Kombuchaa mahaan

Miksi juoda varhaiskeväällä mahlaa ? Koska pihassa on koivu ja nojallaan tikkaat, sekä ylhäällä sanko, johon tippuu mahlaa katkaistusta oksasta. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa. Se on puun maitoa,sillä se ravitsee silmujaan ja tekee hyvää myös minulle.

Mahla, siihen ollaan menossa! Nyt kun sokerilimsatkin ovat kehittyneet huimasti ja vain vettä lisäämällä. Voin hyvin kuvitella, että kehityksen huippu tulee olemaan lähes pelkkää vettä, mutta ei aivan.

Olen halunnut, ehkä pelkän snobismin vuoksi, lisätä mahlaan vivahteen juomakulttuuria, hieman hiilihappoisuutta. Taannoin löysin maakellariin unohtuneen mahlajuoman, jossa oli jopa rutikuivan kuoharin piirteitä. Täysin sokeritonta ja sitruunatonta mahlasimaa! Juoma, jonka malhavivahteen tunnistaa vain tarkka maistelija.

Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Olen jo kolmena keväänä tehnyt löytöjä mahlan äärellä, linkit viittaavat niihin elämyksiin.

Tänä keväänä olen edennyt hapatettuun suuntaan kombucha-sienen avulla. Nyt kyse ei ole pelkästä päähän pälkähdyksestä, vaan huomiosta että venäläiset ovat käyttäneet hapatettua mahlaa jossain kylmän raikkaassa keitossa. Ilmeisesti hapanleivän palasen avulla juomaan on levinnyt hieno aromi.

Sitten huomasin, että Eestissä joku virvoitusjuoman valmistaja tarjoaa nimenomaan hieman hapatettua koivunmahlaa. Kaikesta tästä aloin aavistella, että olen todella vanhan juoman äärellä. On monta syytä sanoa, että kyse on käyneen tammanmaidon kevytversiosta.

Nyt loikoilee kombuchasieni 3 l. purkin pohjalla, mutta vapuksi on tulossa kuitenkin mintutteen maustama kymmenlitrainen. Kun maistoin sitä, niin kevyt minttuisuus ja kombuchan tuoma pieni kirpeys lupaavat hyvää.

Mahla on mahhaa varten.

Sulautua kasveihin ja olla yhtä luonnon kanssa – ja psykoaktiiviset aineet

Jos voisin kokea olevani yhdessä kasvien kanssa, kokea lähelläni olevien kasvien tai kasvattamieni taimien elämän, että kokisin ne kanssani elävinä, sellaisena kuin kasvit tietysti ovat. Jos ottaisin taikasientä tai muuta aivokemiaa muuttavaa psykedeelistä ainetta, menisin kasvimaailmaan, niin että egon hälvenemisen ja tajunnan herkistymisen myötä viettää aikaa siinä mikä meillä on yhteistä elävien kasvien kanssa. Vai olisiko kyse hallusinaatioista ja turhista houreista ?

”Kasvinäkökulma maailmaan, sepä se, todellakin! Samalla lehdet silmäilivät minua ja tarkensivat puhtaasti hyväntahtoisen katseensa minuun. Saatoin tuntea niiden uteliaisuuden.. .tunsin olevani ensimmäistä kertaa elämässäni suorassa yhteydessä kasveihin” (Pollan, 2021, 547)

Useissa teoksissaan kasvien elämään paneutunut tietokirjailija Michael Pollan otti taikasientä, psilosybiiniä, ja koki olevansa suoraan kasvien kanssa kontaktissa. Onko tässä se peruskokemus, joka sai 60-luvun hipit palaamaan luontoon? Kokemus jossa yhteys luontoon merkitsi samalla valtavaa, vihreän myötätunnon ja vegetaarisen rauhantahdon kokemusta.

Ehkä, tai ehkä kyse on tajunnan laajentimiin liitetyistä odotuksista. Ehkä se, mitä koin kasvien kanssa olikin vain se minkä Pollan oli omaksunut Aldous Huxleyn teoksesta Tajunnan ovet. Kasvien myötätuntoinen läsnäolo, Huxleyn suuri kokemus kukkamaljakon kanssa. Ehkä Pollanin tripissä luettu yhdistyi havaittuun, tai ehkä minäkeskeisen mielen syrjäyttäminen mahdollisti todellisen luontoyhteyden.

Psykedeelen aiheuttamissa näyissä ”suuri osa niiden vaikutuksista voi olla ihmisten itsensä aikaansaamaa” sanoo Pollan. Esimerkkinä on Huxley, joka tukeutui itämaisen mystiikan kuvastoon selostaessaan meskaliini-kokemustaan. Buddhalaisen estetiikan värikirjot,symmetriat, taipuvat muodot tulivat 60-luvulla merkitsemään psykedeliaa. LSD-trippi tulkittiin vahvasti orientalistisen mystiikan läpi.

Ainoa mikä minua siinä kiinnostaa on kukkien ja lehtien voimakas ja kaiken täyttävä läsnäolo. Huxley kirjoittaa:

”Nautin pillerini yhdeltätoista. Puoltatoista tuntia myöhemmin istuin työhuoneessani ja katselin tarkkaavaisesti pientä lasimaljakkoa. Maljakossa oli ainoastaan kolme kasvia – täydessä kukassa oleva portugalinruusu, jonka kukka oli vaaleanpunainen ja jonka terälehden tyviä sävytti kuumempi, liekehtivämpi väri. Suuri magnetan ja kerman värinen neilikka sekä kalpea kurjenmiekka, jonka kukinto kohosi murtuneen varren päässä kalpean violettina ja rohkean heraldisena. (Aldous Huxley,29, Ville-Juhani Sutisen suomentamana).

Samalla Huxley vakuuttui ”jokaisessa hetkessä piilevästä alastoman olemassaolon ihmeestä”.

Istigkeit – eikö se ollut käsite, jota mestari Eckhart käytt? Puhdas oleminen. .. kukkakimppu joka loisti omaa, sisäistä valloaan siihen latautuneen merkityksen voimasta… ruusu, kurjemiekka ja neilikka eivät merkitse enempää eikä vähempää kuin sitä, mitä ne ovat – katoavaisuutta, joka kuitenkin on ikuista elämää, jatkuvaa tuhoutumista, joka on samanaikaisesti puhdasta olemassaoloa.” (Huxley 30).

Tuo sama, minkä asetelmamaalarit aikoinaan ilmaisivat kukka-asetelmissaan, katoavaisuutta, pysyvää katoavaisuutta.

Osallistuminen kasvien olemassaoloon, oliko se Huxleulla kuitenkaan sitä? Kohta Huxleyn laajentuneet silmäterät yhtä intensiivisesti kirjahyllyä, kuinka ihmeellisiä hahmoja yksittäisissä kirjoissa on, ja kohta hän syventyy lumoutuneena pöydän jalkaan. Hallusinaatio siis, hourailua, jossa elävän ja elottoman eroa ei tajuta !

Minusta olennaisin Huxleyn kukka -kokemuksessa ilmenee lopuksi, universaali hengitys. Se on jotain, johon vain elollisina katoavaiset osallistuvat yhdessä:

”Jatkoin kukkien tutkiskelua. Huomasin niiden elävässä valossa hengityksen laadullisen vastineen – tosin sen kaltaisen hengityksen, joka ei milloinkaan palaa aloituspisteeseensä eikä vuoroveden tapaan toistu vaan soljuu eteenpäin uudistuvana virtana…” (Huxley 30.)

Kasvinäkökulma maailmaan, ja muuntunut tietoisuuden tila. On tullut harrastettua tätä ”sulautumista luontoon” mutta ei näiden psykoaktiivisten aineitten kanssa. Joskus ruohoa poltellen kesäisessä saaressa, syvän tyytyväisyyden ja kasvillisuuden hyväntahtoisessa seurassa.

Risti vai rosmariini

Heräsin rosmariinin tuoksuun. Kuolleelta vaikuttaneen yrttikasvin runkoon oli ilmestynyt pieniä, neulasmaisia lehtiä. Luulin että kaikki kolme rosmariiniruukkua olisivat kuolleet talven aikana. Nyt tuo pitkään vihreänä pysytellyt näytti aloittavan uudestaan, varren keskiosassa lehdet olivat jo kasvamassa.

Mikä tahansa kuollut ei kuitenkaan herää henkiin, ja vaikka Raamatun kertomus versomaan puhjenneesta oksasta on lohdullinen, se kertoo silti käänteestä jolloin rikas kasvituntemus sai väistyä henkisten ihmeiden tieltä. Versominen on ihme, kuolleen oksan virkoaminen puolestaan on uskonnollinen symboli.

Silti, eräs mukava pääsiäistapa on valmistaa ristinpuu, joka työntää versoa ja vihreää lehteä. Käytännön katoliset koristevat ristin muoviruusuin ja lehdin, parfymoivan sellaisen. Näin korostetaan huomaamatta sitä, miten kasvikulttuurit ovat aivan hunningolla.

Viheriöivän ristin voi hyvinkin tehdä – ja on varmaan useinkin tehty – pajupuusta tai terijoen salavasta. Voisin hyvin uskoa, että lepotilassa jouluna kaadettu salava ja silloin nikkaoitu risti voisi odottaa ulkona niin kauan, että muutamaa viikkoa ennen pääsiäistä sen voisi tuoda lämpimään sisälle. Kyllä se versoisi ja vihertäisi.

Se olisi kevään, ja luonnonuskonnon pikemminkin kuin tämän uskonnon symboli, joka kiusallaankin juhlii kuolemaa keväällä. Ristille naulitun kärsimystä on näin nostettu varoittamaan ihmisessä 0rastavasta vitaalisuudesta.

Rosmariinipuskan herääminen, sen tuoksu, on pieni ihme. Mutta enää en tee sitä virhettä, että jätän talvehtivan yrtin lämpimään huoneeseen. Sen täytyy antaa horrostaa rauhassa jossain viileässä, mutta ei pakkaskylmässä paikassa.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.

Lumen kimallus ja molekyyli

Lumen ihmettelyä sekä pilvisellä että aurinkoisella säällä ! En vielä tiedä kumpi vie pitemmälle, tämä maidonvalkoisen himmeä hehku vai kimaltelevan hangen säteet. Pilvisäällä valonsäteet uppoavat lumen kuohkeuteen, ja ne hajoavat niin syvälle, että syntyy lumivalkoinen. Aurinkoisella säällä on tarjolla kiteitä ja kontrasteja mutta myös lumoutumista, mikä saattaa tehdä ihmettelystä tolkutonta. Maailmankaikkeus piilee lumenkimalluksessa.

Lumikiteet, jään läpinäkyvyys, jääkiteiden prismat, niiden symmetriset pienmuodot! Oli tutkijoita, jotka pitivät näitä kidemuotoja todistuksena siitä, että maailmankaikkeus on matemaattinen. Oli toisia, jotka muistuttivat: jää on kylmyyttä, elottomuutta: siellä minne jää leviää, mikään siellä ei kasva eikä elä. Kiteisyys on kaunista mutta kuollutta, sen heijastuksissa valo ei muutu vihreydeksi, kimpoilee vain peilipinnasta toiseen.

Mutta miksi lumi tekee muodostelmia, jotka ovat kuin elävää kasvillisuutta? Vastasatanut lumi puitten oksilla saa ajattelemaan kukkimista, valkoista kukkien ryöppyä. Ja samalla tyhjää, kukkimisen näköistä mutta hedelmätöntä loistoa. Kukkien haamuja.

Alituinen luonnon ihmettelijä, Thoreau, hämmästyi huurteisen jään äärellä, ja sanoi: lehtien haamuja. Huurteen ornamentti, kuurankukat, eivät näytä kukilta vaan lehtien abstraktiolta. Huurrekuviot symmetrisesti haaroittuvan lehden kaavana – tai haamukuvana, kuin kuolleet ja maahan romahtaneet lehdet kummittelisivat, ilmestyisivät ikkunaan läpikuultavina ja vailla ulottuvuutta.

Minulle riittää kuusenneulasten kalanruotokuviot, ja vastaavat huurteen tekemät ornamentit. Ällistyin siis aikalailla, kun luin että esimoderni ajatus universumista kristallina ja kidemuotoina oli siirtynyt nykyisiin teorioihin atomeista ja molekyyleistä. Sitä on aines; se koostuu tietyllä tavalla, kiteen sukuisesti yhteen liittyneistä molekyyleistä. Kemiastaan aines tunnetaan, se on selvää, mutta alkemistien lähes hyödyttömältä vaikuttava kristallikiteiden pähkäily, ja niiden jäljentäminen sekä muotojen tutkiminen – siirtyi yllättäväksi molekyylijutuksi ihan oikeaan kemiaan.

jäljellä lintujen ohuet vihellykset

18.1. ”Aamun pimeä sini, taivas on jo himmeän valoisa. Koulupojat hakevat reittiään valkoisessa sohjossa, tyttö ilman takkia pinkaisee asemalle. He ovat karskia väkeä. Linnunlaulusta on jäljellä vain ohuet vihellykset, ne tulevat paljaitten puitten suunnasta, ja minä olen valppaana keräämässä jokaista elämän ja luonnon merkkiä aivan kuin asetellakseni kauneutta ja kiviesteitä vähentämään tuskaa.”

Horatio Claren aamutaivaita voisi keräillä, mutta lopulta muistikirjaani tarttui vain muutama. Tammikuun keskivaiheilla 18. ja 19. päivä ollaan jollain rajalla, vähäisenkin kauneuden hakeminen, luonnon tuoma ilo alkaa tuntua mitättömältä.

19.1. ”Kamppailu kiihtyy. Aivan kuin olisi suljettuna harmaaseen lumipalloon joka pyöriessään kerää tappioita. Vaikka miten paljon peseydyn, haisen silti likaiselta junalta ja pakokaasuilta, talvelta. Silmä hakee epätoivoisesti valoa ja kauneutta, mutta nyt talvi on kurja, ei anna muuta kuin laskuja. Tulos on mitäänsanomaton.”

Horatio Claren masennuspäiväkirjassa luonnon kuvaukset kuitenkin lisääntyvät tammikuun loppua kohden. Kamppailu kiihtyy kunnes elämä alkaa taas tuntumaan siedettävältä. Claren Light in the Dark, a Winterjournal (2018) sai kiitosta Britanniassa eikä pelkästään aamutaivaiden kuvauksesta, vaikka niitä teoksessa on runsaasti. Hän on paitsi arvostettu matkakirjailija, myös luonnon kuvaaja. Jokseenkin hämmentyneenä odotan Horace Claren maaliskuussa ilmestyvää teosta Hevy light, Journey through Madness, Mania and Healing.

Lucia neidon turvattomuus

Kun Lucia-neidon hahmot ilmaantuvat sähköiseen mediaan, ajattelen kaunotarta ja hirviötä. Luciaksi valittu nuori nainen etenee juhlakulkueessa varsin eristettynä. Hänet on valittu nuorten naisten joukosta, ja asetettu erilleen kuin uhri. Jos en tietäisi, että kyse on valolle omistetusta pimeän vuodenajan juhlasta, uskoisin että kyse on jostain päinvastaisesta. Uhrattavaksi valitaan johdonmukaisesti tälläkin kertaa jokin viaton: lammas, lapsi tai neitsyt.

Lucian kerrotaan puhuneen itsestään uhrina. ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa, kuin uhrata itseni kaikkivaltiaalle Jumalalle.”

Lucian päivä on hänen kuolinpäivänsä. Mitä siis tapahtui 13.12. vuonna 304 Syrakusassa, kun Lucia –neito siirtyi ikuiseen valoon ?

Luciaan liittyvissä tarinoissa korostetaan hänen turvattomuuttaan, mikä tarkoitti sitä, että hänellä ei ollut miespuolista suojelijaa. Koska hänen isänsä oli kuollut, Lucia otti kasteen ja hakeutui silloin kapinallisten kristittyjen suojaan.

Mutta äiti oli huolissaan käytännöstä: kuka ottaisi Lucian suojelukseensa, omistukseensa ? Erään legendan mukaan Lucian kihlannut nuori mies oli sanonut kosiessaan, kuinka hän palvoo Lucian ihania silmiä. Mutta Lucia oli jo valinnut Jeesuksen suojelijakseen. Ehkä hän ei halunnut yhdenkään miehen alaiseksi, ja hakeutui siksi Jumalan turvaan.

Mutta nuori mies koki menettäneensä hänelle luvatun puolison. Hän teki ilmiannon Luciasta, että tämä palvoi kiellettyä kristillistä kulttia. Ennen pidätystä Lucia ehti vastaamaan kihlaajalleen samalla mitalla: hän repi silmänsä ja lähetti ne lahjaksi miehelle: ”Tässä se mitä haluat niin omaksesi.”

Tässä eleessä se, mitä Lucian silmät symboloivat, muuttuu lihaksi. Ja kuten yleensä: lihan taustalla on halu. Se minkä nuori mies ilmaisee symbolisesti, palautetaan hänelle kirjaimellisesti. Boccaccion Decameronessa on paljon vastaavalla tavalla palautettuja palvonnan kohteita, sydämiä ja ihmispäitä.

Mutta, että Luciakin. Ehkä tuo nykyään niin aneemisen näköinen, vaalea ja vaaleaan pukeutunut Lucia, kynttiläkruunu päässään, kätkee itseensä tämän saman. Nuori nainen on usein turvaton.

Toisen legendan mukaan Lucian äiti oli järjestänyt avioliiton, niin että isätön ja suojaton tytär saisi turvakseen puolison. Kun Lucia joutui kuulusteluihin, hän ei kumartanut keisarin kuvalle; näin hän osoitti uskollisuuttaan kielletylle uskonnolle.

Oikeudessa Lucia tuomittiin bordellikuolemaan, johon tulisi liittymään raiskauksia. Rangaistus on kuvaava tässä Lucia -legendan lihallisessa versiossa. Kenelle kuuluu naisen ruumis? Pelkkä ajatuskin hänen ruumiiseensa kajoamisesta aiheutti Luciassa ihmeenomaisen muutoksen, eikä häntä saatu siirrettyä bordelliin.

Se mitä tapahtui on ehkä ruumiillisinta, mitä Pyhä Henki on koskaan tehnyt, ja hyvin loogista. Lucian ruumis muuttui niin painavaksi, että mitkään voimat eivät saaneet käännettyä häntä.

Nimenomaan Lucia saaminen selälleen oli mahdotonta. Näin siis legendan keskeiseksi seikaksi nousee viimeiseen asti puolustautuva – raiskaajaa, omistajaa, keisaria vastustava naisen ruumis. Tämän jälkeen myöskään tuli ei polttanut häntä, lopulta vain teloittajat miekkoineen saivat Lucian hengiltä.

Nyt Lucia kantaa valoa hiuksissaan kynttiläkruunun muodossa. Voin kuvitella, miten kovin tuo tyttö pelkäsi pimeää ja hakeutui valonlähteiden luo. Niin kaikki tekivät pimeänä vuodenaikana, jolloin elävä tuli oli ainoa valon lähde. Mutta erityisesti nuori nainen sai pelätä hirviöitä ja väkivaltaa, joka väijyi pimeässä. Voin kuvitella, miten Syrakusassa tuolloin naisen liikkumatilaa jäsensi pimeän pelko.

Maalaus St Lucian hautaamisesta korostaa haudankaivajien maskuliinista voimaa ja Lucian levollisuutta sen vastakohtana. Caravaggio 1608, St Lucian hautaus.

Ratsastaja käy yössä

Olisinpa ratsastaja, joka kiitää yössä ja luottaa hevoseen niin täydellisesti että voi sulkea silmänsä. En näe missä kohtaa tiellä mennään, mutta en silti koe olevani sokea, koska olen yhtä ratsun kanssa. Minä olen osa hevosta, osa parempaa näköä ja kuuloa. Kaikki huolehtiminen ja yritys nähdä itse olisi vaarallista tällaisessa vauhdissa.

Velasquezin Valkoinen hevonen (1635) oli aikanaan outo maalaus: ratastaja puuttui satuloidun hevosen selästä. Tyhjä paikka pakottaa katsojan tuijottamaan kohtaa jossa ei ole mitään, vain hämärä tausta.

Pillastunut hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut. Onko ori ehkä haistanut pimeässä jotain, pysähtynyt äkkiä tai juossut oksan alta? Tämä arvoitus on maalauksen pimeässä taustassa, se aivan kaikuu vastausta.

Jotain on tapahtunut, mutta vain hevonen tietää mitä. Tuo tarkasti vaistoava eläin ilmaisee periaatteessa kaiken mistä on kyse: me vain emme voi nähdä sitä. Kun katselen maalausta, tunnen itse olevani sokea. Se jokin on tuolla pimeässä. Ja kun hevonen pakenee, se tietää suunnan ja saavuttaa kohta entisen varmuutensa. Katson valkoista hevosta ja oivallan, että se on jo valinnut pakosuuntansa. Aavistan, että se jokin mitä hevonen pakenee onkin takanani.

Seuraavassa David Barlettin maalauksessa (2014) puolestaan tuntuu, että kaikki se levottomuus mistä edellisessä vaiettiin, on tuotu esille. Hevonen talloo maahan suistunutta miestä jalkoihinsa, toinen mies on tullut apuun ja hän pakottaa hevosta painamaan päänsä. Koko maalaus velloo, mutta jostain syystä mustavalkoisena.

Mustavalkoinen teos on uudestaan mallattu versio Caravaggion teoksesta Pyhän Paavalin lankeemus (1601). Maalauksen komposito on sama, siveltimen käyttö puolestaan on täysin erilaista. Ja värit on poistettu – aivan kuin työ olisi maalattu vanhasta kirjasta löytyneen mustavalkoisen kuvan pohjalta. Tai ehkä tämä kaikki tapahtuu kuin elokuvaa varten valaistulla harmaan sinertävällä yönäyttämöllä.

Mikä on tämä lankeemus, johon Caravaggion maalauksen nimi viittaa ? Se ei ole ehkä pelkkä hevosen selästä putoaminen, koska on selvää että hevonen ei pidä Paavalista. Kuvittelen, että pitkän ratsastusmatkan aikana heidän välillään vallinnut antipatia on koko ajan kasvanut. Lopulta hevosen mitta on täysi, ja siksi se tieten tahtoen tallaa kavioillaan maahan pudonnutta Paavalia. Ehkä kyse on arvokkuudesta ja arvon kieltämisestä, tyypillisesti siis: ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Aivan kuin uudessa versiossa tapahtuma olisi palautettu pimeään, Caravaggion tarvitsema ulkoinen valonlähde on poissa. Toki hän saa uhrin punaisen viitan vaikuttamaan verilammikolta. Mutta nyt Caravaggiolle tyypilliset, hallitut ääriviivat ovat poissa. Hevosen jalkojen ja miehen käsien kamppailu on epätoivoista, siveltimen nopea jälki tekee tapahtuman hahmottamisesta haasteen katsojalle. Hevosen teutarointi, jalkoihin tallautuminen, repeyviä, murskautuvia pintoja pimeässä.

Itseasiassa myös Valkoinen hevonen on uudelleenmaalaus, Velasquez on tehnyt sen itse omasta työstään, jossa arvokkaalta näyttävä mies on asettunut valkoisen hevosen selkään. Valkoinen hevonen on muuten samanlainen maalaus, vain mies puuttuu.

Voin kuvitella, että molemminpuolinen luottamus oli keskeistä aikana, jolloin pimeässä oli pakko ratsastaa.

Viimeisessä kuvassa nuorukainen ratsastaa hämärtyvässä illassa. Hän on viaton, kuten on hevonenkin eikä heidän välillään näy minkäänlaista tahtojen ristiriitaa. Nuorukainen näyttää auringonlaskun yllättämältä, kuin olisi tullut puiden varjosta esiin ja katoaisi taas hämärtyvään iltaan.

Antonio Munoz Molina Öinen ratsumies (Suom, Tarja Härkönen):

“Kapeissa kehyksissä oleva tummasävyinen grafiikanlehti ratsastajasta ei ole herättänyt kenenkään mielenkiintoa ja olen tyytyväinen siihen. Tuntematon ratsastaja, vuosisatojen takaa, nuolet ja satulapussi lanteillaan pitää vasemmalla kädellä ohjaksia, hän ei katso tietä vaan on kääntynyt katsomaan minuun päin, tavoitellen jotain pääni takaa aivan kuin minua ei olisikaan, pysähtyneenä hetkeksi ennen kuin iskee kantapäät hevosen kupeisiin ja sitten he jatkavat matkaa pimenevällä tiellä.”

Kurkotus kohti omenaa

TUO ELE: käsi kurkottaa ja kroppa venyy; tai se että et aivan yllä tuohon omenaan korkealla; tai se että tuo omena on juuri sopivasti sinun ulottuvillasi, tuo ele sisältää kolme vertauskuvallista tasoa: ruumiillinen, aistillinen ja potentiaalinen.

Tässä vaiheessa kesää tosin olemme poimineet vain maahan pudonneita omenoita, ennen kuin ne ehtivät pilaantua. On kait sekin kurkottamista.

Omenan kurkottamisen ele on ikivanha, tuo yllä oleva keskiaikainen piirros (Teodore n.1550) osoittaa, miten alaston kroppa on kauneimmillaan juuri kurkottaessaan. Ehkä tuo kurkotuksen ele sai Aan ja Een huomaamaan toistensa viehättävän pystyasennon. Omenan nauttiminen tapahtui vasta sitten, ja häpeällinen alastomuus tajuttiin myöhemmin, ensin he havaitsivat toistensa kauneuden.

Mutta kuka kehottaa heitä noin viekoitteleviin asentoihin? Omenapuu itse. Tämä ei ole vain heitto, vaan viittaus ihmisruumiin kauniiseen pystyasentoon ja maailman koordinaatioihin. Kirafin kurkotus on pitkässä kaulassa, ihmisellä se on kädessä. Kurkottavat ihmiset ovat kauniita.

Kuvittelen, että se on jokin erityisen kaunisrunkoinen puu, joka kaartuessaan suorastaan kehottaa ihmistä tekemään samoin.

as the sweetapple reddens on a high branch 
   high on the highest branch and the applepickers forgot—
no, not forgot: were unable to reach
(Sapfo, fragmentti 105A, n.620 eKr. transl. Anne Carson)

Tässä kreikkalaisen Sapfon fragmentissa (n.620 eKr) tuntuu olevan kyse tavoittamattomasta omenanautinnosta. Siitä, mikä ei tavallista ompunkerääjää kiinnosta. Siitä yhdestä, latvaan jääneestä, jota on kaunis katsella, mutta jota on liian vaivalloista yrittää saada alas.

Miksi siis omenapuu tekee minulle juuri sen? Pelkään jo ennalta loppusyksyä ja tuota hetkeä. On varhainen aamu, öinen halla on pyyhkinyt maan huuraan. Ylhäällä on omena, joka ei ole vielä palentunut, mutta tiedän sen olevan hyvin spätlese, myöhäinen, kylmä ja rapea. Mietin keinoa miten ylettyisin siihen.

Autiotalon puutarhassa karhu on kurkottanut omenaan, kynnen jäljet näkyvät.