rakentaa näkymätöntä, johon verrattuna jopa keväinen luonto on merkityksetön. Siinä missä monet luonnonuskonnot julhlivat elämän puuta (Lingum Vitae), siinä kristinusko nostaa korkealle ristin, kidutuspuun.

Onneksi on mystikoita, jotka näkivät ristinkin versovan vihreää (Bonaventura). Ehkä kiinnostavin kaikista on kuitenkin Hildegard von Bingen, nunna, joka tunsi sekä passion että Marian puutarhan martiarkaalisen linjan.

Onneksi Raamatussa on myös Laulujen laulu, kevään ja ruumiillisen rakkauden ylistys. Filosofi Luce Irigaray havaitsi Laulujen laulussa matriarkaalisen linjan, joka yrittää punoutua osaksi kristinuskoa, joutuen kuitenkin aina syrjään työnnetyksi.

Onneksi myös pääsiäisen kansanomaisissa rituaaleissa on pajunvarvut, kukat ja vihreä. Ne sekoittuvat hentoina sivuhaaroina kärsimyksen palvontaan.

Ristinpuun vihertyminen pääsiäisaamuna on kaunis esimerkki luonnon ja elämän voimasta. Joissain protestanttisissa, anglikaanisissa pääsiäisperinteissä kukkiva ja vihreä risti tuodaan kirkkoon nimenomaan pitkän perjantain jälkeisenä aamuna. Eikä kyse ole mistään tavallisesta seppeleenlaskusta, olennaista on että ristipuussa on pieniä reikiä, joihin kukkaset on työnnetty. On eri asia, onko leikkokukkien kimppu ristin juurella, tai ovatko nuo leikkokukat ikään kuin puusta kasvavia.

Olin varannut pääsiäisen filmiksi parhaan luostarikuvauksen, minkä tiedän. Margarethe von Trotta: Vision – Aus der Leben der Hildegard von Bingen (2009). Ilta on kuitenkin valoisa ja keväinen, elokuvassa taas niin paljon kärsimystä ja luostarin pimeitä käytäviä.

Taimien kastelua, että ne oppisivat imemään vettä

Voi noita pieniä taimia, ei niillä ole vielä edes juuria. Keväisen hoitovietin vallassa saatan taas kaadella liikaa vettä taimiruukkuihin. Saattaa olla, että unohdan kokeilla sormella mullan osteutta, ja pian taimimulta on tukehduttavan märkää.

Miten voisin tuntea kasvien kulloisenkin veden tarpeen, enkä hoivaisi taas kuoliaaksi jotain vaativampaa kukkaviljelmää. Aivan pieniä taimia on helpompi kastella kuin isoja, koska niillä on niin vähän juuria joita voisi tukehduttaa. Ajattelen, että ne eivät osaa vielä imeä vettä.

Nopeasti kasvavat tomaatti, basilika, chili ja paprika on opetettava imemään, kasvattamaan ahneesti imevä juuristo. Ruukku on kuin rinta, jonka tulisi kasvaa täyteen imuvoimaa, juuria. Olen tyytyväinen, että saan tähän isälliseen hoivaan luontevasti mukaan myös imetyksen mielikuvat.

Ihminen on suhteessa kasveihinsa jotenkin nurinpäin: hän telee luonnostaan väärin. Tarkkaillessaan taimien kasvua, hän näkee vain vihreän, mullan yläpuolisen osan. Varsinaisesti hänen tulisi hoitaa mullassa olevaa juuristoa, varsinkin kun alkuvaiheessaan kasvit ponnistelevat kovasti tullakseen kunnon imeväisiksi.

Liian hellä hoivailu, suukottelun kaltainen ohimennen tehty pieni kastelu ei voimista juuria. Kosteus jää silloin pintaan, lähelle siementä, niin että taimen ei tarvitse ponnistella juurten kehittämiseksi. Iso ja harvoin tehty kastelu taas kehittää juuria, sen jälkeen kun kosteus on valunut ruukun pohjalle. Sieltä se haihtuu ylöspäin, houkutellen juuria kasvamaan ja kurottamaan alaspäin.

Juurten imuhaluja voi myös hieman kiihottaa, uskon että aspiriini kasteluvedessä auttaa. Tosin alkuvaiheessa olen liottanut pajunkuorimurskaa kasteluvedessä. Varmuuden vuoksi muutama, raju, kasvuhormoonia sisältävä tablettikin odottaa erikoistilannetta. Ne saavat kuivan kepinkin itämään ja puskemaan juurta.

Mullan alla tapahtuvat asiat, juurten kasvu ja eteneminen on kuitenkin aluetta jonka tunnelmista on vaikea tietää. Liian useni joudun ruukkua vaihtaessani huomaamaan, miten vähäiset jonkun hyvännäköisen kasvin juuret ovatkaan.


Kasvit hengittävät valoa

On hyvä ajatella, että kasvit hengittävät valoa. Ja on hyvä tietää, kuinka tärkeää kasville on sekä valo että pimeys. Samalla kuitenkin on niin paljon sellaista, missä ymmärrykseni kasvien olemisen suhteen on ikään kuin päälaellaan.

Erityistä ponnistelua on vaatinut sen hyväksyminen, että kasvit eivät varsinaisesti ole vihreitä. Siis kasvit itsessään eivät ole vihreitä, ne vain heijastavat vihreää aallonpituutta. Toisin sanoen: ne antavat vihreän pois, koska eivät tarvitse sitä kuin vähän. Ihmettelinkin jo, miksi kasveille ei ole tarjolla vain vihreitä kasvivaloja. Ne eivät halua vihreää. Ne haluavat punaista ja sinistä, niitä värejä ne vetävät sisuksiinsa ja vihreä on niitten sylkeä.

On varhainen kevät. Katselen huoneita kameran silmällä. Kun liikun talon etelä-ikkunan luota länsi-ikkunalle, tunnistan valon vähäisyyden. Vanhan kännykän silmä sopeutuu niin hitaasti, että voin hahmottaa muutoksen. Tavallisesti kattolamput tekevät jokaisesta huoneesta tasavaloisen kuution. Se tila, jonka havaitsee kun katselee ulkoa ikkunasta sisään, on sisällä olijan silmille tottumuksen tylsistämä. Ihminen on tilassaan, näkee huoneita ei sitä, kuinka valo tulee sinne.

Kameran silmällä huomaan, millaisia valokuutioita ikkunat ovatkaan. Pimeimpään aikaan nuo valon kiilat olivat yllättävän tylppiä, nyt ne ovat kylmiä ja viiltäviä. Kevättalvisen päivän valo on kalvas kuin ruumis.

Ihmettelen sitä, miksi ikkunoiden äärelle ryhmitellyistä kasveista vain osa suuntautuu valoon päin – mikseivät ne kaikki ole yhtä lailla valon nälkäisiä. Taimiruukussa paprikan itujen puska kurkottaa hanakasti kohti valoa kohti. Jokaisella taimella kaksi terävää sirkkalehteä, kuin linnun nokat kurkottaisivat pesästä. Vaan huonekasvit, jukkapalmu ja muut, eivät tee elettäkään valon suuntaan. Niiden kovat ja suipot lehdet ovat pimeän puolelta aivan samanlaisia kuin valon puolella. Mikähän salaisuus, demokratia, siinä vallitseekaan ? Onhan selvää, että valon puolella olevat lehdet saavat enemmän punaista ja sinistä säteilyä – mutta vihreä huokuu ulos tasaisesti joka puolelta.

Minulla ei ole ollut paljoakaan ymmärrystä sille, miten huonekasvit kituvat niukassa talvivalossa. Niitä ei ole tarvinnut kastella. Nesteet eivät virtaa niitten juurissa, tuskin haihtumista enempää.

Kovapintaisilla huonekasveilla lehtien vihreä on lähes elotonta, vain harvat anturat yhteyttävät. Ymmärrän, että ne ovat eteläistä syntyperää: viihtyvät huoneen lämmössä ja käyttävät valoa vain vähän. Sellaisiksi ne ovat kehittyneet kuivissa oloissa, kun valoa on ollut liikaa ja vettä vähän. Aiemmin kastelin huonekasvit kuoliaaksi. En ymmärtänyt, että vettä ei tarvita, koska ei ole valoakaan. Huonekasvit elävät ja kasvavat hitaasti, pieni valo riittää. Talvisin ne ovat muuttuneet esineiksi, lähes ajattomiksi.

Toisaalta hämärässä nurkassa kyyhöttävä peikonlehti suuntaa isot kämmenmäiset lehtensä vain valoon päin. Kun käännän ruukkua, huomaan myöhemmin, että lehdet ovat säätäneet suuntansa taas suoraan valoon. Tämä saa ne vaikuttamaan erityisen läsnäolevilta, lähes kuuntelevilta.

Sytytän kasvivalot sitten kun aurinko on laskenut, ledlampun siniset ja punaiset nuppirivit valaisevat paprikan ja tomaatin taimiin tyytyväisyyttä. Tuntuu kuin ne kaipaisivat Välimeren alueen voimakasta valon volyymia: silloin ne eivät veny vaan tukevoituvat, juuret imevät kosteuden ja niitten huokuma vihreys syvenee. Annan niille sinipunaisia auringonlaskuja: neljä tuntia kasvivaloa, ja sen jälkeen kahdeksan tuntia lepoa ja pimeyttä.

Kevät, sää ja muu vähäpätöinen (Irigaray)

Ymmärrämme todella huonosti vegetaarista olemista, ja sen myötä meillä on heikentynyt suhde vuodenaikoihin ja luontoon. Luce Irigarayn Through Vegetal being (2016) on Michael Marderin kanssa kirjoitettu puheenvuoro. Irigary käsittelee luontosuhdetta, sen rikkoutumiseen johtaneita ensimmäisiä valintoja.

Kuinka tosiaan on syntynyt kulttuuri, joka pakonomaisesti toistaa ruumiin ja hengen eroa, työntää naista marginaaliin, ja toteuttaa käytännössä luonnon alempaa arvoa teknologiaan nähden.

Haastattelussa vuodelta 2017 Irigaray muistuttaa, ettei ole sattumaa että rikkeet matriarkaattia vastaan tehtiin juuri silloin, ennen historiallista aikaa. Through vegetal being -teoksessa 2016 hän kirjoittaa, että tämän rikkeen jälkeen kaikki jumalaisen syntymän metafyysiset tarinat ovat mitätöineet luontoa.

Mircea Eliaden kulttuurinen synnyn teoriaan tukeutuen Irigaray katsoo, että jumalmyytit ovat aktiivisesti tehneet luontoa ja suvun naislinjaa vähemmän merkittäväksi.

“On todella yllättävää, että luonnonvoimia ja jumalaisia voimia ei ole ymmärretty samoina, eikä harmoniassa” kirjoittaa Irigaray ” tämä on jakanut meidät niin, että kaikessa on tämä ero luonnon ja henkisen välillä.”

Säätilan ja jumalan rinnastusta on pidetty primitiivisenä, koska siinä ihminen tekee jumalan siitä, mitä pelkää ja minkä armoilla on. Poseidon, tuulen jumala ja Zeus rajuilmojen ylijumala on nähty mielikuvituksen leikkinä, yhtä vähäisenä kuin säätilojen vaihtelu vakaina aikoina. Imastokatastrioissa ne ovat palanneet. Poseidon, trombien jumala riehuu jo maalla eikä enää vain merellä; ja Zeun salama iskee metsäpaloja kuiville alueille.

Irigaray kiinnittää huomion tällaisten luonnonuskontojen primitiivisyys-leimaan. Hän pitää sitä osana metafyysis-kristillistä luonnon mitätöintiä. Kristillisissä vuotuisjuhlissa on yhä jälkiä taistelusta vuodenaikoja vastaan: joulu syntymisen juhlana torjuu pakanallista kuoleman juhlaa, ja kristillinen kuoleman juhla pääsiäisenä torjuu pakanallista kevään heräämisen juhlaa.

Vegetaarinen syntymä – ennen kaikkea kevät – on ilmeinen ja selvä aistillisuuden ja kasvillisuuden heräämisen kausi. Mutta kevätmyytit on muunnettu teologiaa palvelemaan: ikkunalla vihertävä ruoho symboloi ylösnousemusta, joka ymmärretään hengen voittona. Huomiotta jää maa, luonto ja miljoonien hehtaarien vihertyminen.

Luonnonuskonnoissa kuolema on marraskuussa, eikä keväällä. Irigarayn kalenterissa kevät merkitsee kosmisia hääitä.

Nämä rakkauden hierogamiat, jumalten häät, kätkeytyvät kasvillisuuteen, kuten Irigaray kirjoittaa “they are immersed in vegetal environment, and are compared to what happens to the plants” (135).

Kiinnostava poikkeus kristillisissä kertomuksissa on Laulujen laulu. Siinä lauletaan puutarhasta naisen on henkisen ja seksuaalisen vapauden paikkana. Irigaray tarkastelee Laulujen laulua Raamattuun kätkeytyvänä heteroseksuaalisena kevätjuhlana. Siinä rakastaja kehottaa lemmittyään heräämään, koska talvi on ohi ja puutarhasta on tullut paikka, jossa he voivat tuottaa iloa ja nautintoa toisilleen.

Laulujen laulussa on jälkiä uskonnosta, jossa henkinen ja seksuaalinen eivät vielä eroa toisistaan. Irigaray toteaa, että morsiamen äitilinja ja sulhasen isälinja kohtaavat kuten hierogamiat jumalten häissä. Tämä Laulujen laulun ydin kuitenkin hukataan pian. “They gradually move away from a cosmic hierogamy, which is their very origin” (Irigaray, 135-136).

On selvää, että mitä lähempänä kosmista hierogamiaa pysymme, toteaa Irigaray, sitä selvemmin keväthäät ovat sekä seksuaalisia että henkisiä. Laulujen laulu on jäänne, jossa niitten eroa ei vielä ole tapahtunut. Lihallinen ja henkinen yhtyminen on parille sallittua, ja kuten Irigaray sanoo: se antaa heille onnea ja energiaa

Irigarayn vuodenaikojen kulttuurihistoriassa talvella on paikkansa, se painottuu kevättalveen ja aikaan, jota hän kutsuu “valon paluuksi”. Kosminen herääminen ei siis tapahdukaan samaan rytmiin maan kanssa, vaan jumalten valo tulee, kun maaperä on vielä kylmä. Talvipäivän seisaus on kevätrituaalien ensimmäinen hääpäivä.

Näin siis Irigaray esittää, että silloin kun jumalat liittyvät vuodenaikoihin, kyse ei ole teologiasta eikä vielä metafysiikastakaan. Kevättalvella tuleva valo on kosminen, ei metafyysinen tapahtuma. Maapäällä ja taivaan alla olemisen kokemus asettuu ruumiiseen ja sieluun, kuten Irigaray painottaa hengittämiseen. Ilma on elementti, joka mahdollistaa että olemme ruumiillisia ja henkisiä. “It allows us to be both body and soul” (Irigaray, 136).

Myös kasvillisuus elää maanpäällä ja taivaan alla. Ja tämä mahdollisimman yksinkertainen seikka sisältää suuren potentiaalin ajattelulle, joka on korjaamassa metafyysistä virhettä. “…the potential of elemental origns: rooted in the earth growing in the air…” (Irigaray 126).

Kun jäävuori oli pahan ilmentymä

Jäävuoret, jäätiköt, jotka nyt hidastavat ilmaston lämpenemistä ovat pitkään edustanet pahaa. Ne ovat olleet jotain luojan luoman maanpiirin ulkopuolista. Eurooppalaisille käsitys ikiroudasta- ja jäästä on syntynyt pääasiassa lumihuippuisten Alppien perusteella.

Keskiaikana laaksokylissä on kerrottu tarinoita lohikäärmeistä, jotka lymyävät jäisten vuorten luolissa. Kerrotaan, että Rotario -niminen ritari olisi v 1358 taistellut lohikäärmettä vastaan jäisellä alppirinteellä.

Monet teologit päättelivät vuorten jääpeitteen edustavan pahaa ja paholaisen uhkaa alhaalla laaksoissa asuville kristityille. Jotkut teologit esittivätkin, että lumihuippuiset vuoret ovat paholaisen lymypaikkoja, joista käsin tämä yrittää yhä vallata maan piirin.

Käsitys jääkaudesta oli olemassa jo ennen kuin Alppijäätikköjen tutkija Louis Agassiz todisti jääkauden merkit 1840 -luvulla, mutta sitä pidettin paholaisen aikana. Käsitys, että Eurooppa olisi joskus ollut jään valtaama liittyy siis teologisiin käsityksiin paholaisen hallitsemista alueista.

Myöhemmin Mary Shelleyn Frankensteinin hirviössä voi havaita muistuman siitä, että ne jotka eivät ole Jumalan luomia, paetkoot jäätiköille. Frankensetinin epäluomus hätistetään lopuksi jääkentille, koska siellä on paikka niille, jotka eivät ole luojan luomia.

Helvetia, Sveitsin toinen nimi, ei kuitenkaan viittaa helvettiin. Kyse on heimosta, jota roomalaiset kutsuivat alpeilla asuviksi helvetialaisiksi. Mutta Paholaisen silta Andermatten vuoristossa on silti saanut nimensä uskomuksesta, jonka mukaan Paholaisen ja Jumalan välinen taistelu käytiin taivaalla sen yllä. EräsPaholaisen sotureista sai siipeensä, syöksyi alas ja jäi piilottelemaan vuorelle.

1690-luvulla Charmonix´in rinteen alla asuvat kyläläiset huomasivat, että ikirouta ja jää leviää vuosi vuodelta lähemmäs kylää. He rauhoittuivat vasta, kun piispa kirosi jäätikön ja vaati Jumalan nimeen jäätä pysymään aloillaan.

Sittemmin juuri alppijäätiköiden sulamisesta tunnistettiin ilmaston lämpeneminen. 1980-luvulla jäätikköjen katoaminen oli jo silmin nähtävää. Monet Alppien jäätiköistä sulavat kokonaan tämän vuosisadan loppuun mennessä. Vuonna 1879 mitattu Rhônen jäätikkö Sveitsissä on menettänyt 1266 metriä 140 vuodessa.

Pari sataa vuotta sitten kellään järkevällä ihmisellä ei oskottu olevan asiaa eikä kiinnostusta vuorten jäätiköitä kohtaan. Vaikka jo roomalaiset huomasivat että jäätiköiden ylittäminen oli mahdollista. Turkkilainen Hannibal oli tullut sotajoukkoineen Alppien yli 218 eKr. Tämän esimerkin jälkeen myös jotkut kristityt uskaltautuivat Alpeille.

Valistuksen aikana 1700-luvun lopulla, maantieteelliset selonteot jääpeitteestä vuorilla olivat korvaamassa myyttiset selitykset. Tuon ajan romantikkojen myötä vuorten jäiset huiput tuotiin esiin ylevinä kohteina. Monet romanttisista runoilijoista olivat vaeltajia, jotka tarvitsivat maantieteellistä tietoa, samalla heitä kiinnosti myytit ja legendat – vanhat varoitukset pahan hallitsemista jääkentistä muuttuivat houkuttaviksi.

Vuorten lumihuipuja ei oltu nähty kauniina ennen 1700-luvun lopun romantiikkaa. Lumikenttien valkoisuuskin oli jotain pahaa ja kuolettavaa.

Runoilija P.B. Shelley oli myös kiinnostunut jäätiköistä, v 1819 hän teki vaelluksen Chamonix -vuorelle. Shelley seurasi aikansa tiedettä, mutta runoilijana hän piti itseään kuitenkin maagikkojen perillisenä. Jäätiköihin, kristallimuodostelmiin, liittyy jotain runoilijanerolle tuttua. Jään kuolettavaa kosketusta ei tule kiistää: halla hävittää vihreän kasvullisuuden ja huurre korvaa sen. Jäiset kristallikuviot muistuttivat runoa, joka saa kielen kiteytymään säännöllisiksi rytmin ja soinnun kuvioiksi.

Lumen heijastaman valon äärimmäiseen kirkkauteen liittyy Shelleyllä ajattoman viisauden mielikuvia. Mont Blanc -runossaan hän kirjoittaa

”The everlasting universe of things
Flows through the mind, and rolls its rapid wnves,
Now dark – now glittering – now reflecting gloom –
Now lending splendour, where from the secret springs
The source of human thought its tribute brings
Of waters, – with a sound but half its own.”

Shelleyn lisäksi myös Goethe oli kiinnostunut jäätiköistä ja niitten tutkimuksesta. Goethe ilmeisesti oli sitä mieltä, että jääkausi on paras teoria, jolla maan muodostumista voi selittää. On mahdollista, että Goethen romaani Wilhelm Meisterin vaellusvuodet (1828) oli tuttu Louis Agassizille, joka kymmenen vuotta myöhemmin löysi jääkauden merkkejä maan pinnanmuodoista.

Goethen romaanista löytyy maantieteilijöiden debatti maapallon geologisesta synnystä. Oliko maapallo ensin veden vai tulen peittämä, ovatko vuoret maan sisuksista vyöryneitä massoja vai taivaalta kertyneitä röykkiöitä – näistä kiisteltiin. Suhteellisen hiljainen ryhmä puolusti jäätä, ja katsoi että asia pitäisi tutkia. Ehkä jää on vähitellen levinnyt alas vuorilta ja levinnyt kaikkialle, peittäen maapallon.

Goethe kehitteli ajatusta vielä 1829 esittäen, että ehkä joskus on ollut kylmä kausi, jolloin mantereella kaikki vedet ovat jäätyneet niin että yhtenäinen jääpeite on yltänyt aina Alpeilta mereen asti.

Eric.G.Wilson: The Spiritual History of Ice, Romanticism, science and the Imagination, Palgrave macmillian, 2003.

Kun chrystallus tarkoitti jäätä

Miten lumihiutaleista tulee valkoista lunta, millaisin heijastuksin kiteet asettuvat toistensa päälle; kuinka valo tulee lumessa aineen kaltaiseksi ?

Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä. Voin ajatella kuinka valonsäteet uppoavat lumen pintakerrokseen, hajoten niin täysin että syntyy lumivalkoinen. Himmeänä kuin maitolasi mutta kirkkaampana, niin että tuntuu kuin lapioisin kristallipölyä.

Kristallin ja jään samankaltaisuus on hämäävää, jopa latinan sana chrystallus viittaa jäähän. Tämä kristallin jäämäisyys on harhauttanut monta muuten niin tarkkaa ajattelijaa väittämään, että vuorikristalli olisi pysyväksi muuttunutta jäätä. Kristallilasin valmistus, lyijyn ja lasin sekoituksena, tunnettiin tosin jo 1600-luvulla. Mutta siloinkin vuorikristallia pidettiin jäänä, sen ikuisena muotona. Oletettiin siis, että ikijäätä voisi seurata vielä yksi, odotettu metamorfoosi, jää joka ei voisi sulaa lainkaan.

Kristallin tutkijoista humin ja merkittävin oli Emmanuel Swedenborg. Hän oli nuorena kristallin ja kosmoksen suhteille omistautunut tutkija. The Principles of Chemistry (1721) teoksessaan hän esitti hypoteesin, että kosmos on jäätä, ja sellaisena läpinäkyvä ja kiteinen kuten kristalli. Ajatus jäi hypoteesiksi, mutta koko 1700-luvun ajan sen sanotaan olleen vallitseva hypoteesi ja tutkijat yrittivät tehdä läpimurtoa asiassa. Yrityksistä luovuttiin vähitellen, todistukset kristallin ja kosmoksen yhteydestä jatkuivat 1800 -luvulle asti.

Swedenborg itse ei kait koskaan luopunut teesistään, vaan siirtyi tieteestä mystiikkaan. On täysin mahdollista, että kristallit olisivat portaaleja, hän uskoi. Mystikkona hän tarkastelikin kristallista käsin niitä lakeja, jotka määräävät tulevaisuuden.

Yritän löytää selitystä sille, miksi lumi tuntuu viilentävän säätilaa – vaikka niin ei oikeastaan ole. Ehkä lumen hajussa on viileyttä, se tuntuu kylmältä. Ja tästä tekisi mieli tehdä johtopäätös, että lumi huokuu kylmää ja viilentää säätä.

Glacery, jäätikkö, viittaa läpinäkyvään lasiin. Glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Halu löytää tie kristallista kosmokseen on vaikuttanut myös siihen, miten suuret napajäätiköt on kuviteltu. Ne ovat olleet havaittavan maailman viimeinen raja, siirtymä läpinäkyvästä näkymättömään. Tuo ero siirtyy kauas ja muuttuu horistontin kaltaiseksi; siirtymä lasijäätikköstä kristalliseen lasitaivaaseen oli houkuttavaa sijoittaa pohjois-ja etelänavalle.