Yksi ainoa yksiääninen lauluääni laskeutuu kirkkoon, tai nousee, on gregoriaaninen laulu joka hoitaa ihmisen mieltä. Hänen säveltämänsä yksi ääni täyttää tilan, laajenee ja pysyy yhtenä. Se avautuu, yksi ääni asettuu uuden tilan sisälle, edelleen yhtenäisenä. Se kuuluu laajempaan ykseyteen. Se kuuluu supistuvaan ykseyteen kaikuessaan myös sisäänpäin, se resonoi laulajan keuhkoissa, ja samoin myös kuulijassa, rintakehän ympärille keskittyvässä olemuksessa.
Tuo yksiäänisyys kaikuu ja resonoi, se kasvaa kun valo vähenee, nousee kohti vuoden lyhintä päivää, pisintä yötä. Se on kasvi, joka pimeässä kehittää kukka-aiheitaan, ei vielä edes nuppuja vaan nupun nuppuja. Tuon yksiäänisen laulu on viriditas, sen soinnissa ailahtaa jo vihreää edeltävä punainen, kukka, kevään ilo, mutta se liukuu äänettömyyteen, se läpäisee joulun punaisen ja saavuttaa sen infrapunan, joka kaikuu ja valmistaa myös kasveja kukkimaan.
Hildegardin ruumiillinen puoli on yrteissä, kukissa, lehdissä ja juurissa, yrttihoidoissa. Hänelle ihmisen ruumis oli aina langennut, eli aina kasveista löytyvän hoivan ja lääkinnän tarpeessa.
Marraskuun alussa sienet ovat jo mädänneet, vettyneet, valuneet ja lysähtäneet. Harmittelin, etten ollut paikalla, kun ne vielä olivat hyviä. Katselin pilaantuneita karvarouskuja. Ne eivät olleet napakoita, eivät enää olleet pörreäpintaisia, eivätkä kantaneet itseään rouskumaisen keveästi.
Sitten näin lampaankääpää, kaksi jo kellertävää läjää. Tarkastelin niitä, käsissäni oli kuolleiden sienten raskaita ja märkiä lakkeja. Ne olivat verttyneitä, mutta eivät lysähtäneitä.
Oli pelkkä mielijohde, että vein ne kotiin. Joskus sienet näyttävät käyttökelvottomilta metsässä, mutta paljastuvat hyviksi vasta kun paistaa ne. Nämä kaksi lampaankääpää osoittautuivat hyviksi. Joitain huonoksi menneitä lohkoja täytyi poistaa. Ne olivat niin vetisiä, paistamista kesti kauan ennenkuin pannulle saattoi lisätä mausteliemen ja rasvan. Sitten ne olivat hyviä.
Metsä näyttää myöhäiseltä. Jostain syystä se sai myöhäisen ilmeen jo syyskuun alussa. Sienet katosivat, vaikka syksy oli lämmin, muut kuin suppilovahverot. Ensimmäisten pakkasten jälkeen ne vaalenivas sopivasti, ja nyt ne erottuvat selvästi sammalikossa.
Harmittelen, että en saanut ajoissa kerättyä karvaruskuja enkä haaparouskuja. Syvältä sammalen joukosta löydän haaparpuskuja, ne ovat märkiä, niiden lierit raskaita ja valahtamaisillaan, sammal pitää silti jokaisen pystyssä.Viimeviikolla satoi lunta, ja nyt se on sulanut.
Huomaan, että haaparouskuistahan tulee juuri tuollaisia, kun ne keitetään. Kun rouskujen kitkerä maiti kiehutetaan pois, ja kun soluseinämät romahtavat, niistä tulee syötäviä.
Voihan olla, että nuo kevyesti jäätyneet sienet olsivat olleet hetken aikaa vielä maisteltavissa. Haaparouskujahan voi säilöä hapattamalla, niihin lisätään vain suolaa. Valoisassa ja lämpimässä paikassa, lasipurkkiin pinottuna, ne valmistuvat viikossa.
Entä nuo metsässä vettyneet rouskut ? On selvää, että ne ovat hapahtuneet myös, mutta koska niissä ei ole suolaa en uskalla maistaa.
Sieniä hapatettaessa niihin lisätään suolaa siksi, että maitohappobakteerit saavat vallan sienilihassa. Ne kestävät suolaisuutta toisin kuin useimmat muut bakteerit.
Luonnollisen ja kulinaarisen happamisen erottaa siis suolavesi. Aivan kuin happamansuolainen neste vain vaihettaisiin lähes samanaisen, elävässä sienessä olleen kitkerän maidin tilalle.
Basilikat ruukuissa ovat pieniä, ne eivät ole kasvaneet korkeaksi, paitsi yksi. Siinä ei ole tarpeeksi lehtiä, mutta onneksi pienet kasveista ovat lehteviä. Ruukullinen basilikaa riittää yhteen kattaukseen kahdelle hengelle, kahdelle lehtien napsijalle. Sitten siirrän tuon saviruukun pois kasvamaan, kertomaan lehtiä, sillä yhdestä kasvaa vähintään kaksi.
Kerro lehtesi, basilika.
Italiassa levisi joskus ennen uskomus, että basilika pitää äänekkäästä puheesta. Luin myytistä, jonka mukaan basilika tuodaan ruokapöytään tarkoituksella, käsillään elehtivien italialaisten lähettyville. Kovaäänistä puhetta rytmittää silloin tällöin ojentuva käsi, ja kohta on basilikan lehti sormien välissä.
Mielikuva italalialaisesta pöytäseurustelusta: spagettia, joka on kuin puheensorinaa, ja väliin tomaattikastiketta. Ajoittain joku imaisee juonenpätkän.
Sen, joka haluaa hyvää ja aromikasta basilikaa kannattaa kasvattaa sitä itse. Kannattaa kokeilla, kuinka se viihtyy puheensoronassa. Tosin olennaisempaa on käsillä elehtiminen on lehtien nyppiminen. Siitä basilika aivan hullaantuu.
En tiedä, joskus aamuisin minä olen puhumaton ja samoin puoliso. Emme mykkinä, sillä aina joskus hiljaisuus katkeaa, kun käsi napsaa basilikaa. Puolisolla on tapana katkaista latva. Minä puolestani poimin lehtiä varresta,
Pöytäbasilikaa hoidettaessa lehtiä olisi napsittava oikein. Jos kasvi on pieni, se kärsii kun latva sydään pois liian aikaisin. Silti puoliso, huomaamattaan, puhellessaan, nappaa basilikan latvalehdet. Minä huudahdan: ei, kasvu tyrehtyy.
Useimmiten olen väärässä, basilika haarottuu ja kasvu tuuhettuu. Ohjeissa kehotetaakin napsimaan latvoja. Arvelen, että kyse on kaupan basilikoista, jotka ovat täydessä mitassa, niiden ei enää saa kasvaa pituutta.
Minä napsin sivulehtiä, siksi että vielä kasvava basilika saisi korkeutta. Pöydän topiselta puolen arvellaan, etten malta. Katkaise nyt vaan basilikan latva, muuten kasvi venyy liikaa. Mutta hän ei tiedä, että yritän kasvattaa ennätysbasilikaa, en voi sanoa sitä, koska aion yllättää hänet.
Kun ilta on tulossa, ja ruoka katettu, puhelemme päivän juttuja. Asioita tulee mieleen, ja kun astiat kootaan pöydästä, balsilika on kaluttu.
Sitten alkaa basilika itse puhumaan – omissa oloissaan – kasvihuoneessa, jonne se on siirretty. Se kertoo lehtiään. Ne ovat pieniä lehden alkuja, kuin puhekuplia joita nousee aina kaksi yhden pois katkaistun sijaan.
Voi siis olla, että italialainen tapa on paras. Ehkä puhekuplia nousisi basilikasta vieläkin enemmän, jos pöydässä olisi paljon lehden nyppijöitä. Niinpä sitten, pitkän aterian jälkeen, kun iso mutta rangaksi kaluttu balsilika siirretään sivuun, vähitellen sen sadat pienet lehdet alkavat kasvaa kaikkialla sen oksissa.
Tällainen on siis pöytäbasilikan kasvatusohje.
Kun otat yhden, saat yhden uuden, mutta kun te otatte yhdessä kaksi saatte neljä, ja sitten kahdeksan ja sitten viisitoista. Loogisesti on mahdollista, että mitä enemmän on ruokailijoita, sitä enemmän basilikat haarottuvat ja tekevät uusia lehtiä syötäväksi.
Ja ilman muuta keväät ovat poliittisia. Se mitä tapahtui ennen kuin arabikevät, Prahan kevät tai 1968 kevät puhkesivat, maan alla virtasi voima, näkymättömänä leviävä tyytymättömyys odotti mullistavaa muutosta, positiivisen syntyä. Niin kevät lopulta puhkaisi pinnan, tuli julkiseksi ja nousi valtaan.
Me emme sitä tunne, jos maan pinta on vielä kylmä ja kostea, mutta juuret tuntevat. Ne tuntevat alhaisten lämpötilojen muutoksen. Maatyöläiset ovat tunteneet sen kuraisessa ja liejuisessa kevättyössään ja kasvukauden valmistelussa. Ja kun lämpöaalto tulee kaikki maassa on jo valmista ja kasvien tasavalta nousee.
Ylimistö on esittäytynyt mielellään korkealla maan pintaan mähden. Aateliset ajavat jousitetuilla vaunuillaan korkealla maasta, ja maatyöläiset kolhivat polvensa kiviin. Tai opiskelijat jotka mielenosoituksessa, jotka saavat kolhuja kun heidän yli vyöryy poliisirynnäkkö.
On tietysti eri asia istua nurmelle, kuin olla maahan nujerrettuna, kontalleen pakotettuna, loputtoman pitkien työpäivien väsyttämä siirtotyöläinen. Ehkä renki ja maatyöläinen, joka onnistuu löytämään hetken vapautta ja voi istua maassa. Niille jotka tarttuivat joutohetkiin, löysivät niitä, jos eivät olleet pakkotyössä, osasivat hakea joutoaikaa, tunnistaa kuinka vihreä nousee, voimaantua itsekin.
Ne, jotka ovat maassa, tietävät ruohon sitkeyden. Se, että tulee yliajetuksi, ei ole mitään, vain tallaamista, alistamista ja linttaan astumista, matalana pitämistä, nälän heikentämänä ja väsyneenä. Maalaiset tuntevat ruohon ja pysyvät nöyrinä, huomaamattomina. Loputtomasti, jokainen kevät menee ohi.
Tänä keväänä kaikkialla maailmassa protestoivat opiskelijat leiriytyivät yliopistojen puistoihin ja nurmikoille vastustamaan tappokoneistoksi muuttunutta Israelia. Varsinkin USAssa he vastustivat tappamista tukevia rahavirtoja. Samalla kyse oli heistä itsestään. Nykyajan opiskeliljat ovat ylikäveltyjä, maahan jyrättyjä, pettyneitä. Nytkin he tiesivät, että on vain ajan kysymys milloin poliisit poistavat heidät noilta ruohokentiltä, ja on palattava oppia pänttäämään.
Kuitenkaan vihreät keväät eivät ole vain symboleita, ne ovat todellisia muutoksen paikkoja. Ja vaikka yritys ei aina onnistu, opiskelijoiden pettymyksestä huolimatta niihin liittyy konkreettista voimaantumista.
Kun yhtäkkiä vihreä putkahtaa esiin, maan lähellä olevat tietävät että se on hyväksi. Se hyvä on levinnyt kaikkialle kuin tasavalta. He syövöt sitä, se on vitamiinipitoista. Kun vihreä nousee, kunouksellinen aika tulee konkreettiseksi, kaikkialla on syötävää, jokainen elollinen vahvistuu, voimaantuu, jokainen itse ja kaikki yhdessä. Se on yhtä luonnollista, kuin ruohon nousu keväässä ja valta jakautuu kaikkialle.
Robert Boyle, renessanssin Englanti ja modernin kemian esivaiheet. Hän tutki jopa jäätä. Kun Boylen varhaisvaiheeseen kuuluva New Experiments and Observations Touching Cold (1665) painettiin oli kylmä talvi.
Robert Boyle parka. Hän ei tiennyt vaikeuksista, joita talvella tutkimiseen liittyi. Hän kärvisteli Lontoossa koska muutamat jäähän liittyvät kokeet oli häneltä vielä tekemättä, ne voitiin tehdä vain talvella. Laboratorioissa ei 1600-luvulla osattu tehdä jäätä.
”Minun oli pakko odottaa ja hyödyntää pakkasta (joka on ollut pitkään harvinaista)”, Boyle kirjoitti. Pakkaset tulivat myöhään, jäätä syntyi, mutta se puolestaan vaikeutti kirjan painamista: ”kylmyys saavutti jonkin ajan kuluttua sellaisen asteen, että se vaikutti kostutettuun paperiin ja pysäytti lehdistön toiminnan pitkäksi aikaa”. Painoarkit olivat kuohkeita, jotta muste tarttuisi niihin, mutta ne olivat myös kosteita. Paperi jäätyi.
Boyle kirjoitti ja teki kokeita jään kanssa ”pakkaskauden ensimmäisellä tai toisella viikolla” ennen vuodenvaidetta. 1664 lopulla hän esitteli otteita käsikirjoituksesta Royal Societylle. Boyle vakuutti, että teos tulee julkaistavaksi heti kun sää sallii painamisen.
”Kylmä on niin karu aihe”, kirjoittaa Boyle teoksensa alussa, mutta nämä harvat kokeet ovat sekä ”hämmästyttävän kauniita” että ”erittäin merkittäviä”.
Boyle myönsi kylmää koskevan työnsä puutteet mutta sanoi silti, ettei tekisi niitä enää tarkemmin, sillä ”en ole koskaan käsitellyt luonnonfilosofian osaa, joka olisi ollut niin hankalaa ja täynnä vaikeuksia kuin tämä ”.
Meille veden muuttuminen jääksi on meille liiankin tuttua, mutta siellä, missä ilmasto on lämpimämpi, ihmisiä on aikoinaan pidetty valehtelijoina, jos ovat väittäneet sellaista. Mutta tutkijan täytyy tarkastella ja ihmetellä ”miksi niin suuri rakenteen muutos, kuin jäätyminen, voi tapahtua”.
Boylen oma käsitys oli aluksi, että tuuli aiheuttaa jäätä, pian hän luopui siitä. Sitten hän tutki mitkä objektit jäätyvät helposti, mitkä huonosti ja mitkä objektit saavat vieressä olevankin jäätym̈́ään. Hän kysyi, onko kylmyydelle luontaista nousta ylöspäin vai painua alaspäin.
Boyle kokeilee eri muotoista ja kokoista jäätä. Hän jäädyttää vettä metalliputkessa ja saa jääsylintereitä. Hän kokeilee jään sulattamista erilaisilla hapoilla, ja huomaa että parasta on suola. Boyle jatkaa kokeita, hän saa suolan avulla puupalasen jäätymään kiinni jäälohkareeseen. Hän ei ymmärrä mitä tapahtui.
Boyle käyttää myös jäälevyjä arvioidessaan jään kestävyyttä. Hän huomaa, että jos lasinsirulla raapii jäätä tarpeeksi syvälle, niin paksukin jää rikkoutuu: jopa sellainen joka muuten kestää ihmisen painon.
Boyle kuuntelee jäätä. Sisälle lämpimään tuodut jäälohkareet päästivät kiinnostavia ääniä: ”ikään kuin niihin tulisi pieniä halkeamia”.
Vesi ei ole ainoa neste, jota Boyle yrittää jäädyttää: hän kokeilee virtsaa, olutta, maitoa ja viinietikkaa, mutta viini jähmettyy kaikista hitaimmin.
Eräältä Venäjällä asuvalta intellektuellita hän kysyi, vaihteleeko jään tiiviys kylmyyden mukaan. Tämä vastasi, että Venäjällä jää on paljon kovempaa kuin Englannissa.
Boyle pohtii, onko Nova Zemjan jäässä havaittu sinivihreä väri luontainen vai jostain aineesta johtuva. Hän ei itse matkusta pohjoiselle napapiirille, ja tukeutuu kirjallisuuteen, joissa kerrotaan jäävuorista.
Hän ei epäile, etteikö meressä kelluisi ”suuria jääsaaria”. Mutta hän ei usko, että merivesi jäätyisi vuoreksi, vaan niiden täytyy olla suolatonta jäätä. Hän päättelee, että merellä ajelehtivat jättimäiset lohkareet ovat mantereelta irronneita. Hänen uskoo, että arktiset matkaajat puhuvat totta väittäessään, että tämä jää on ”makeaa ja juotavaa.”
Boyle ihmettelee kuinka arktinen jää voi olla jossain äärettömiin asti tasaista, ja jossain se muodostaa ”pelottavia kukkuloita”.
Hän uskoo, että jää kasvaa sen päälle putoavan lumen vaikutuksesta . Hän ihmettelee, ovatko tällaiset jääkukkulat kiinteitä tai valtavia kasoja. Onko ehkä vesi ja kylmyys ovat liimanneet palat yhteen? Jos ne ovat syntyneet valtavista jääpaloista, niihin on varmaan jäänyt onkaloita.
Boylen ei tarvinnut tehdä muistiinpanoja, hänellä oli niin hyvä muisti, mutta silti hän päätti tehdä niin. Hän kirjasi ajatuksia ja sitaatteja irtonaisille paperiarkille eivätkä ne olleet missään järjestyksessä.
Johdonmukainen tutkimus tarkoitti järjestelmällistä toimintaa jo 1600-luvulla, mutta Boyle näyttää toimineen luovasti ja epäjärjestelmällisesti. Sekavat lappuset olivat osa hänen mielessään olevaa järjestystä. Ne olivat hyvässä järjestyksessä vain hänen muistissaan.
Jotkut kylmää koskevista kokeista Boyle kirjasi ”muistiinpanoina vihkoon, johon olin heittänyt ne omaan yksityiseen käyttööni”. Hän ei kiistä, että työ näyttää huolimattomalta, mutta vakuuttaa että kokonaisuus on hallussa. Boylen kuoleman jälkeen saatiin havaita, että hänen paperinsa olivat todella kaaoksessa. Kukaan ei löytänyt niistä järjestystä.
Referaatti jäätä käsittelevästä esseeteoksesta. Nancy Campbell The Library of Ice, Readings from a Cold Climate, 2018, VI luku
Kylmä voi saada otteen kaiksesta missä on kosteutta, kattaa sen kiteisin kuvioin. Kylmä voi saada otteen vaikka ilmasta, ja muuttaa se lumeksi. Onko ihmisen kosketus samanlainen ? Valokuvaaja tarkastelee laskeutuvia lumihiutaleita, näkee kiteitä joiden geometriset ulokkeet takertuvat toisiinsa. Mutta lumikiteet voivat haihtua ilmaan, jos on liian kylmä sää.
Valokuvaaja tietää, että käden tai sormen pinnalla kiteet sulavat. Niitä on vaikea käsitellä kuvaa varten, ihminen on liian lämmin. Valokuvaaja epäilee, voiko jopa linssi olla liian lämmin lumikiteen lähikuvaan. Polttolasi se ei ole, mutta sen tiedämme, että valo on lämpösäteilyä, eikä siis valokuvaa voi edes saada ilman lämmön luomaa valoa.
Ensimmäinen lumihiutaleiden valokuvaaja Wilson Bentley (1865-1931) huomasi, miten vaikea on ottaa rakennekuvaa lumikiteestä. Hän rakensi mikroskooppikameran, ja sille telineen, mutta lumikiteet sulivat kuvauslevyllä vaikka hän työskenteli ulkona. Bentley kokeili monia keinoja ja huomasi, että jopa hengitys vaikuttaa lumikiteeseen. Niinpä hän työskenteli hetken kerrallaan: järjestelyvaiheessa minuutista viiteen minuuttiinennen kuin jääkide sulaa alustalleen. Ja sitten kuvan ottamisen aikaan – niin kauan kuin jaksoi pidättää hengitystään.
Vähitellen Bentley omistautui täysin lumi- ja jääkiteiden kuvaukselle, perehtyi niiden kauneuteen. Silti hän toimi alkuperäisen intohimonsa mukaan, meteorologian näkökulmasta. Tutkijana häntä ei kiinnostanut pelkkä yksittäisen kiteen taskastelu, ei vaikka valokuvaajana hän teki pelkästään sitä.
Bentleyn intohimonsa olivat lumisäät, sateet ja tuulet. Tutkijana hän asetti kysymyksensä aina sään näkökulmasta. Hän kysyi, mitä ovat lumisateet. Hän oletti, että ainoat ratkaisevat tekijät ovat ilmassa: lämpötila ja sen vaihtelu, kosteus ja happipitoisuus. Kiteisiin vaikutti myös korkeus ja ilmanpaine, sekä niiden vaihtelu. Bentely kirjasi tarkasti tämän kaiken, ja liitti tiedot lumikiteistä ottamiensa kuvien yhteyteen.
Vähitellen Bentley alkoi epäillä, että sään lisäksi pelkkä ihmisen läsnäolo vaikutti lumikiteisiin. Kyse ei ehkä ollut pelkästään lämmöstä, vaan myös ihmisen katseesta ja kamerasta tallennusvälineenä.
Jääkiteiden rakenne kertoi Bentleylle jotakin ilman luonteesta, teki näkyväksi eri kylmyysasteet ja tallensi ne symmetriseen muotoon, jäätäviin ilmakanaviin, joita voitiin tarkastella mikroskoopilla.
Ehkä lumikide siis itsekin oli eräänlainen vedos ?
”Koska vesi on magneettinen aine ja altis polaariselle hylkimiselle, sillä on oletettavasti taipumus järjestäytyä siten, että se asettuu sähkömagneettisten napojen väliin ja niihin nähden suorassa kulmassa. Tämä kasvulinjojen asettuminen vastakkain suuremman magneettisen voiman linjoihin nähden pakottaa lumikiteet kasvamaan pääasiassa ulospäin niiden ekvatoriaalisten halkaisijoiden ja sekundaaristen napojen suuntiin.” Näin Bentley kirjoitti näyttelyluettelossa, nimeltään Snow Beauties, 1916.
Voin kuvitella, miten varovaisesti kuvaajan tulee toimia, että hän saa tuon kimaltelevan kaunottaren kuvauslevylle. Bentley kokeili monia keinoja, mutta päätyi lopulta käyttämään sulkaa. Se oli hellävaraisempi kuin pinsetti, tai kynän kärki. Kuvittelen, että hän valitsi oman sulkakynänsä, ehkä 1910 luvulla niitä löytyi vielä kirjoittajien työhuoneista. Hän tarttui kynäsulkaan väärinpäin ja siirteli höyhenkärjellä lumikiteitä kimalteleviin asentoihin. Bentley oli selvästikin runoilija.
Miten helppoa olisi hyväksyä hieman sulanut ja uudelleenjäätynyt kide, varsinkin jos se olisi kauniimpi kuin jyrkän geometrinen alkuperäiskide. Ehkä Bentley näki jäisissä kiteissä jotain, mitä muut eivät nähneet, sillä hän omisti koko elämänsä lumikiteille. Jollekin tavoittamattomalle omistautuminen on aina ollut yleistä, silloin kyse on ollut jostain äärettömän arvokkaasta. Benley löysi kuitenkin jotain mikä oli tavallista, vähäpätöistä, mutta tavoittamatonta.
Toisaalta, miksi pysäyttää lumihiutale valokuvaan, kun voiosi katsella sen sulamista, ajatella hetkeä ja katoamista. Sen sijaan, että ikuistaisi parhaan muotoisen lumikiteen, voisi antaa lumihiutaleen laskeutua, hakea kuvattavaksi sitä kohtaa iholla, mikä olisi paras vastaanottamaan lumihiutaleen,
Voin kuvitella että Bentley ei erityisesti odottanut kevättä, vetiseksi muuttuva lumi on surkeuden perikuva. Loska on mahdollisimman kaukana siitä hiljalleen leijuvien lumikiteiden alueesta, josta Bentley löysi kylmän päivänvalon ja vangitsi jääkiteitä kuviin.
Kaikesta välittyi, miten Bentely aivan villiintyi: hän toi jääkiteet tutkimukseen, samalla hän toi jääkiteet taidemuseoihin ja tavallisen kansalle hän järjesti diaesityksiä. Mitä hän tahtoi sanoa, heijastaessaan jääkiteen kuvia seinälle ? Katsokaa, tavallinen lumihiutale näyttää tällaiselta, eikö olekin ihmeellistä.
On aivan johdonmukaista, että Bentley sekosi lumikiteisiin. Hän oli näyttänyt maailmalle mikroskooppikameran paljastamia ihmeitä. Mutta yksittäisten lumikiteen kuvien jälkeen hän yritti siirtyä useamman lumikiteen ryhmäkuviin. Mutta koska toisiinsa tarttuvien lumikiteiden kuvaaminen ei tuolloin ollut mahdollista, hän teki sommitelmia joissa yhdisteli erillisiä kuvia. Tutkijat menettivät heti mielenkiintonsa, Bentleyn katsottiin siirtyneen valokuvataiteen puolelle, mutta tuloksia ei pidetty ertyisen mielenkiintoisena.
Bentely oli tarkastellut lumikiteitä niin kauan, ja kehittynyt koko ajan niin, että hän saattoi jo väittää osaavansa lukea lumikiteiden muodostamia merkkejä. On mahdollista, että tässä vaiheessa Bentley tarkasteli lumikiteitä jo suurentavien silmälasien läpi. Ne näyttivät hieroklyfeiltä, tai kiinalaisilta kirjainmerkeiltä. Ne olivat hyvin kauniita, hyvin kiinnostavia, eikä häntä tuntunut haittaavan lainkaan se, että lumikiteiden kielestä ei löytynyt minkäänlaisia merkityksiä.
NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille – tai jollekin eläimelle.
Loukkaantunut villisika on vaarallinen. Kun joulun alla -23 villisika jäi auton telomaksi Helsingintiellä ja pakeni, kaikkia alueella kehotettiin välttämään ulkona liikkumista. Myöhemmin tuli tieto, että villisika oli paennut metsään, toivottavasti se toipuu.
Tiedämme paljon vähemmän kuin arvaammekaan, siksi villisikaviha pysyy yllä varmuuden vuoksi koska vaarana on sikarutto. Tiedon sijaan kuvittelemme likaisen sian, tautisen ja haisevan. Toisaalta afrikkalaisesta sikarutosta on näyttöä että se on erittäin vaarallinen – ja tarttuu ihmisiin.
Suomessa ei kerrota villisikoja olevan kuin itärajalla, mutta tietomme on hajanaista, kuten Helsingintien esimerkki osoittaa.
Syyskuussa Keski-Ruotsista löytyivät ensimmäiset naapurimaan sikaruttotapaukset, kun metsään kuollut villisika paljastui ruttoiseksi. Tuon alueen metsiin tuli tiukka liikkumiskielto ja voin hyvin kuvitella mitä se merkitsee alueen ihmisilla. Pelkästään tieto siitä, että ruttoa voi olla muuttaa metsät vaarallisemmaksi, kuin mikään petoeläin.
ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.
Kari, metsästäjatuttuni Miehikkälästä kertoi että itärajalta tulevia villisikoja mestästetään mahdollisimman paljon. Viime vuonna hänen veljensä on ampunut niitä viisi kappaletta, tänä vuonna villisikoja arbellaan tulleen rajan yli vähemmän. Mitään tarkkoja tietoja ei ole, vain jälkien perusteella tehdyt laskelmat.
Villisian kerrotaan olevan vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.
En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.
Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.
VALON VALETURVA Enemmän valoa ei tarkoita enemmän turvallisuutta, tämä on hyvä tietää vuoden pimeimpään aikaan.
Pihavalo herättää turvallisen vaikutelman, mutta kun valon häikäisy peitetään niin varjosta löytyy hahmo.
On yksinkertaisesti väärin ajatella, että enemmän valoa olisi lisää turvallisuutta. Kriminologi Dunja Storp, joka on kiinnostunut pelottavista tiloista.
Valaistu metroasema tai tyhjä supermarketin parkkipaikka pitäisi valaista entistä voimakkaammin, että ne koettaisiin turvallisiksi. Riittääkö mikään valo ?
”Ihmiset tarvitsevat erilaista valoa vuorokaudesta ja vuodenajasta riippuen. Talviyönä kello kolme sinivoittoinen valo, on ihmisille yhtä häiritsevää ihmisille kuin linnuille – eikä se lisää turvallisuutta, vaan vahvistaa pelkoa.”
Vaikka suunta on löytynyt, energian säästämiseksi monet pienet kaupungit sammuttavat valonsa aikaisemmin tänä syksynä ja talvena, myös isoja nähtävyyksiä, maamerkkejä valaistaan vähemmän. Länsimaat ovat vasta oppimassa, että pimeydestä ei ole vain haittaa. On valaistuja alueita jotka pelottavat ihmisiä jo yhtä lailla kuin pimeä.
Halusimme valaista kaupunkimme, mutta miten on käynyt?
”Me vain kasvatamme varjoalueita ”, sanoo tutkija Christopher Kyba ”Me emme ymmärrä valoa tarpeeksi. Tunnemme olomme epämukavaksi, kun emme näe, ja uskomme, että valo auttaa.” Kyba tutkii, miten keinovalaistus vaikuttaa meihin.
”Jos haluat nähdä hyvin, et tarvitse enemmän valoa, vaan vähemmän kontrastia.”
”Kaupungissa taas on paljon valoa jopa pimeissä nurkissa, mutta jostain tulee vielä kirkkaampi valo, ja siksi emme näe mitään hämärään jäävällä takapihallamme”
Jos keinotekoisia valonlähteitä ei ole, asiat, jotka ovat olleet siellä koko ajan, tulevat yhtäkkiä näkyviin. On paikkoja, jotka ovat kuuluisia pilkkopimeydestään: Namibiassa tai Chilen Atacaman autiomaassa. Ne, jotka haluavat matkustaa vähemmän kauas, voivat löytää pimeän ja tähdet planetaariossa. Kun taivas pimenee, tähtitaivaan äärettömyys ilmestyy.
Harva enää elää alueilla jossa on pimeyttä niin paljon että voisivat nähdä edes tuhat tähteä galaksistamme. Itse asiassa 99 prosenttia Euroopan ihmisistä elää olosuhteissa, joissa taivas ei enää pimene kunnolla, maailmanlaajuisestikin vastaava luku on 80 prosenttia (Science: Falchi et al., 2016). Vain joissakin paikoissa maailmassa on niin vähän keinotekoista valoa, että ihmiset
Laita valo päälle – ja hirviöt ovat poissa. Lapset voivat kokea näin, mutta yhteiskuntiemme tulisi aikuistua, koska joka vuosi maapallo tulee noin kaksi prosenttia kirkkaammaksi.
Ketkä saivat kultaa, hopeaa ja pronssia ? Ketkä nousevat palkintokorokkeelle tällä kertaa ? Sen jälkeen kun huomattiin, että mitään kilpailua ei ollutkaan, korokkeelle nousseet kaksi nolostuivat ja tulivat alas.
Laskettuaan kätensä nämä kaksi parasta eivät tienneet pitääkö niitä edessä vai takana. He pitivät käsiään ensin rennosti lanteilla, sujauttivat ne sitten selän taakse, kunnes asettivat ne sitten eteen haarovälin kohdalle ja punastuivat. Nyt he eivät tienneet minne katsoa, ei ainakaan ylös, ehkä alas tai sivulle.
Odotettiin vielä hetki, kunnes kolmaskin oli maan tasalla ja palkintokoroke oli tyhjä. Oliko tässä koko touhun tarkoitus: kukin vuorollaan laskeutuu korokkeelta niin, että lopulta on vain tyhjä podium.
Mutta kuka on tuo neljäs, jonka rinnalla kaikki muut nyt seisovat ?
Jeesuslapsi hän ei ole, ei se joka pinkoi pakoon kesken kaiken. Emme tiedä kuka, mutta ehkä se paljastuu sen jäljeen kun hän on kätellyt kolme muuta.
Saksalaisessa joulkuusen historiasta läytyy jo enteitä nykyisestä luonnonmetsien västymisestä talousmetsien tieltä. Joulukuusi – Tannebaum – on peräisin etelä-saksalaisista ikimetsistä. 1700-luvun lopulla aatelisto arvosti tätä tannekuusta, otti sen joulupuukseen, eli liitti vanhan puurituaalin kristilliseen juhlaan. Aiemmin kuusen tuominen pihaan – tai jopa sisälle – oli metsän palvonnan merkki, ja sellaisena joulukuusi toimii yhä.
Kun 1800-luvulla joulukuusi omaksuttiin saksalaisen porvariston jouluperinteeseen, aivan kuin huomaamatta Tannebaum, tannekuusi, korvautui toisen lajin kuusella. Se oli nykyinen, pohjoinen kuusi, Fichte. Siinä on terävät neulaset varrattuna tannekuusen pehmeämpiin, litteämpiin neulasiin. Porvariston hyvin lämmitetyissä asunnoissa nämä terävät neulaset putosivat aiemmin, tarttuivat ja pistelivät sukissa. Tannepuu ei pudottanut neulasiaan lainkaan.
Sattumalta samaan aikaan joulu lyheni, ja jos joulukuusen jalkaa ei osattu kastella eikä kuuselle annettu vettä, se oli heitettävä ulos jo ennen vuodenvaihdetta.
Nuorena, joulukuusen ikäisenä tannekuusi oli oksiltaan tanakampi kuin kuusi. Ja jos tannepuussa oli käpyjä, niin sen sijaan, että kävyt roikkuisivat oksilta, ne ovat pystyssä, muistuttaen kynttilöitä.
Caspar David Friedrich, tunetuimpia romantiikan ajan taiteilijoita, onnistui liittämään syviä uskonnollisia tunteita kuuseen. Tässä talvimaisema -nimisessä maalauksessa on joulun elementit, kevyt lumisade, kuuset ja kirkko. Taustalla olevan katedraalin tornit rinnastuvat etualan kuusiin, ne kertovat samaa sanomaa.
Maalauksessa korostuu kuusen ”ikivihreys”, se on symbolinen viesti, joka on antiikin ajoista lähtien liitetty nimenomaan kuuseen. Kuusen ikivihreys on keskiajalta lähtien ollut kuoleman voiton symboli: vaikka kaikki muu luonnossa kuolee talveksi, niin havupuu kestää vihreänä. Kuusi on niistä tärkein, koska sen oksat ja neulaset muodostavat ristin ornamenttia.
Friedrich itse oli kotoisin Saksan pohjoispuolelta. Hän siis tiesi hyvin, että kuusi on ristin kaltainen puu siksi, että ristin ornamentti toistuu siinä, aina rungosta oksiin ja neulasiin asti.
Miten ”ikivihreyden” symboli näkyy Friedrichin maalauksessa? Tarkemmin katsottuna kuvasta löytyy vammainen, joka on jättänyt kainalosauvansa ja edennyt kuusen suojiin, lähes kadonnut tuohon ikivihreään. Kuusen suojista voi myös havaita krusifiksin, jota vammainen rukoilee.
Molemmat hahmot, sekä vammainen että krusifiksi ovat huomattavan näkymättömiä kuusen vihreydessä, lähes kadonneita. Ikiviheys, eli se että kuusi yhteyttää yhä, hitaasti, vaikka kaikki muu on kuollutta ja jäätynyttä. Näin siis elvyttävä voima tuntuu tulevan pikemminkin kuusesta kuin taivaalta. Toki lumisade taivaalta laskeutuu hiljalleen, armollisena.
Caspar David Friedrichin Tetchener altar (1807/8) on alttaritaulu, jossa Golgata onkin kuusivaltaisella kukkulalla. Friedrich itse luonnehti maalaustaan:
”Ikivihreänä, ajan kulua vastustaen, kuuset seisovat ristin luona kuin ihmisen toivo, tämä puista ristinkaltaisin.”
Jostain syystä Friedrich kirjoittaa tannekuusesta, vaikka maalauksessa on ilmiselvästi tavallinen kuusi. Siinä on terävät latvat, hieman ristiä muistuttavat. Tannekuusen latvat pyöristyvät vanhemmiten, vain nuori tannekuusi on terävälatvainen.
Maalauksen kuuset nousevat taivasta vasten, rinne on jyrkkä ja tulevaisuus heittää dramaattiset säteensä keskellä olevaan ristiinnaulittuun. Näkökulma on niin jyrkästi alhaalta ylös kurkottava. Joku huomautti tuohon aikaan, että maalaus rikkoo perspektiivin lakeja, luonnollinen etäisyys järkkyy. Maalaus tuntuu sisältävän itseesnsä rukouksen asetelman.
Toki alhaalta päin katsottuna kuuset ovat hyvän näköisiä.
Sattumalta 1800- luvun alussa syntyi metsän talouskäyttö. Käytännössä se merkitsi tannekuusen syrjäytymistä kuusen tieltä, koska tavallinen kuusi kasvoi nopeammin. Tannekuusi oli luonteeltaan ikipuu, tammien, pyökkien ja jalavien tavoin se kesti aikaa. Tannekuusen erottaa kuusesta parhaitan kaukaa, koska se on pyöreälatvainen.
Toki tavallinen kuusikin kasvaa moninkertaisesti vanhemmaksi kuin tukkina käytetty talouskuusi. Mutta valistus ja niin sanottu hyödyn aikakausi merkitsi istutusmetsiä ja kuusen voittokulkua. Friedrichin maisemamaalauksissa nykyihmisen simään pistää se, että metsiköitä hallitsee vanhat puut: ne ovat kallistuneita, katkeilleita ja lahoavia. Tätä lahopuiden runsasta kuvaamista ihmeteltiin aikanaan, Friedrich maalasi niitä luonnon omina raunioina.
Näin siis jo 1800-luvulla huomio kiinnittyi toisaalta hyödylliseen metsään ja toisaalta romanttiseen mersään. Tätä, esimerkiksi Friedrichin romantisoimia kuusia, on erheellisesti luonnehdittu nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi kaipuuksi vanhoihin metsiin. Hyödyn aikakausi ja valistus onnistui samaistamaan realistiset metsät talousmetsiin.
On pitkään uskottu, että 1700 luvun lopulla alkanut modernisoituminen oli dynaamista siksi, että tiede ja tekniikka loivat hyödyn aikakauden. Esille siis nousee hyvin yksipuolinen moderni, joka ei ole luovassa mielessä kovinkaan dynaaminen enää. Monet filosofit ovat jo pitkään väittäneet, että modernisoituminen oli niin dynaamista koska sen ytimessä vaikutti romantiikan ja valistuksen välinden jännite.
Nykyään ymmärretään, että romantiikka merkitsi erittäin terävänäköistä hyödyn ja valistuksen epäilyä. Romanttinen intohimo ikimetsiin, vanhoihin ekosysteemeihin, leimattiin toki nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi.
Kun puhutaan raunioromantiikasta ja romanttisen villiintyneistä puutarhoista, jäädään vielä urbaanien kliseiden piiriin. Mutta parhaat romantikoista olivat jo vuoristoissa ja alueilla, jotka kiinnostivat valistusrationalisteja vasta sata vuotta myöhemmin.
pystyyn kuolleet tai maahan lahonneet puut, olivat jonkun kummallisen kauneuden monumentteja. Kun tämä nostalgisena pidetty hyödyön tunne on vähitellen paljastunutkin järkeväksi, vanhat metsät korvaamattomia, lahopuut ovat hyödyllisiä – ekologisen talouden kannalta.
Samalla me olemme pahasti myöhässä, ja se romanttiseksi nostalgiaksi leimattu terävänäköisyys oli päinvastoin, edellä aikaansa. On osoitettu, että kiinnostus ikimetsiin ja jopa luhistuneisiin lahopuista heräsi aivan samaan aikaan kun keksittiin suunnitelmallinen metsätalous. Tämä romantiikka ei siis ollut pelkkää reaktiota kaikkien vanhojen puiden kaatamista vastaan. Puunhakkaajan työ on pientä verrattuna suureen metsään.
Seuraava Friedrichin maalaus on metsän sisältä 1814. Tarkkaan katsottuna ruskean ja vihreän sävyisten vanhojen kuusien ääriviivat hämärtyvät. Se oli Friedrichin temppu jonka avulla hän toi näköismaalauksiinsa lumoa. Vaikka myöhemmin sama keino on levinnyt kaikkialle: Walt Disneyn Bambista aina fotoshoppaajien ”sivellintoimintoon”. Tällä tempulla, Friedrich yhdisti konkreettisen luonnon ja lumoutuneen katseen.
Jostain syystä Friedrich on maalannut mielellään selin olevia hahmoja, tunnetuin niistä on maailmankuulu Vaeltaja – romantiikan ikoni. Tässä puolestaan metsästäjä on poistumassa pimeään kuusikkoon.
Samaan aikaan kun metsätalouden idea syntyi, niin romantiikan myötä syntyi villin luonnon idea. Sitä ennen vuoret ja muut etäiset olivat rauhassa, ihmiset pitivät niitä luotaantyöntävinä alueina.
Mutta romantikot kysyivät, että ehkäpä nuo ihmisen koskemattomat alueet ovat arvokkaita sellaisenaan. Saattaa olla, he ajattelivat, että ihminen on nujertanut kaikki lähialueensa. Romantikot huomasivat että luonnon hyödyntämisen rinnalle voidaan nostaa toinen kysymys: pitääkö luonto nujertaa vai voiko sen antaa olla villinä.