Ruudun täydeltä elotonta sirisevää valoa

Tammikuinen päivä on vain hieman edellistä pitempi, oikeastaan venyvämpi muttei täydempi. Lämmötön valo venyy ja viipyy, päivät laihtuvat.

Huonekasvit elävät vähäisellä valolla, kituuttavat ikkunan luona odottamassa. Ne painautuisivat ikkunaa vasten kuten ihminen, joka on odottanut väsymykseen asti, ja koska ketään ei tule, hän lepää kasvot kiinni ikkunassa.

Jostain tulee lause: ikävä painuu koko voimallaan ikkunaa vasten.

Eloton valo venyy, viipyy, ei tuo mitään uutta, valo vain tekee kuolemaa päivä päivältä pitempään. Kävelin jäällä pyryssä, oikeastaan tyhjyydessä. Kaukaa katsottuna lumipyryt kehkeytyivät ja tyyntyivät nopeasti, puuskaisina hahmoina. Varjottomia ne olivat, lumi oli puhkivalkoista ja aivan sävytöntä, lumipyryt syöksähtelivät läpikuultavina haamuina, ja läpikulkevina. Kulkiessa liika valo värisi silmissä, eikä missään tuntunut olevan mitään kiinteää.

Kun kirjoitan, tietokoneen ruutu värisee blankona. Kun menen ikkunaan ja yritän lepuuttaa silmiäni, mutta samanlaista valoisaa sirinää on sielläkin.

Neljäs adventti ja villisian loppu

ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.

Kari, ystäväni Kaakonkulmalta kertoo, että itärajalta tulevia villisikoja pyritään mestästämään mahdollisimman paljon. Hänen veljensä on ampunut niitä kuulemma viisi kappaletta.

Villisika on vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.

En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.

Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.

Tämä on hirvittävää, mutta niin on pakko tehdä.

III adventti – sorkan jäljet, ehkä kolme peuraa

Kolme peuraa pysähtyi mustikanvarpuja aterioimaan, tänä aamuna ehkä. Ne olivat tulleet suolta ja nousseet kankaalle, vanhan havumetsän suojaan. En nähnyt niitä, mutta uskon että ne ovat terveitä ja vastustuskykyisiä talven virustauteja vastaan. Jos ne vaan ovat saaneet vitamiininsa, ja sairastaneet pois syysflunssansa.

Olin tullut paikalle sattumalta, useiden kävelijää ilahduttavien löytöjen myötä: niitä oli täsmälleen kolme.

Hupelinmäen ulkoilualueen takaa hakeuduin lumipolulle, joka eteni suoraan Ihakkisuolle. Lunta oli vain nilkkaan asti, mutta avatun polun löytyminen ilahdutti. Jalanjäljet, ja seurallisen koiran kiertely, olivat uusimmat lumipolkuun piirtyneet merkinnät. Samalla polulla oli myös hiihdetty, ja sukset jättivät luettavaksi määräyksen: Älä tule ladulleni. Niinpä jalanjäljet välttelivät latua, mutta latu ei koskaan vältelleyt jalkapolkua.

Ladun auiheuttama motkotusaskellukseni loppui, kun huomasin reitin poikki kulkevat peuran jäljet ja sain muuta ajateltavaa. Kiitos, peura, aina sinä yllätät, siroissa korkokengissäsi. Yleensä tällä lumipolulla suositaan pehmeitä tossuja tai tassuja: jäniksen jälkiä on, kettukin näyttää uskaltaneen hetkeksi polulle, vaikka yleensä sen harkittu askellus näkyy kauempana. Ja tällaisten jälkien poikki askeltaa pienen sorkkaeläimen terävät korot.

Se oli ensimmäinen löytö: mielessäni kehittelin jo korkoja maastokenkiin, ja ehkäpä uutta metsään sopivaa kävelytapaa.

Olin iloinen, että eläinten jälkiä oli niin paljon, ja ne kaikki poikkesivat sivuun samassa kohtaa. Tätä sivupolkua kulkiessani huomaan, että myös peura on kulkenut sitä pitkin, eikä vain polun poikki. Polku oli tuttu, se on ollut siinä aina, ehkä ulkoilureitti syntyi myöhemmin sen päälle, traktorin renkaan jälkiin. Nyt vain suksillaan liikkuva hiihtäjä sai seurata traktorin reittiä, me muut oikaisimme suolla mutkittelevaa hirvipolkua pitkin.

Tämä oli toinen löytö: miksi peura seuraa tätä kapeaa, vain jalan levyisenä mutkittelevaa polkua, mutta ei lähde leveälle reitille, mutta sipsuttaa tätä kapeaa pitkin ? Ihminen, ulkoilija tai liikuntasihteeri, miksi et valinnut hirvipolkua vaan traktorin tekemän uran.

Hirvipolku on kapea, jalan levyinen, niin että saan tasapainotella askeleissani. Olen kömpelö, olen poikennut kömpelöille ihmisille muokatulta tieltä, loikkasin toisin liikkumisen maailmaan. Ja myöhemmin, kun tämän polun poikki menivät leveäsorkkaisen hirven jäljet, en ajatellut enää kenkiä ja jalkoja, vaan kuvitelmiini nousi vipuvarsimaisesti polviaan suolla nosteleva laite.

Sitten on aika astua kankaalle, siellä on kolmas löytöni: peurat ovat laiduntaneet siellä mustikan varpua. Sitä voi sanoa jopa apteekiksi, koska siellä on paljon terveellistä purtavaa. Peurojen apteekki on siisti, ulosteita ja virtsaa ei näy kohdissa, joissa ne ovat ruokailleet.

On syytä olla iloinen, pakkanen desinfioi ja lumi on niin antiseptista. Tarkkailijat tietävät, että pahin peuroja vaivaava virus ei ole noussut vielä näin pohjoiseen. Tosin Bluetongue -viruksen tuloon ollaan Suomessakin jo varautumassa, koska Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa sitä on jo tavattu.

Tuo virus voi tarttua moniin eläimiin, ainakin kaikkiin niihin, joiden jälkiä olen polullani tavannut (peuraan. hiveen, jänikseen, kettuun, koiraan). Niillä on turkki, johon virusta levittävä hyönteinen voi asettua. Peura nääntyy siihen alle viikossa, tai jos se selviää, niin valppaus, uteliaisuus ja herkkyys puuttuu peuralta vielä pitkään.

Ehkä ainoa, joka ei ole liian varma ja kömpelö suhteessaan peuroihin ja hirviin on skottirunoilija Gerry Loose. Hän on ”slow-moving nomad and poet” hän ei kuvaa peuroja – ei valokuvaa eikä kuvaile verbaalisti, vaan pikemminkin jäljestää niitä. Kävelyretkirunoutta häneltä on mm. ”the deer path to my door” (2009). Mitähän hänen päivittäiset kävelyretkensä ovat, runoutta tietenkin, mutta millaista?

On aivan mahdollista, että Bluentongue -virus viimeistelee Skotlannin ylämaiden antroposeenin. Hitaasti liikkuva nomadi-runoilija Loose kirjoittaa nopeasti kaikkialle ehtivistä ihmisistä ja samalla polttaishyönteisten leviämisestä. Pohjoisessa myös olosuhteet ja talvien lämpeneminen saattaa ennen pitkää tuoda nuo hyönteiset pohjoiseen, ja eläimet joilla on sininen kieli kuollessaan.

Kaksi korvaa, kaksi jänistä, kaksi virusta. II adventti.

Tuleeko valkoinen joulu, ehkä koska valkoinen jänis liikkui hämärässä, kun katselin järvelle mökin ikkunasta. Se oli toisen adventin ilmestys – kaksi korvaa penkan takaa, enempää en nähnyt. Samassa jänis tuli esiin, valkoisena se tuskin näkyi lunta vasten. Se eteni rauhallisesti aivan rannan tuntumassa ja katosi.

Mitäs kahdesta jäniksen korvasta voisi sanoa muuta kuin, että ne näyttivät terveiltä, niin kuin tuo pieni metsäjäniskin.

Toinen adventti, kaksi lajia, on metsäjänis ja peltojänis eli rusakko. Tuo alkutalven lumettomiin peltoihin sopeutunut rusakko runsastuu vauhdilla, samalla kun se sympaattisempi, talven valkoinen jänis hiipuu. Etelä-Suomesta, se on lähes kadonnut, ja maan keskiosista kovasti vähentynyt. Metsäjänisten kannasta on jäljellä enää kolmasosa siitä, mitä niitä oli 1980-luvulla.

Aina marraskuussa metsäjänikselle tulee valkoinen turkki, oli maassa lunta tai ei. Sanotaan, että lumettomassa maastossa metsäjänis tietää olevansa huomiota herättävän valkoinen. Tämä näkyy siinä, miten se yrittää hakeutua minkä tahansa maassa olevan valkoisen luo, se hakee vaikka jäkälää tai koivunrunkoa suojakseen.

Toisaalta sanotaan, että jäniskannat vaihtelevat paljon: on runsaita jänisvuosia ja sitten iskee rutto tai jokin virus niin että kanta vähenee. Pelkään että tämä turvallisena pidetty vaihtelu voi muuttua.

Tilastosta näen, että rusakkokanta on runsastunut huimasti: se on kymmenkertaistunut 30 vuoden aikana. Rusakko pitää lumettomista jaksoista, ja kun maa on paljas, purtavaa löytyy yllin kyllin. Mutta samassa ajassa lumen suojaa tarvitsevien metsäjänisten kannasta 2/3 on kadonnut.

Marraskuu on tappava kuukausi jänikselle, joka on vitivalkoinen mustassa maisemassa.

Hakeutukaa koivun runkojen lähettyville, haluaisin sanoa niille, mutta kyllä ne tietävät sen itsekin. Vaan viruksilta ne eivät osaa suojautua. Nyt jäniksiä uhkaa kaksi virusmuotoa aiemman yhden asemasta. Kuka tietää, mitä tämä tulee tekemään turvallisena pidetylle jäniskannan vaihtelulle.

Ehkä tuo pitkään tunnettu jänisrutto kuuluu vielä tuohon tavanomaisena pidettyyn jäniskatoon, ja ehkä myksomatoosikin asettuu tähän kiertoon. Sen oireita ovat paukamat, turvonneet silmäluomet ja jopa turvonnut pää. Se on virus, joka aiheuttaa hermostollisiakin muutoksia, niin että sairastunut jänis on huomattavan apaattinen ja istuskelee pitkään liikkumattomana paikallaan.

Mutta horjuttaako uusi virus jäniskantaa? Nyttemmin jäniksille uutta kärsimystä tuo RHD-virus, eli veriripuli. Aiemmin se on tarttunut vain kaneihin, mutta sen vaarallisempi muunnos tarttuu jäniksiinkin. Se löytyi ranskalaiselta kanifarmilta 2010, ja on levinnyt villikaneihin mm. Englannissa. Vuonna 2020 tämän RHD2 viruksen huomattiin tarttuvan myös metsä- ja peltojäniksiin, sekä Ruotsista että Suomesta sitä on jo näytteitä.

Nämä virukset, hermovirus sekä veriripuli tarttuvat jäniksiin keskinäisistä kontakteista, ruuasta ja pesistä. Tartuntoja ei vielä ole paljoa, mutta monien muiden jänistä uhkaavien muutosten lisäksi voi tullakin epidemia joka vähentää jänisten määrää pysyvästi.

I adventti – tien yli vilahtava susi

Ensimmäinen adventti, ja tavaksi tullut leikki – nostaa esille ensimmäisen, ainoan, yhden ja yksinäisen mielikuvia. Ja taas joulukuussa se jatkuu aina neljänteen mielikuvaan asti.

Tien yli vilahtaa susi, en ole koskaan ennen nähnyt sutta, nyt näen sen metsätiellä, ja huomaan miten väärin olisi tehdä siitä millään tavalla merkityksellistä. Se ei oikeastaan vilahda, vaan livahtaa, ja se vaikuttaa sudeksi hieman väsyneeltä ja sairaan oloiselta.

Nyt kun ensimmäinen viesti uudesta virusmuunnoksesta kuulutettiin ilmoille, oli pakko sanoa ”adventum!” Se on tulossa, se saapuu – tuo ilosanoman vastakohta. Virusjoulu. Samalla näin ei ole mitään syytä ajatella, eikä tehdä kohtalokkaaksi. Olisi ehkä parempi antaa tämän ajan vain mennä ohi, antaa sen livahtaa kuin suden, kuvittelematta sitä raivohulluna kimppuun käyväsi pedoksi.

Raivotautinen, rabies -viruksen valtaama susi yrittää purra. Siksi se hätistetään pois laumasta, eristetään ettei tauti leviä. Sen raivo asutuksen tienoilla on ollut kuulemma niin näkyvää, että se on helppo ampua. Aivan kuin se itse hakisikin armonlaukausta.

Kuva ihmisten kimppuun käyvästä, raivoisasti purevasta sudesta, tuntuu yhä vaivaavan yleistä alitajuntaa. Sitä ei sanota ääneen esimerkiksi verkon susivaroitussivuilla, mutta se on läsnä. Tätä mielikuvien sutta ei tässä maassa ole tavattu yhtäkään enää sotien jälkeen.

Yksinäinen susi, jonka näin Petäjäveden pohjoisrajalla, tuulilasin takaa, vaikutti heikkokuntoiselta. Sen liikkeet eivät ilmentäneet sellaista voimaa tai hyvinvointia, mitä koirissa näkee. Se vaikutti hieman sairaalta, olennolta, joka ei ehkä selviä talven yli. On outoa, että huolestuneiden kansalaisten susikuvista välittyy usein tuo sama voimattomuus, mutta kuvat esitetään todistuksina uhan leviämisestä.

Susi juoksi tien yli sillä tietyllä tavalla, hieman matalana, huomiota herättämättä. Ilman muuta se tunnisti lähestyvän auton, siksi tuo matalana eteneminen. Ällistyin tietysti, enkä vielä ymmärtänyt tuohon hetkeen liittyvää kieltoa. Vasta kun kirjoitin siitä, se sanoi: älä tee tästä numeroa. Älä kohota tätä ällistykseksi. Älä kirjaa tätä erikoistapaukseksi, ei mitään susibongausta enää, tämä on vain ohimeno, eräs adventum.

Susi menee ohi ja katoaa maahan jota ei ole. Se livahtaa jonnekin, minne ei ole pääsyä.

En ole aikaisemmin nähnyt sutta luonnossa, mutta huomasin että tämä hetki itse ei halunnut olla mitään. Susi kielsi sen hiipimiseleellään. Halu olla ihmiselle näkymätön oli niin ilmeinen, että kuinka siinä voi nähdä uhkaa. Voiko siitä edes tehdä markityksellistä? Edustavan ja suuremmoisen eläimen kuvaa en siitä tekisi.

Jos siitä puhuu hetkien kielellä, se on ohimeno, ei isoa ihmettä, ei kohtaamista, vain aavistus tuonpuoleisesta, joka on täysin maallinen ja koko ajan tuolla jossain.

Näkökyky paranee pimeässä

Hyvää pimeää, toivotan, laajalti hyvää ja häiriötöntä hämärää vuodenaikaa

Tasainen hämärä on parasta, luen aiheesta näkökykyyn liittivän perustelun. Jos silmiin sattuu paljon valoja, on vaikea hahmottaa eteensä. Ja vaikka valo ei pistäisi suoraan silmiin, niin ympäristössä voimakkaat erot kirkkaan ja hämärän välillä haittaavat näkemistä. Katuvalojen alla kulkeminen merkitsee jatkuvaa vaihtelua hämärän ja valaistun välillä. Tästä johtuu, että katuvalojen välillä näet oikeastaan huonommin kuin ilman valoja. Usein siis tasainen pimeä on parempi, kuin valon ja pimeän vaihtelu.

Miksi pimeässä näkee paremmin ? Jos silmä saa sopeutua rauhassa hämärään, se itseasiassa avautuu. Jos kuljet hämärässä, niin kaukanakin olevat valot haittaavat silmän sopeutumista. Vaikka ne eivät valaise, ne aiheuttavat kontrasteja ja häiritsevät.

Toinen syy, miksi pimeässä näkee paremmin, liittyy silmien rentoutumiseen. Kun siirryt pimeään, silmä laajenee ja avautuu. Se sopeutuu niin, että pimeässäkin ympäristössä näet hyvin.

Ihmissilmällä on kyky sopeutua hämärään, vaikka se ei ole läheskään sitä, mitä yöllä tai hämärässä liikkuvan eläimen näkökyky on. Kun iiris suojautuu ja pienenee valossa, sen pupilli supistuu. Mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaisemmaksi. Näin tapahtuu, kun katseen annetaan rauhassa sopeutua hämärään, jota valopisteet eivät haittaa. Pimeässä näemme itse asiassa melko hyvin, ja se onkin hämärää.

Paul Bogard: The End of night -referaattia

Entä sienirihmastot, kuinka voitte ?

En tiedä olenko koskaan nähnyt suppilovahveron rihmastoa. Ovatko ne niitä valkoisia rihmamöykkyjä, joita on sammalen alla kunttakerroksessa ? Vai ovatko ne ruskeita, yhtä kätkeytyviä kuin suppislakit. Olisipa lumoavaa, jos ne sattuisivat olemaan kullankeltaisia, kuin suppisten jalat. Juuri näille syksysienille, samoin kuin lahottajasienille nämä pitkäksi venyneet, lauhat syksyt voi olla hyväksi. näille kylmän kanttarelleille, kuten suppiksia kutsutaan. Ehkä suppilovahveroiden rihmastot eivät kylmästä säikähdä, nuo kylmän kanttatellit. Kanadassa niitä kutsutaan kylmän kanttatelleiksi tai talvisieniksi. . En tiedä, luulen että pitkät syksyt ovat otollisia niiden rihmastoille.

Suvun harvennusmännikössä, Etelä-Pohjanmaalla, kulkiessani en löytänyt suppilovahveroita, en edes vakiopaikalta. Etsin sieniä, mutta en kerätäkseni, vaan löytääkseni rihmaston merkkejä, ja lupauksia metsän terveydestä.

Suppilovahverot ovat mykoritsoja, puuston terveydestä huolehtivia symbioosisieniä. Sain selville, että ne kuuluvat siihen kuuluisaan metsäpohjan kommunikaatioverkkoon, joka on mullistamassa käsitystämme metsästä. En tosin tiedä, näitä sienijuurten eroja. Toiset vierailevat solujen sisällä, suppiksen rihmat hakeutuvat vain solujen väleihin. Samalla sain selville, että lähes kaikki metsäsienet ovat mykoritsoja, tietenkin kaikki ovat symbioosissa puitten kanssa.

Suppilovahverot näyttävätkin siltä, kuin ne oisivat osa metsän piuhastoa. Jos satut astumaan suppisesiintymän päälle, huomaat sen, olet polkenut sammalikkon kätkeytyneitä keltaisia johtoja. Ja kun nostat sienen, saat varmistuksen: lakki on kuin sammunut merkkivalo, ja sienivarren multainen pää rihmoineen näyttää irti repäistyltä sähköjohdolta.

Mutta missä kunnossa juuri tämän harvennetun männikön sienirihmastot ovat ? Onko siellä enää suppilovahveroiden rihmastoja, onko siellä merkkejä muistakaan mykoritsoista ? Onhan tämä palsta niin sanottua jatkuvan kasvatuksen metsää. Juuri siltä kannalta, ja kilpailussa avohakkuupolitiikkaa vastaan, on sitä parempi, mitä pikemmin sienirihmastot palaavat ruokkimaan puita ja tekevät metsästä terveen ja voittoisen.

Elättelen toivoa, muovikassissa on mukana muualta keräämiäni suppilovahveroita. Kylvän niitä toiveikkaasti tänne. Tosin kukaan ei ole onnistunut kasvattamaan suppiksia. Sikäli tämä on epävarmaa puuhaa, ihminen ei saa metsäsientä tulemaan haluamiinsa paikkoihin. Pois minusta sellainen halu hallita luontoa. Kylvän sinne pelkkiä ehdotuksia, tarjoumia. Tosin suppisten kylvämistä viisaampaa voisi olla kesäinen kastelu, ja joidenkin sammalikkojen suojaaminen kuivuuskausilta – tai metsäojien tukkiminen.

Tuosta suvun metsän harvennushakkuusta on muutama vuosi. Koska olin hyväksymässä sitä, seurailen nyt metsän toipumista. Yhteydet taitavat hieman pätkiä tälläkin palstalla – niin kuin kaikkialla hakatuissa metsissä. Rihmastoja pirstoutuu ja metsästä katoaa joksikin aikaa puita vahvistavat, niiden kanssa symbioosissa olevat sienet.

Heikentyneillä rihmastoilla ei ollut juurikaan voimaa fruittailla näkyviä sieniesiintymiä. Symbiosikumppaneita on kadonnut, mutta uskon että pieniä rihmastojen alueita on sammalikoissa, siellä täällä. On täysin mahdollista, että rihmastot palaavat vielä. Aikaa se voi viedä, varsinkin kun auringonpaahteiset kesät kuivattavat pahasti koneen tallomat alueet. Rihmasto ei vielä ole päässyt kasvamaan, eikä luomaan suhteita jäljelle jätettyihin mäntyihin.

Olen lukenut, että metsäsienet kuuluvat siihen kunkin metsäpalan kokoiseen, maanalaiseen piuhastoon, mykoritsoihin jotka jatkvat sitä, minkä puiden juuret aloittavat. Juurten kuljettamat maaperän nesteet ja ravinteet tulevat suurelta osin rihmastoista. Ilman mykoritsojen apua jokainen puu tarvitsisi paljon isommat juuret. Mykoritsojen avulla metsä voi olla tiheä, kaikkien puiden ja sienten symbioottinen yhteisö. Suppilovahverokin saa kumppaneiltaan koivuilta ja männyiltä fotosynteesituoteita – ja koska se tarvitsee terveitä puita, se pitää ne terveinä.

Tuttujen metsäsienten rihmastot pitävät silti metsäpohjan rikkoutumisesta, rihmastojen katkeilusta. Siksi ne ovat tuttuja ja ikään kuin symbioosissa meidän sienestäjien kanssa. Kun tulen pois harvennetusta männiköstä, menen toiselle puolen metsätietä. Siellä on liikuttu omalla tarktorilla puita poimien, siellä on aina ollut runsaat ja monipuoliset sienikasvustot, ja huomattavan terveet sekä tuuheat havustot.

Vadelmia kertyy kämmenelle

Olen varsin nopea ja rutinoitunut vadelmanpoimija. Puutarhavadelma koulutti minut sellaiseksi. Kerään marjat ensin kouraan ennenkuin kumoan ne astiaan. Villivadelmienkin kerääminen kämmenelle toimii, koska vadelmat ovat pieniä.

Arkisen, nopean ja ehkä ahneen poimimisen ohella olen huomannut, että marjojen kertyminen kämmenelle tekee minut jostain syystää hyvin tyytyväiseksi. Se on välitöntä tyytyväisyyttä, eikä sitä että saan paljon vadelmia.

Kun olen poimija, en näe vadelman läsnäoloa. Asetelmamaalauksissa se nähdään: aineena vadelma on aina ollut suosittu marja, sen punaisuudessa on jotain ruusumaista, sen pinta on erityisen herkkä ja ilmaiseva. Taiteilija – meditoidessaan vadelmia – tuntuu tuovan esille juuri sitä, mikä arkipoimijalta katoaa keräämiseen.

Asetelmat ovat yleensä pysähtymisen kuvia; niiden still-life tilanne, katoava hetki, sopii mainiosti vadelman hetkeen. Siihen on tartuttava tuoreena ! Vadelmassa on runsaasti mesimarjaisia aromeja, jotka katoavat pian poimimisen jälkeen.

Luin taide-artikkelin, jossa aiheena oli vadelma ja suojahanska. Hämmästyin huomatessani George Henry Hallin maalauksesta Raspberries and the Gauntlet (1868) kuinka vadelmat olivat ritarin suojahanskassa kuin kämmenellä.

Aggresiivinen sotahanska oli kääntynyt palvelemaan vadelman keruun asiaa. Tulkinnassa Hallin maalaus liitettiinkin pasifistiseen linjaan, jossa aseet taotaan auroiksi. Rautanyrkki on maalauksessa muuttunut kämmeneksi, kääntänyt pehmeän puolensa esiin ja lepää metsän sammalella tuoreita, tuoksuvia vadelmia varten.

Asetelmasta voi lukea tarinan ritarista, joka on kääntynyt hurmeiselta verikentältä vattupusikkoon ja löytänyt sieltä onnen. Mutta aivan kuin haamukuvana, vadelmissa on vastapulppuavan veren tuore puna. Ja miten helposti vadelmat murskautuvat, jos hanska puristetaan nyrkkiin.

Vadelmapensaan lypsäminen

Vadelmien poiminta muistuttaa eräänlaista marjapensaan lypsämistä. Tämä lypsäminen on nyppimistä, parhaimmillaan koskettelua. Herkästi putoavien marjojen poimiminen ei onnistu kovin ottein, ei pensaaseen tunkeutumalla eikä oksia heiluttelemalla, siten marjat vain putoavat maahan.

Toisaalta kokemattomat poimijat- he seisovat pensaan äärellä ja keräävät marjoja astiaansa yksitellen – huomaavat vain ne vadelmat, jotka nähdään ylhäältä päin. He eivät huomaa, miten paljon pensaalla on annettavanaan.

Kokenut vadelman poimija kumartaa ja kättelee, taipuu lähes suutelemaan oksan kärkiä. Näin ritari toimisi vadelmia poimiessaan. Tällaista kuvausta majesteettisen pensaan luokse tulevan ritarin kuvausta voisi jatkaa, kertoa kuinka poimija polvistuu, luo katseen ylös sekä ottaa vastaan runsaat lahjat. Saajan koura täyttyy marjoista, jotka hän kumoaa suojahanskaansa. Mutta ojentaako hän kouransa heti uudestaan ?

Seuraavaksi tämä majesteetti puhdistetaan rutiköyhäksi, siksi lypsäminen tuntuu osuvalta vadelman poiminnan kuvaukselta. Ja voihan olla, että tuo majesteetin edessä kumartumisen elekin tehdään nimenomaan lypsäminen mielessä.

Kun vadelmapensasta lypsetään, peukalon-etusormi-otteella poimija tarttuu vadelmaan. Pensas pudottelee nännejään. Se pitää kiinni vain kypsymättömistä marjoista, mutta kypsät irtoavat pelkästä kosketuksesta. Marjat ovat vieneet kaikki vadelmapensaan voimat, ja heti kun vadelmat irtoavat kiinnikkeistään, pensas alkaa vahvistua. Vadelmien lypsäminen helpottaa pensasta.

Arkinen kuvaus siitä, miten paljon marjoja on, miten ahkerasti poimija työskentelee, kadottaa läsnäolonsa vadelman suhteen -sen, mitä maalauksesta välittyy. Ahkera poimija kohtaa vadelmapensaan tuloksen ja työpanoksen kannalta. Ja vaikka poimijan koura täyttyy yhä uudestaan; ja vaikka hän vie lähes kaiken, silti talouslaskelma ei tavoita sitä täyttyvien kourallisten kokemusta.

Ansaintalogiikan sijaan vadelmapensasta ja kukkuraista kämmentä tuleekin kuvata ihmetellen ja tietämättömänä, samalla kokeneesti ja kaikkea tietoa käyttäen.

Huomaavaisuus on marjan poimintaan sopiva tapa, siihen kuuluu huomaaminen: kaikki mikä edistää marjojen huomaamista lehtien joukosta. Siihen kuuluu marjan värille tarkentunut katse, ja pensasmarjojen kohdalla varovainen oksien liikuttelu. Erityisen antoisaa on kuitenkin marjapensaan alle kumartuminen ja polvistuminen, sillä huomaavainen näkee parhaiten.

Poimija on paikallaan ja vain kädet liikkuvat. Lapset ja nuoret tunnistavat tämän liikkumattomuuden ja inhoavat marjanpomintaa. Mutta poimija on keskittyneenä toimeensa, taipuneena vadelmapensaan puoleen aivan kuin hyväilisi ja koskettelisi jotain, jonka oksat jännittyvät ajoittain, mutta joka muuten on täysin rento.

Kun marjat vierähtävät kämmenelle, ja niitä kertyy kourallinen … niin, se on seikka, jota haluaisin kuvata yhä uudelleen … kun marjoja kertyy kämmenelle.

Nancy Strow Sheley: Taking Up the Gountelet: George Henry Hall’s Raspberries.
American Art.Vol 19. No3 (Fall2005) pp. 82-91.
https://www.jstor.org/stable/10.1086/500233

Julkinen oleminen uimarannalla

Helle pysäyttää ajan. Tiesit sen heti aamulla, kun avasit parvekkeen oven, eikä tuuli ollut vielä herännyt ja ilmassa oli lupausta. Ei suunnitelmaa, olihan rantaviltti, juomista, uikkarit ja pyyhe jo valmiina. Arvelit, että iltapäivällä saattaisit löytää itsesi uimarannalta. Loikoillen antaisit helteen, liikkumattoman taivaan ja horisontin pysäyttää ajan. Voisit antaa päivän pysähtyä ja nyt-hetken olla nyt.

Niin, olla yleisellä uimarannalla, olla osa rantayhteisöä, joka kestää vain tämän iltapäivän. Löydät tontin ja asutat sen muutaman tunnin ajaksi, sen jälkeen paikan voi ottaa jokin toinen, eikä se haittaa. Vai vievätkö ihmiset toisiltaan tilan ? Onko ilmapiiri muuttunut, eivätkö ihmiset mahdu enää samaan maailmaan?

Pelkkä ajatuskin on naurettava, ja outoa olisi, että kaikki eivät muka olekaan tervetulleita yhteisille uimarannoille. Et voi jättää lepotuolia ja auringonvarjoa hietikolle odottamaan huomista. Sellainen kuuluu vain yksityisille rantapaikoille. Niissä taas on se huono puoli, että siellä ei ole toisia eikä tuntemattomia ihmisiä. Tämä viittaa siihen, että me emme vie toisiltamme tilaa, vaan luomme maailmaa toisillemme.

Yleinen uimaranta on niin demokraattinen, kaikenlaiset kehot esiintyvät siellä lähes alastomina. Vaikuttaa siltä, että edes täydelliset kropat eivät olisi toisia arvokkaampia, noteerattuja toki, mutta pakostakin vain osana laajaa kehopositiivisuutta. Hyväksyvä suhtautuminen ihmisruumiiseen sellaisenaan on yleisten uimarantojen lähtökohta. Se tuntuisi vallitsevan niin hyvänä, ja niin syvällä mieltymyksen perustassa, että mikään ei uhkaisi sitä.

Tosin tästä ollaan eri mieltä. Puhe rantakuntoon laittautumisesta sisältää nykyään ehkä vaativampia äänenpainoja kuin aiemmin. Viikonvaihteen (19.6.21) Der Standardin uimaranta-aukeama keskittyi ruumiillisen rantakunnon kysymyksiin. Kyse oli erityisesti naisruumiiseen kohdistuvista vaatimuksista uimarannoilla, joita tuossa artikkelissa käsiteltiin. Tosiaan artikkelissa erotellaan ja kritisoidaan näitä vaatimuksia, mutta kumman tarkasti eroja tunnistavalla silmällä. Vaikutti siltä, että kehopositiivisuus, johon yksi teoksista keskittyi, ei esiintynyt ollenkaan niin itsestäänselvänä ja myönteisenä, kuin mitä se tuntuisi rannoilla vallitsevan.

Ilman muuta yleiset uimarannat ovat julkisen näyttäytymisen tiloja, ja sellaisena ne kuuluvat jokaiselle. On hauskaa, että uimaranta näyttämönä keskittyy yleensä veden rajaan. Ei ole ehkä sattumaa se, että kuivan hiekan ja matalan veden kohtauspaikka on muodostunut näyttämöksi. Siinä ihmisruumis kohtaa elementin.

Ja voi tuota veden kohtaamisen herättämien eleiden määrää, kiljahduksia, säpsähdyksiä, roiskuttelua, eleetöntä laskeutumista. Ja voi tuota kastumista, tuota vedestä nousemisen, kahlaamisen, hyppelyn määrää – kukin elehtii omalla tavallaan. Yleisellä rannalla tapahtuva julkinen uimaan meno sisältää aina viattomuutta. Koskaan se ei ole pelkkä esitys, sillä vesi on elementti, joka värähdyttää aina.

Rantajulkisuus on lyhyttä, hetkittäistä ja usein anonyymiä ruumiillisuutta. Ad hoc –rantayhteisöt, ja niiden näyttämöt, syntyvät päiväksi kerrallaan. Öisin ranta on lähes tyhjä, ja seuraavana iltapäivänä sinne taas syntyy uusi näyttämö. Me olemme olentoja, jotka haluamme tulla nähdyksi.

Lähes klassinen uimarantatutkielma liittyy Marc Augen ei-paikkojen antropologiaan: ”Ort den wichtigen Nichtigkeit” 1995 esseen nimi viittaa yleiseen uimarantaan tilana, jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja merta. Uimaranta on hänelle ei-paikka, kuten surpemarketti, lentokenttä. huoltoasema, moottoritie ym.

Auge löytää rannalta lukuisan määrän statuseroja, joita pystytetään rantanäyttämölle. Aurinkotuolilla ja varjolla voi ehkäpä tehdä paljon, rantakuntoisella kropalla vielä enemmän, jos se on osa varakkuutta. Samalla tavoin myös ”biitsin historia” kertoo statuseroista. Mutta onko se asian ydin?

Tutkijan tarkka silmä varallisuuseroille ei minua kiinnosta niin kuin tuo hetken yhteisö – siinä ei ole mitään pysyvää, mihin varallisuutta rakentaisi. Ad hoc – yhteisössä kaikki nuo erot ovat naurettavan pieniä suureen elementtiin verrattuna.

Marc Auge kuitenkin näkee toisin, ja sanoo: ”Mitä lähempänä luontoa, sitä jyrkemmät erot ihmisten välillä.” Kuitenkin hänen mukaansa aurinko ja luonnon elementit luovat uimarannalle olennaisen alueen, jossa ei ole varsinaisesti mitään. Vaikka rannalla oleskelija näyttäisi palvovan aurinkoa, vettä ja kehoaan, Auge ei usko että se olisi todellista. Onko tosiaan niin, että veden ja auringon sijaan ihminen arvostelee vaan toisia ja hakee statuseroja ?

Toisaalta ajan hidastuminen uimarannalla. Tapa kuinka Auge puhuu siitä, ei tunnu sopivan statuserojen havainnointiin. Se, miten arkinen ajankulu liukenee ja lähes pysähtyy rannalla, sanoo Auge. Pitkälleen asettuminen, taivaan alle, veden äärelle, mitään erityistä tekemättä hidastaa ajan tuntua. Tästä eteenpäin aika sovittautuu vähitellen kunkin temperamenttiin, uneliaisuuteen tai toimeliaisuuteen. Aikaa on runsaasti, mutta se on harha koska pian aika on mennyt.

Yleisille uimarannoille siis ! Siellä jokainen voi viettää kiireetöntä aikaansa ja elää päivää tarpeidensa mukaan mutta kartuttamatta omaisuuttaan. Jokaisella on rantaviltin kokoinen alueensa. Ympärillä satunnainen yhteisö, jossa vain ollaan, vaatimatta sen kummempaa yhteistöllisyyttä, edellyttämättä yhteishenkeä. Yhteisiä arvoja ei vaadita – korkeintaan hyväntuulisuutta ja ystävällisisiä eleitä.

On totta, että hakkuuaukioilla kummittelee

Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.

Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.

”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).

Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.

Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.

Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.

En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.

Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.

Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.

Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.

Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.

Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.

Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.

Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.

Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.

Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.

Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.

Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.

Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?

Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.

Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.

Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.

Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.

Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.